10.12.2016 - Hectorin 50-vuotisjuhlakonsertti
Kvaakissa mukana oleva sarjakuvapiirtäjäveteraani Reima Mäkinen lähetti minulle 21.11. sähköpostin, jossa kysyi kiinnostaisiko minua osallistua 10. joulukuuta pidettävään yhteispohjoismaiseen sarjakuvatietokilpailuun Comiquiziin. Tertsi oli kuulemma ehdottanut, että minut voisi kutsua mukaan. Vastasin, että päivämäärä tuottaa hankaluuksia, koska silloin olisi Hectorin 50-vuotisjuhlakonsertti Hartwall Areenalla. Sinne oli isäpuoli kutsunut minut jo aiemmin. Comiquiz alkaisi joskus neljän-viiden aikaan ja kestäisi pari-kolme tuntia, konsertti alkaisi kahdeksalta. Tiukille siis menisi ajan suhteen, kun kisa pidettäisiin erään kvaakilaisen kotona. Pidin kuitenkin ns. oven auki mahdollisen osallistumisen varalta, siitä huolimatta, etten ole edes sarjakuvatietämyksen suhteen pahemmin itseluottamusta omaava tyyppi.
Kun lopulta sain tietää itsenäisyyspäivänä, että Frej odottaisi minua klo 19.00 rautatieasemalla, ja Reima oli postannut Kvaakiin viestin, että Comiquiz alkaisi viideltä, tiesin viimeistään, että osallistuminen ei olisi mahdollinen.
Ohjelmana tänään oli siis vain se konsertti. Työpaikalla ymmärsin, että joku oli käynyt jo yhdessä aiemmassa konsertissa eikä ollut vaikuttunut näkemästään eikä kuulemastaan. Pidin siis odotukset valmiiksi matalalla.
Saimme Frejn kanssa suhteellisen hyvät paikat, istuimme lavalta katsoen etuvasemmalla keskikorkeudella. Sieltä oli hyvät näkymät sekä lavalle että muuhun saliin. Fiksusti iso screeni oli sijoitettu nyt muusikoiden taakse eikä katonrajaan jonnekin aivan vastakkaiseen suuntaan, ja siinä näkyi hienoa videota reaaliaikaisesti filmattuun kuvaan upotettuna. Nykyajan huipputekniikkaa.
Päällimmäisenä konsertista jäi mieleen vierailevien tähtien runsas määrä. Suoraan Pariisista lennähtänyt Irina Björklund lauloi "Yhtenä iltana" -kappaleen ranskaksi ja oli aito chanteuse. Mikael Gabriel ja Elastinen sen sijaan eivät olleet minulle ja isäpuolelle mieluisia vieraita. Inhoan 1980-luvun jälkeen tehtyä räppiä. Olen nähnyt kaikki kasarin puolenvälin rap- ja breakdance-elokuvat, mutta sen jälkeen rapille tapahtui jotain, joka sai minut hyppäämään kyydistä.
Hectorilla oli bändissään mukana laulava viulisti Aili Ikonen, joka teki oman levyn ihan äskettäin. Hän lauloi yhden Hectorin sanoittaman kappaleen tuolta levyltä yksinään sillä välin, kun Tractor oli "kuivattelemassa". Upeasti lauloikin, ja pääsi myöhemmin vielä duetoimaan "Jos sä tahdot niin" -kappaleen ajan.
Odotettavissa olikin, että Hector tekisi kyynelsilmin kunniaa edesmenneelle Bowielle, muttei laulanut "Sudenkorentoa" vaan "Herra Mirandoksen" Ziggyineen päivineen. "Eurooppa" tarjosi viittauksia Syyriaan ja Ukrainaan. "Asfalttiprinssi" ja "Mandoliinimies" eivät olleet livetilanteessa aivan edustavimmillaan, jälkimmäisen hento herkkyys oli tipotiessään. Yllättävästi "Olen nielaissut kuun" päättyi kunnon revittelyyn, ja myös "Kissojen yön" ja "Vanhan kirkon puiston" aikana pääsi 11-henkinen bändi irrottelemaan sydämensä kyllyydestä. "Tuulisina öinä" tarjosi sellaista kitarasooloilua, että mietin jo pistääkö Iso H skitaristille suitset vai salliiko miehen vetää huoletta överiksi.
Hector on vielä näihin päiviin asti jatkanut alunperin epäonnistuneen "Kuningattaren" sanoituksen parantelua. Leonard Cohenin "Halleluja" loi koko areenaan valtavan valomeren, kun jokainen kaivoi älykännykästään lampun esiin. "Linnut linnut" sai minut kyynelehtimään - jotenkin sen laulun teko-olosuhteet - Hectorin masennus ja hoitojakso - yhdistettynä upeaan sanoitukseen ja sävellykseen saivat minut liikuttumaan.
