Stevie Wonder - Sticky Fingers - Stiff Little Fingers

STEVIE WONDER

'Live' At the Talk of the Town (1970)

Music of My Mind (1972)

Classic Album Selection (1972-1976)

Music of My Mind on aika outo levy. Stevie on selvästi saanut itseluottamusta musiikintekijänä ja ottanut ison harppauksen eteenpäin kohti neroutta. Hän on vapautunut ja pitelemätön, kokeilee ja pelleilee välittämättä siitä, meneekö kaikki ihan parhaan maun mukaan (Love Having You Around, Sweet Little Girl). Mutta hänellä on myös hyviä biisejä tarjottavanaan (Superwoman, I Love Every Little Thing About You, Keep On Running, Evil).

Pikkuisen ehkä hävettää, että tuli hankittua Stevien klassiset 70-luvun albumit tuolla tavalla helpoimman kautta, mutta kun näin tuon boksin Myyrmannin levyosastolla kuusi vuotta sitten, en voinut kävellä sen ohi.

Stevien 60-luvun levyistä olen silloin tällöin vähän miettinyt, että pitäisikö hankkia. Vastaus on kuitenkin liukunut hieman kielteiselle kannalle. Olen katsonut, etten tarvitse hänen varhaisia levyjään, vaan pärjään ilmankin. Muutaman vuosien 1968-1971 levyn löysin kirjastoista joskus muinoin (Eivets Rednow - Featuring "Alfie", My Cherie Amour, Signed Sealed Delivered, Where I'm Coming From), melkein kaikki muut löysin kuultavikseni joko nettiblogeista tai iTunesista (iTunesissa oli ja lienee edelleenkin muhkea Complete-kokoelma jolla on jopa julkaisematon Workout, Stevie, Workout -albumi vuodelta 1963). Tuon vuoden 1970 livelevyn olin pakotettu hankkimaan MusicStackin kautta lokakuussa 2008, koska siitä ei ollut latauslinkkiä missään päin nettiä. Muuten minulle on riittänyt että olen vain kuullut kaiken julkaistun ja julkaisemattomankin. Eivät ne varhaiset albumit niin vahvoja ole että niitä jaksaisi koska tahansa kuunnella.

The Complete Motown Singles -CD-boksit, jotka hommasin itselleni Amazonista vuoden 2016 heinäkuusta marraskuuhun, tekivät lopullisesti turhaksi ajatuksen ostella Stevie Wonderin varhaisia albumeja. Noissa singlebokseissa on kaikki singlet jotka niiltä albumeilta lohkaistiin, ja se kyllä riittää.

Isäpuolella on levyhyllyssä pari Stevien 70-luvun LP:tä, ne kelpaisivat ilmaiskappaleina hyvin. Original Musiquarium -tuplakokoelmakin on, mutta siitä puuttuu toinen levy - ei kelpaisi edes ilmaiseksi.

STICKY FINGERS

Memories / Beerhunters' Time (1983)

Fight For Fun (1984)

Vandaalien yritys tehdä glamrokkia ei oikein onnistunut - olisi pitänyt vetää vähän rohkeammin överiksi - mutta perusmenorokkina tämä on semmoista keskinkertaista vähän parempaa.

STIFF LITTLE FINGERS

Inflammable Material (1979)

Gotta Gettaway / Bloody Sunday (1979)

Nobody's Heroes (1980)

Hanx! (1980)

Go For It (1981)

Now Then... (1982)

Aika moniin mielibändeihin tuli tutustuttua siten, että luin vanhoista Soundeista levyarvosteluja tai Suomalaisen rockin tietosanakirjasta Esko Lehtosen artikkelit, sitten lainasin levyt kirjastoista, lainasin toisen kerran ja äänitin kaseteille, lainasin vielä kolmannen kerran ja tein CD-R-kopiot, ja lopulta ostin levyt. Stiff Little Fingers on taas yksi tällainen tapaus.

SLF on minun listallani ihan kärkikahinoissa punk-bändeistä puhuttaessa. Kaksi ensimmäistä raakaa levyä, hyvä livealbumi, ja kaksi sävykästä ja vaihtelevaa punk / rock -levyä sen jälkeen ennen hajoamista. Uudelleenkokoamisen jälkeisetkin kiekot ovat olleet, jos nyt eivät ikimuistettavia, niin aivan kuunneltavia, mikä on harvinaista punkkibändien myöhemmän tuotannon suhteen.

Näissä CD:issä on mahtavaa myös Alan Parkerin ja laulaja Jake Burnsin jutustelut lopussa. Burnsilta irtoaa mielenkiintoista tarinaa sujuvasti ja nopeasti, hän on hyvä puhuja. Okei, hän sanoo "you know" ihan liian paljon, mutta puhe irtoaa sen verran vuolaasti, ettei tuo maneeri ehdi paljoa häiritä. Aina pitää kuunnella nuo haastattelut, ja olenkin kuunnellut niitä niin paljon että pysyn mukana sataprosenttisesti joka sanan ymmärtäen. Yleistietämykseni ansiosta namedroppailutkin menevät kaaliin.

