Michael Nesmith

MICHAEL NESMITH

The Wichita Train Whistle Sings (1968)

Magnetic South (1970)

Loose Salute (1970)

Nevada Fighter (1971)

Tantamount to Treason Volume One (1972)

And the Hits Just Keep On Comin' (1972)

Pretty Much Your Standard Ranch Stash (1973)

The Prison (1974)

From a Radio Engine to the Photon Wing (1977)

Live At the Palais (1978)

Infinite Rider on the Big Dogma (1979)

Mike Nesmith aloitti uransa jo ennen Monkeesia, tekemällä ja levyttämälläkin muutamia omia kantrilauluja, viihdyttämällä yleisöä huomattuaan että ihmiset pitivät hänen kappaleistaan. Nez käytti usein taiteilijanimeä Michael Blessing, nimi jonka hän oli löytänyt puhelinluettelosta (hän ei löytänyt A:n kohdalta mitään kivaa nimeä).

1963 Wanderin' / Well Well Well (Highness, HN-113)
1963 How Can You Kiss Me? / Just a Little Love (esittäjänimi "Mike, John, & Bill", Omnibus 239)
1965 Just a Little Love / Curson Terrace (B-puolella esittäjänimi "Mike & Tony", Edan 100)
1965 The New Recruit / A Journey With Michael Blessing (esittäjänimi "Michael Blessing", Colpix Records, CP 787, syyskuu 65)
1966 Until It's Time For You to Go / What Seems to Be the Trouble Officer (esittäjänimi "Michael Blessing", Colpix Records, CP 792, marraskuu 65)
1966 Do Not Ask For Love / Buttermilk (esittäjänimi "The New Society", yhtye johon Nesmith kuului vuonna 1963, muut jäsenet Bill Chadwick ja Michael Martin Murphy. Nesmith esiintyy vain vuonna 1963 äänitetyn b-puolen laulajana)

Siinä luettelo Nesmithin varhaisista levytyksistä. Wanderin'-single on kyllä niin obskyyri, ettei siitä löydy tuon kummempia tietoja mistään.

The Monkees oli minulle jo 90-luvulla erinomaisen tuttu ja rakas yhtye, mutta tarvittiin runsaasti suostuttelua vanhojen Soundi-lehtien puolelta, ennen kuin uskaltauduin kokeilemaan Nezin sooloja. Lopulta taivuin ja lähdin divarikierrokselle - ja levyjähän löytyi. Poppa Joe tarjosi Loose Saluten, Magnetic Southin ja Infinite Riderin, Black and White Nevada Fighterin, Tantamount to Treasonin ja Standard Ranch Stashin. From a Radio Engine löytyi VR:n makasiinien kirpputorilta. And the Hits Just Keep On Comin' löytyi vihdoin pitkän ajan päästä Hippie Shakesta...

THE WICHITA TRAIN WHISTLE SINGS

1966-1968 Nez oli siis mukana The Monkeesissa. Colgems Recordsin kanssa tehty sopimus oli niin epäsuotuisa, että Nesmith oli käytännössä liekanarussa. Colgemsilla oli oikeudet hänen lauluihinsa, lauluääneensä ja soittoonsa. Silti hän halusi tehdä soololevyn, hetken vapaana The Monkees -nimen kahleista. Nesmith kapinallisena luonteena löysi porsaanreiän: Colgemsilla ei ollut oikeuksia hänen sovittamiseensa. Niinpä mies teki levyn, jolla hän ei laula eikä soita, mutta sovitukset ovat hänen. Papa Gene's Blue, Sweet Young Thing, You Just May Be the One, You Told Me ja Don't Call on Me olivat jo tuttuja Monkees-levyiltä. Tapioca Tundra kuultiin samana vuonna Monkeesien albumilla The Birds the Bees and the Monkees. While I Cry kuultiin myöhemmin Monkeesien Instant Replay -levyllä.

Biiseistä Nine Times Blue ja Carlisle Wheeling Nesmith äänitti demoja jo Monkees-aikoina (löytyvät Headquartersin ja Instant Replayn CD-versioilta), mutta ensimmäiset viralliset levytykset löytyvät hänen kahdelta ensimmäiseltä RCA Victor -soololtaan, Loose Salute ja Magnetic South. Carlisle Wheeling sai tosin uuden nimen Conversations.

Vain Don't Cry Now on jäänyt ilman laulettua versiota, vaikka mies oli kyllä kirjoittanut sanat sillekin. Se on nopea banjokappale, joka epäilemättä kuulostaa näistä biiseistä parhaalta radiossa.

Äänitykset tehtiin 18.-19. marraskuuta, yhden viikonlopun aikana. Levyn tekoon kulutettiin 50,000 dollaria, ruoka oli huippuravintolan valmistamaa, studioon vääntäytyi 50 tuplapalkattua muusikkoa (viikonlopputaksa), tunnelma sessioiden aikana oli juhlava ja rentoutunut. Nesmith ja Monkeeseille paljon töitä tehnyt luottomies Shorty Rogers hoitivat sovitukset, jotka ovat aikamoista sinfonista big band -kamaa. Laulua ei kuulla vahingossakaan, mutta melodiat toki tunnistaa. Minulle tämä levy on enempi kuriositeetti, mutta hyvin arvokas sellainen.