Konsertti huipentui kun "Laura (sua kauheesti kaipaan)" sai muutamat rientämään lavan eteen tanssimaan. Järkkärit siitä heti pyrkimään tekemään työtään ja epätoivoisesti kehoittamaan ihmisiä istumaan paikalleen. Hector kuitenkin toppuutteli virkapukuisia ja salli ihmisten rauhassa tanssia, kunhan eivät lavalle kiipeä. Järjestysmiehet joutuivat antautumaan. Laura vaihtui luontevan potpurin myötä lopulta Ake Make Peraksi, ja sinä aikana lavan edusta ja koko permanto muuttui silkaksi kaaokseksi, kun kaikki bilettivät kuin yhtenä ryhmänä. Siihen konsertti olikin hyvä lopettaa, paitsi että encorena vedettiin vielä maailman kipeästi kaipaamana rauhanjulistuksena "Blowin' in the Wind". Isäpuolen kanssa paheksuttiin Dylanin välinpitämätöntä ja syrjäänvetäytyvää asennetta, kun ei mies arvosta Nobel-komitean antamaa kunnianosoitusta sen vertaa, että viitsisi käydä hakemassa palkintoaan. Keikoillaankaan mies ei puhua pukahda mitään laulujen välissä, pitää vain päässään niin leveälieristä hattua, ettei naamasta taatusti näe mitään.
Hector oli virkeä ja paikoin jopa oikeasti rock. Vanha radiotoimittajan rooli näkyi pitkissä spiikeissä ja yleisön kanssa kommunikoinnissa. Tarina siitä, miten hän ja Anki matkasivat 60-luvun lopulla halki Euroopan imien itseensä vaikutteita eri maiden Hair-musikaalituotannoista oli mahtavaa kuultavaa - lisääkin olisi tehnyt mieli kuulla tuosta episodista.
Syntetisaattorivelho Esa Kotilainen oli vielä bändissä mukana, samoin kitaristi Jarmo Nikku ja basisti Masa Maijanen. Muut nimet olivat minulle outoja. Pianisti-huilisti Matti Kallion nykyinen kotipaikka Islanti sai runsaasti huomionosoituksia illan isännältä. Hieno ele oli ollut kaivaa esiin sama nokkahuilu, jota Matti Bergström soitti "Nostalgiassa", ja virittää tuo biisi hänen ja Pirjon muistolle.
Frej huomautti konsertin jälkeen, että Hector oli aivan hukassa käsiensä kanssa silloin kun ei pitänyt kitaraa sylissään - toisin kuin näyttelijä Björklund, joka tiesi tarkalleen, miten käsillään elehtisi. Minäkin panin merkille Hectorin epävarman lavaliikehdinnän, mutta pistin sen iän piikkiin. Ikä kuului kyllä jo äänessä.
Että näin sain nähdä ja kokea live-Hectorin vielä kolmannen kerran eläessäni. Hauskaa oli, mutta jokohan nyt riittäisi?
Kun lopulta sain tietää itsenäisyyspäivänä, että Frej odottaisi minua klo 19.00 rautatieasemalla, ja Reima oli postannut Kvaakiin viestin, että Comiquiz alkaisi viideltä, tiesin viimeistään, että osallistuminen ei olisi mahdollinen.
Ohjelmana tänään oli siis vain se konsertti. Työpaikalla ymmärsin, että joku oli käynyt jo yhdessä aiemmassa konsertissa eikä ollut vaikuttunut näkemästään eikä kuulemastaan. Pidin siis odotukset valmiiksi matalalla.
Saimme Frejn kanssa suhteellisen hyvät paikat, istuimme lavalta katsoen etuvasemmalla keskikorkeudella. Sieltä oli hyvät näkymät sekä lavalle että muuhun saliin. Fiksusti iso screeni oli sijoitettu nyt muusikoiden taakse eikä katonrajaan jonnekin aivan vastakkaiseen suuntaan, ja siinä näkyi hienoa videota reaaliaikaisesti filmattuun kuvaan upotettuna. Nykyajan huipputekniikkaa.
Päällimmäisenä konsertista jäi mieleen vierailevien tähtien runsas määrä. Suoraan Pariisista lennähtänyt Irina Björklund lauloi "Yhtenä iltana" -kappaleen ranskaksi ja oli aito chanteuse. Mikael Gabriel ja Elastinen sen sijaan eivät olleet minulle ja isäpuolelle mieluisia vieraita. Inhoan 1980-luvun jälkeen tehtyä räppiä. Olen nähnyt kaikki kasarin puolenvälin rap- ja breakdance-elokuvat, mutta sen jälkeen rapille tapahtui jotain, joka sai minut hyppäämään kyydistä.