Nobody's Heroes piti tilata Amazonista helmikuussa 2017, kun sitä ei Helsingissä näkynyt. Muut on ihan kotiseuduilta hommattu. Gotta Gettaway -sinkku löytyi Black and Whitesta 90-luvun lopulla kun Soundi-lehden levyarvostelujen innoittamana keräsin ensimmäisen satsin brittipunk-sinkkujen parhaimmistoa.

Inflammable Material on suoraa ja raakaa menoa. Burns rääkyy kuin kurkku olisi täynnä limaa ja sahanpurua. Biisit ovat nopeita, paitsi pitkä reggae-cover Johnny Was ja ainoa heikko lenkki, täysin käsittämätön ja ärsyttäväkin päätösbiisi Closed Groove.

Nobody's Heroes -CD missaa täysin Gotta Gettaway -biisin sinkkuversion. Vain albumiversio löytyy. Onneksi on single. Sinkun b-puoli Bloody Sunday sentään on mukana, joskin siitäkin puuttuu naurunpyrskähdys joka kuullaan alkuperäisellä singlellä ihan lopussa, kunhan malttaa odottaa muutaman sekunnin biisin loppumisen jälkeen.

Nobody's Heroesilla on Burnsin laulu vielä kunnon rääkymistä, mutta musiikillisesti on tapahtunut muutosta. Bändi kuulostaa tuhdimmalta, se saa paremman äänivallin aikaiseksi. Useat kappaleet jyräävät niin pirusti, ja kun materiaali on laadukasta aina Bloody Sundayn dub-versiota myöten, niin Nobody's Heroesia voi nimittää jopa paremmaksi levyksi kuin esikoista.

Go For It, ja yhtäkkiä Jake Burns laulaa, siis ihan oikeasti laulaa. Musiikkikin on vaihtunut suorasta rytinästä vivahteikkaaksi. Ihmeellisen nopea muutos vaivaisessa vuodessa. Vaikka Burns haastatteluissa valitteleekin että hänellä oli paha tapa säveltää biisit liiaksi ylärekisteriin niin että hänellä oli vaikeuksia laulaa niitä, niin hyvin hän korkeistakin nuoteista suoriutuu. Tosin Safe As Housesin kuunteleminen tekee kyllä oikeasti häijyä. Ymmärrän hyvin, ettei bändi paljoa soittanut sitä keikoilla.

Burns väittää haastattelussa, että Bunny Wailerin alkuperäinen Roots, Radics, Rockers and Reggae julkaistiin vain 12 tuuman singlellä, mutta löytyy se vuotta myöhemmältä In I Fathers House -LP:ltäkin. Tosin siitä ei ole UK-julkaisua eikä Good Vibrations -levykauppa välttämättä tuonut tuota LP:tä myyntiin Belfastiin. Burns ei tarkenna, miten ja miltä levyltä hän sen biisin sitten lopulta onnistui löytämään.

Hits and Misses syntyi haastattelun mukaan Michael Cainen tähdittämän elokuvan Dressed to Kill inspiroimana. Jake Burns väittää, että leffa on aika lailla hautautunut historian hämäriin. Mitenkähän on? Sehän on kuitenkin Brian De Palman tasokas trilleri, ja minäkin näin sen telkkarista jo 1990-luvun alussa kun leffakärpäsen puremani oli vielä tuore.

Kun kuuntelen hauskaa kertomusta Kicking Up a Racket -biisin synnystä, mietin miten Henryn Sid-koira mahtoi kestää kun isäntänsä soitteli levyjä nupit kaakossa. Jake kertoo, että Sid ei koskaan poistunut Henryn seurasta kun tämä oli kotona, joten kuinkahan koetuksella mahtoi koiran ystävyys olla moisessa metelissä?

Go For Itin ja Now Thenin haastatteluissa kerrotaan Paul Youngin varhaisesta yhtyeestä The Q-Tips. Hyvä sinisilmäsoulbändi, on tullut heidänkin levyjään kuulluiksi - samoin kuin vielä varhaisempaa Streetbandia.

Now Theniin liittyvässä haastattelussa Jake kertoo, että Welcome to the Whole Weekissa rumpali Dolph joutui lauluhommiin, koska biisi oli taas kerran sävelletty nuotissa, jota Jake ei pystynyt laulamaan. Jos sävellys kulki liian ylärekisterissä, niin ihmettelen, sillä Dolph laulaa biisin kyllä ihan helponkuuloisesta sävellajista. Ei lopputulos kuulosta sellaiselta, etteikö Jake Burnskin olisi voinut siitä suoriutua. Tosin, enhän minä ollut studiossa kun kappaletta äänitettiin, joten en tiedä mistä sävelkorkeudesta tai -lajista Jake yritti sitä laulaa ja miltä se kuulosti.


Artikkeliskannaukset:

https://drive.google.com/open?id=1TtMIO7MnQGAFUrbCBkbUrVl4jT-UO6O3