Don't Call on Me äänitettiin viimeisenä, ja se päättyi kaaokseen kun kitaristi Tommy Tedesco heitti yhä piuhoitetun Fender-kitaransa korkealle ilmaan. Kitara oli entinen heti murskauduttuaan lattiaan. Siitä naurunremakka kappaleen lopussa.

Levy myi kuulemma yllättävän hyvin näennäisestä epäkaupallisuudestaan ja Nesmithin Monkees-yhteyksistä huolimatta. Tosin myynti oli hyvin paikallista. Siellä missä levyä soitettiin radiossa, vastaanotto oli hyvä (22,000 myytyä levyä Los Angelesissa), mutta ongelmat managerien ja jakelijoiden kanssa torppasivat levyn menestyksen muualla. Puhumattakaan siitä, että Mike Nesmithin nimi levyn kannessa oli myrkkyä kaikille, jotka eivät ottaneet Monkeeseja vakavasti - ja heitä oli valtaosa. Levyltä lohkaistiin silti single, "Don't Cry Now / Tapioca Tundra".

Wichita Train Whistle Sings löytyi VR:n makasiinien kirpputorilta, ja tunnen ylpeyttä siitä, että oma kappaleeni on tosiaan originaalipainos, vieläpä kelpo kunnossa.

MAGNETIC SOUTH & LOOSE SALUTE

Molemmat hyvin samanlaisia lempeitä kantrilevyjä. Enhän minä tavallisesti kantrista pidä, mutta Nesmith sai kantriinkin puhallettua sitä lämpöä ja jännittävyyttä jonka ansiosta homma puree minuun. Muutama kappale oli jo Monkees-ajoilta peräisin, se joka on tutustunut Rhino Recordsin Monkees-CD:ihin tuntee jo Calico Girlfriendin, Nine Times Bluen, Conversationsin (ex-Carlisle Wheeling) ja Listen to the Bandin.

Singleiksi lohkaistut Joanne ja Silver Moon ovat kuitenkin ne helmet. Jälkimmäisen lauloi Seppo Närhi suomeksi nimellä Minä sekä toi kuu. Hector teki onnistuneet sanat. Myös Mama Nantucket, Beyond the Blue Horizon, Dedicated Friend, Bye Bye Bye ja Hello Lady ovat minulle erityisesti mieleen.

NEVADA FIGHTER

Vielä parempi levy kuin kaksi edellistä. Sovitukset ovat rikkaampia, täyteläisempiä, levyllä on runsaasti tunnelmaa ja kokonaisuus on jännittävä. Grand Ennui, Propinquity, nimikappale, Texas Morning ja Tumbling Tumbleweeds ovat kaikki loistobiisejä, ja Nesmithin oma tuotanto tekee ne vieläkin hienommiksi. Kohokohtana kuullaan paras versio Harry Nilssonin Rainmakerista jonka tiedän. Sateen voi lopussa todella kuulla, kun Nez lausuu sanan "rain" voimakkaasti kaiutettuna ja taustahäly voimistuu. Lyhyt instrumentaalipätkä René seuraa heti perässä loppukaneettina ja päättää levyn upeasti.

TANTAMOUNT TO TREASON

Tätä levyä en pysty ymmärtämään. Nesmith oli liian hankala ja teki vaikean, tietoisen epäkaupallisen levyn. Mama Rocker suoraviivaisena rokkina ja Bonaparte's Retreat voimakkuudeltaan vaihtelevana helpohkona melodiakappaleena kiinnittivät huomioni myönteisellä tavalla, muuten tämä levy on kuin tahallisen epäonnistunut ja luotaantyöntävä yritys naittaa kantripop ja proge. Kahden suomalaisen coverin - Freemanin Käyntikortti ja H Bandin Yhden palstan uutinen - ansiosta Talking to the Wall on nyttemmin myös tunnistettava ja melkein miellyttävä biisi. Muuten voin melkein huonosti tätä kuunnellessani.

Takakannessa on Nesmithin oma olutresepti, mutta raittiusmiehenä ei tee mieli kokeilla sitä. Nez itsekin myöntää reseptistään, että välillä onnistuu, välillä ei.

AND THE HITS JUST KEEP ON COMIN'

Ironinen titteli tietysti, sillä eiväthän Nezin levyt myyneet ollenkaan. Eikä tämä edes yrittänyt olla hittilevy. Vain Nezin akustinen kitara ja Red Rhodesin pedal steel -skitta, ja parissa kohtaa vähän outoa taustaääntä antamaan väriä, siinä puitteet. Ja minimalismi puree, kun siihen vain jaksaa keskittyä. Tälläkin levyllä on useita kivoja lauluja, joita en käy tässä erittelemään. Kokonaisuus on sen verran yhtenäinen.