Hectorilla oli bändissään mukana laulava viulisti Aili Ikonen, joka teki oman levyn ihan äskettäin. Hän lauloi yhden Hectorin sanoittaman kappaleen tuolta levyltä yksinään sillä välin, kun Tractor oli "kuivattelemassa". Upeasti lauloikin, ja pääsi myöhemmin vielä duetoimaan "Jos sä tahdot niin" -kappaleen ajan.
Odotettavissa olikin, että Hector tekisi kyynelsilmin kunniaa edesmenneelle Bowielle, muttei laulanut "Sudenkorentoa" vaan "Herra Mirandoksen" Ziggyineen päivineen. "Eurooppa" tarjosi viittauksia Syyriaan ja Ukrainaan. "Asfalttiprinssi" ja "Mandoliinimies" eivät olleet livetilanteessa aivan edustavimmillaan, jälkimmäisen hento herkkyys oli tipotiessään. Yllättävästi "Olen nielaissut kuun" päättyi kunnon revittelyyn, ja myös "Kissojen yön" ja "Vanhan kirkon puiston" aikana pääsi 11-henkinen bändi irrottelemaan sydämensä kyllyydestä. "Tuulisina öinä" tarjosi sellaista kitarasooloilua, että mietin jo pistääkö Iso H skitaristille suitset vai salliiko miehen vetää huoletta överiksi.
Hector on vielä näihin päiviin asti jatkanut alunperin epäonnistuneen "Kuningattaren" sanoituksen parantelua. Leonard Cohenin "Halleluja" loi koko areenaan valtavan valomeren, kun jokainen kaivoi älykännykästään lampun esiin. "Linnut linnut" sai minut kyynelehtimään - jotenkin sen laulun teko-olosuhteet - Hectorin masennus ja hoitojakso - yhdistettynä upeaan sanoitukseen ja sävellykseen saivat minut liikuttumaan.
Konsertti huipentui kun "Laura (sua kauheesti kaipaan)" sai muutamat rientämään lavan eteen tanssimaan. Järkkärit siitä heti pyrkimään tekemään työtään ja epätoivoisesti kehoittamaan ihmisiä istumaan paikalleen. Hector kuitenkin toppuutteli virkapukuisia ja salli ihmisten rauhassa tanssia, kunhan eivät lavalle kiipeä. Järjestysmiehet joutuivat antautumaan. Laura vaihtui luontevan potpurin myötä lopulta Ake Make Peraksi, ja sinä aikana lavan edusta ja koko permanto muuttui silkaksi kaaokseksi, kun kaikki bilettivät kuin yhtenä ryhmänä. Siihen konsertti olikin hyvä lopettaa, paitsi että encorena vedettiin vielä maailman kipeästi kaipaamana rauhanjulistuksena "Blowin' in the Wind". Isäpuolen kanssa paheksuttiin Dylanin välinpitämätöntä ja syrjäänvetäytyvää asennetta, kun ei mies arvosta Nobel-komitean antamaa kunnianosoitusta sen vertaa, että viitsisi käydä hakemassa palkintoaan. Keikoillaankaan mies ei puhua pukahda mitään laulujen välissä, pitää vain päässään niin leveälieristä hattua, ettei naamasta taatusti näe mitään.
Hector oli virkeä ja paikoin jopa oikeasti rock. Vanha radiotoimittajan rooli näkyi pitkissä spiikeissä ja yleisön kanssa kommunikoinnissa. Tarina siitä, miten hän ja Anki matkasivat 60-luvun lopulla halki Euroopan imien itseensä vaikutteita eri maiden Hair-musikaalituotannoista oli mahtavaa kuultavaa - lisääkin olisi tehnyt mieli kuulla tuosta episodista.
Syntetisaattorivelho Esa Kotilainen oli vielä bändissä mukana, samoin kitaristi Jarmo Nikku ja basisti Masa Maijanen. Muut nimet olivat minulle outoja. Pianisti-huilisti Matti Kallion nykyinen kotipaikka Islanti sai runsaasti huomionosoituksia illan isännältä. Hieno ele oli ollut kaivaa esiin sama nokkahuilu, jota Matti Bergström soitti "Nostalgiassa", ja virittää tuo biisi hänen ja Pirjon muistolle.
Frej huomautti konsertin jälkeen, että Hector oli aivan hukassa käsiensä kanssa silloin kun ei pitänyt kitaraa sylissään - toisin kuin näyttelijä Björklund, joka tiesi tarkalleen, miten käsillään elehtisi. Minäkin panin merkille Hectorin epävarman lavaliikehdinnän, mutta pistin sen iän piikkiin. Ikä kuului kyllä jo äänessä.
Että näin sain nähdä ja kokea live-Hectorin vielä kolmannen kerran eläessäni. Hauskaa oli, mutta jokohan nyt riittäisi?
Kommentit
Lähetä kommentti