Thai Sticks - Eri Esittäjiä: Thank God It's Friday

THAI STICKS

Saalistaja / Ennustus (1984)

Paha tyttö / Peluri (1985)

Vuonna 1985 nauhoitin radion Nuorten Sävellahja 22001:stä kasetille Paha tyttö -biisin. Joulukuussa 2010 muistelin taas sitä biisiä melko neutraalein fiiliksin ja mietin, että jospa nyt hankkisin singlen kun se näyttää olevan Divari Kankaalla myynnissä. Tein tilauksen, odottamatta kuitenkaan liikoja. Single vastasi odotuksiani, ei nyt mitään ihmeellistä, mutta aivan kuunneltava. Lokakuussa 2016 huomasin Saalistajankin Black and Whitessa, ja otin mukaani. Se on kutakuinkin samaa tasoa. Thai Sticks ei ollut mikään huippulupaava rock-yhtye, mutta heillä oli rahkeita kahteen aivan kelpoon sinkkuun.

Eri Esittäjiä: THANK GOD IT'S FRIDAY

Various Artists: Thank God It's Friday (The Original Motion Picture Soundtrack) (1978)

Onhan ollut Discogsissa vääntöä meikäläisellä tämän levyn oikeasta painoksesta. Yhdenkään version matriisimerkinnät eivät ole täsmänneet täysin, ja olen vaihtanut merkintää versiosta toiseen useaan kertaan. Tuo versio on nyt merkattuna, ja vaikka sen matriisit eivät edelleenkään täysin täsmää Hämeentien Kirpputori Metkasta löytämäni kappaleen kanssa, niin tarpeeksi lähelle menee kuitenkin.

Matrix / Runout (All Variants: Runout groove area, pressed): ALSHIRE
Matrix / Runout (Variant 2: Side A - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP-7099-3-AS 8TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side B - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP-7099-3-BS 7TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side C - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP-7099-3-CS 10TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side D - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP - 7099 - 3 DS - RE-1 10TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side E - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP-7099-3-ES 10TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side F - Runout groove area, hand-etched): JTK-1022

Tuossa oman kappaleeni matriisit. Niin lähelle osuu, että menköön.

Yhdellä isän vuonna 1978 nauhoittamalla kasetilla oli kaksi ensimmäistä soundtrackilla olevaa biisiä, leffan nimikkokappale ja Pattie Brooksin After Dark. Jälkimmäisestä oli mukana vain pari minuuttia. Kappaleet olivat tunnistamattomia, joten niiden tunnistaminen jäi minun tehtäväkseni. Se onnistui vuonna 1993 kun opiskelin Porvoossa. Radiosta kuuntelin joka lauantai VOA Europe -kanavan lähettämää diskomusiikin erikoisohjelmaa The Retro Show, jota veti Gary Spears. Hän soitti kerran Thank God It's Friday -biisin. Sen tunnistaminen johti minut ko. leffasoundtrackin jäljille, ja sain Pattie Brooksin kappaleenkin tunnistetuksi.

Thank God It's Friday oli monta vuotta yksi suurimmista toiveleffoistani. Vaikka tiesin sen haukutuksi tekeleeksi, halusin silti kiihkeästi nähdä sen. Löysin sen lopulta joskus vuosituhannen vahteen tienoilla VHS:nä jostain divarista, joka toimi Punavuoressa Pursimiehenkadulla. Leffakopiossa oli hirveän huono kuvanlaatu, suttuinen ja tummahko, mutta ihanaa nähdä elokuva silti. Samasta divarista ostin yhden suosikkielokuvakirjoistani, Harto Hännisen ja Marko Latvasen Verikekkerit jota olin lukenut ahkerasti kirjastossa.

Soundtrack-levyn sain kuunneltavakseni jo paljon aiemmin, 90-luvun puolessavälissä. Pidin siitä heti ensikuulemalla, se on mainio diskokokoelma vaikka vikoja löytyykin.

Love and Kissesin Thank God It's Friday -biisin pilaa osittain kovin sekava rakenne. Tarttuvahan se on, mutta kokonaisuus on hyppelehtivä ja sotkuinen. Pattie Brooksin After Dark taas... yäk. En siedä Brooksin kimeää ääntä, ja kun biisi kestää lähes kahdeksan minuuttia, menee hermot sitä ulinaa kuunnellessani.

Donna Summerin With Your Love on ihan parhaita Donnan kappaleita. Soundtrackilla pitäisi kuitenkin olla täysimittainen 12-tuumainen versio siitä, siinä on enemmän sitä kivan kimaltelevaa väliosaa. Se olisi voinut syödä tilaa Pattie Brooksin kappaleelta.