PRETTY MUCH YOUR STANDARD RANCH STASH

Nez palasi ensimmäisten RCA Victor -soolojensa tyyliin ja teki levyn, jonka takakansi tosin on täynnä aivan käsittämätöntä höpinää, mutta sisältö on tuttua ja turvallista kantria.

THE PRISON

The Prisonia ei löytynyt mistään divarista, joten pistin tilauksen vetämään USA:n Amazonissa syyskuussa 2005.

Pidän tätä yhtenä rakkaimmista levyistäni ja parhaimmista hankinnoistani. Nesmithin idea oli kunnianhimoinen. The Prison on yhdistelmä laulettua, harmonista musiikkia ja novellia, joka on luettava samalla kun kuuntelee levyä. Tarkoitus on, että nämä kaksi mediaa sulautuvat päässä yhdeksi kokonaisuudeksi, joka laajentaa tajuntaa ja saa näkemään maailman eri silmin. The Prison -novelli on voimakkaasti metaforinen, eksistentiaalinen tarina täynnä new age -ajattelua ja zen-filosofiaa. Ideana on, että ihminen näkee muureja ja seiniä joka puolella ja ajattelee olevansa vankina, vaikkei olekaan. Vasta kun nämä tosiasiassa olemattomat muurit on oppinut murtamaan mielessään, voi ihminen olla täysin vapaa.

The Prison vaatii kuulijalta / lukijalta paljon. Päätellen niistä arvosteluista joita olen netistä lukenut, kahden median - tekstin ja musiikin - sulauttaminen yhdeksi on ollut ylivoimainen tehtävä useimmille ihmisille. Minä kai olen sitten sen verran omassa maailmassani pyörivä sielu jolla on hyperaktiiviset aivotoiminnot ja pää täynnä kaikkea, että tämä levy upposi minuun täydellisesti. Mieleni oli vastaanottavainen.

Muistan vieläkin miten monta vuotta sitten levyn kuuntelemisen ja novellin lukemisen jälkeen koin ihmeellisen valaistumisen. Lähdin kaupungille, seisoin Rautatientorin metroasemalla odottamassa junaa ja tunsin olevani niin henkisesti kuin fyysisestikin kaikkien muiden yläpuolella, mieli täynnä harmoniaa. Toiste en ole kokenut tätä ihmeellistä tunnetta, vaikka olen yrittänyt saavuttaa sen taas The Prisonin musiikin ja novellin parissa. Ehkä sen pystyy kokemaan vain kerran. Kun levy ja novelli ovat jo tuttuja, ne eivät voi täräyttää enää samalla tavalla.

Kiitos, Michael Nesmith. Om.

FROM A RADIO ENGINE TO THE PHOTON WING

Nez vaihtoi poppiin. Tämä albumi on aivan yhtä viehättävä kuin aiemmat kantrilevyt, joskin ykköspuolellaan kovin venytetty. Rio on ihanuudestaan huolimatta ylipitkä (seitsemän minuuttia!), ja kappaleiden välissä olevat suhinaefektitkin jatkuvat liian pitkään ennen kuin seuraava biisi vihdoin hiipii esiin. A-puoli kestää 22 minuuttia, joten lyhentämisen varaa olisi ollut.

LIVE AT THE PALAIS

Melbournessa, Australiassa marraskuussa 1977 äänitetty live tuottaa pettymyksen. Nesmith ja hänen yhtyeensä (John Ware, rummut - David MacKay, basso - Al Perkins, kitara - James Trumbo, koskettimet) vetävät läpi biisit kovin raskaasti, rokkaavalla otteella. Rummut varsinkin tekevät alunperin lämpimistä, herkistä lauluista möhkäleitä. Okei, Roll With the Flow -biisiin tuo suora, rokkaava ote sopii, ja Joanne-balladissa on vielä herkkyyttä jäljellä vaikka yksitoikkoinen rummuttelu käy siinä erityisen rasittavaksi kuunnella. Villisti pyydettynä encorena saatu Nadine-versio räimii hyvin ja kunnolla, mikä sopii mainiosti, onhan se Chuck Berryä. Näistä paremmista hetkistä huolimatta en suosittele tätä liveä.

INFINITE RIDER ON THE BIG DOGMA

Nesmith rokkaa enemmän tällä kertaa kuin aiemmin. Kaupallisuus ehkä haisee, mutta biisimateriaali on melko vahvaa, joten menköön. Dance, tv-addiktiosta kertova Tonite ja kilpahevostarina Horserace tehoavat parhaiten. Capsule tarjoaa annoksen mystisyyttä levyn päättäjäisiksi. Muutkin biisit saavat hyväksyntäni, paitsi falsetissa kieuttu balladi Magic on kyseenalainen tapaus. On se kyllä vähän korni.