Last Dance... erinomainen, ja kyllä se Oscar-palkinnon ansaitsikin. Mutta tuollainen rakenne, jossa balladi- ja sykeosat vuorottelevat, aiheuttaa kyllä hämminkiä tanssilattioilla. Biisin kirjoittanut Paul Jabara käytti samaa temppua Donnan ja Barbra Streisandin duetossa No More Tears (Enough Is Enough), siinäkin onnistuneesti.

Jabara itse laulaa kappaleet Disco Queen ja Trapped in a Stairway, mutta ei ollut miehestä oikein levytähdeksi. Ääni oli liian poikamainen. Lisäksi Disco Queen on todella hölmö kappale, korni kuin mikä. Tuo kornius ja tahaton koomisuus tuntuu olleen Jabaran helmasynti etenkin miehen omilla levyillä.

Find My Way on Cameota parhaimmillaan, ja ehdottomasti heidän paras biisinsä siltä ajalta, jolloin he eivät olleet vielä löytäneet sitä tunnusomaista tyyliään. Sortuivat vain levyttämään tuon biisin uudelleen liian monta kertaa, ja aina aiempaa heikommin.

Commodoresin Too Hot ta Trot on tiukkaa funkia, joka onneksi lisättiin 1977 julkaistulle livelevylle eikä unohdettu singleksi.

Wright Bros. Flying Machinen Leatherman's Theme soi elokuvassa siinä kohtauksessa, jossa Leatherman tanssi autojen katoilla. Hyvä idea, mutta veltto ohjaus pilasi tuon kohtauksen aika pahasti. Olisivat poistaneet tömistely- ja muut äänet tuosta kohtauksesta kokonaan, antaneet vain musiikin kuulua, ja kuvauksen olisi pitänyt olla lennokkaampaa. Itse biisi on hyvä instrumentaali, se olisi riittänyt mainiosti kohtauksen ainoaksi ääneksi.

Marathonin I Wanna Dance oli Pete Bellotten ikioma tuotanto ilman aisapariaan Giorgio Moroderia. Bellotte myös kirjoitti kappaleen yksinään. Sanoissa ei kyllä ollut paljon kirjoittamista, köörin tarvitsi vain hokea biisin nimeä oikeissa kohdissa. Sen sijaan sovituksessa Bellotte veti roimasti överiksi: kaikenlaista perkussiota, kilinää, kolinaa, jousia, puhaltimia ja muuta riittää korviahuumaavaksi meteliksi asti. Ensikuuntelulla biisi oli ihan liikaa minusta, mutta aloin nopeasti tottua.

Sunshine on vähän mysteeri. Donna Summer kirjoitti kappaleen yhdessä aviomiehensä Bruce Sudanon kanssa... Hmm, Summer... Sunshine... herättää arveluja, varsinkin kun laulaja voisi vaikka ollakin Donna itse. Ei kun... Discogshan tietää laulajat - siis Donnan siskot Dara ja Mary Bernard olivat asialla. Biisi on vain kohtalainen. Vähän ylipitkä, etenkin tuo "gotta get down" -hoenta on vähän korni.

Santa Esmeralda yllättää instrumentaalilla. Sevilla Nights on valitettavasti vähäeleinen ja vaisu, ideaton. Ei siinä ole muuta kiinnostavaa kuin yksi nouseva ja laskeva bassokuvio. Välipala.

Love and Kissesin toinen raita, You're the Most Precious Thing in My Life vasta kärsiikin liiasta pituudesta. Se on kursittu kokoon niin vähistä aineksista, että kahdeksan minuutin kesto tuntuu liioittelulta. Puolet pois, vähintään.

Soundtrackilla ei ole ainuttakaan varsinaista balladia, mutta D.C. LaRuen Do You Want the Real Thing pääsee lähelle. Mies kuulostaa kovin androgyynilta laulaessaan viekoittelevaa lauluaan, mikä herättää tiettyjä mielikuvia...

Natural Juices ja Floyd's Theme, kivasti kulkeva komppi tällä instrumentaalilla. Jostain syystä tekee mieli kutsua tuota taustaa sutenöörikompiksi. Vähän kuin parittaja kävelisi kadulla oikein coolisti ja arrogantisti, pöyhkeästi ja prameasti pukeutuneena.

Lovin' Livin' and Givin' on kunnon kimaltelevaa diskoa Diana Rossilta. Kaikki kohdallaan. Thelma Houston on oikea vauhtimimmi Love Masterpiecessa.

Donna Summerin Je t'aime (moi non plus) -coveria en halunnut ensin kuunnella ollenkaan. Vaadittiin paljon rohkaisua ennen kuin uskalsin pistää pyörimään Donnan version laulusta, jonka alkuperäisversiokin vain ärsyttää minua. Donnan versio on yllättävän hillitty, suorastaan valju. Ei ärsytä, mutta ei jaksa kiinnostaakaan.