11.3.2014 - Tapani Ripatti ja Ocsid

Posti toi pari CD:tä Australiasta. The Twilights: Once Upon a Twilight... (1968), mukana Glenn Shorrock (Little River Band). Toinen on sitten Warren Morganin ja Australian suurimman rocklegendan Billy Thorpen duettolevy "Downunda" (1973), esittäjänimellä Thump'n Pig & Puff'n Billy. Mielessä välillä käynyt, että vaikka "More Arse Than Class" on ainut Thorpe-levy joka minuun on kokonaisuutena kolahtanut, kyllä mieheltä pitäisi jotain muutakin hankkia, etenkin kun Australian ulkopuolella ei ole toivoakaan löytää sikäläisellä maaperällä tehtyjä levyjä (USA:ssa tehdyt "Children of the Sun" ja "East of Eden's Gate" ja ehkä myös "21st Century Man" saattavat kyllä tuurilla löytyä).

Minun musiikkimakuni juuret ovat siinä 70- ja 80-lukujen taitteen pop-musiikissa, jota äitini nauhoitteli kaseteille. Myöhemmin vuosien 1983-85 päivän pophitit ja etenkin Tapani Ripatin Ocsid jatkoivat musiikkimakuni muokkaamista. Oi kun löytäisin kuunneltavakseni noita alkuperäisiä vuosien 1983-1985 Ocsideja, niistä nauhoittelin aikoinaan hienoa musaa omille kaseteille. Niitä kasettitallenteita ei ole tallella enää, mutta melkein kaikki parhaat biisit olen saanut takaisin joko levyjä hankkimalla tai sitten jostain itselleni kopioimalla. Yksi kadonnut kappale vielä on, se soi joskus kesällä 1984 samassa ohjelmassa, jossa kuultiin myös Mike Oldfieldin "To France", Human Leaguen "The Lebanon", Pierre Groscolasin "She's a Lady", ja Ripatti kertoi "tunnista oikeat Duran Duran -biisit" -kilpailun tulokset ja voittajat konekiväärinopeudella "The Reflex" -biisin soidessa taustalla.

Noita kadonneita biisejä on seitsemän muutakin, mutta ne soivat muissa radio-ohjelmissa. Ei toivoakaan löytää noita kahdeksaa kadonnutta kappaletta, kun minulla ei ole hajuakaan niiden nimistä tai esittäjistä. Ne kyllä pyörivät päässäni edelleen, mutta miten saada ne ulos sieltä muiden kuultaviksi ja tunnistettaviksi?

1983-85 oli ihanaa aikaa päivän hittejä ahmineelle 9-11-vuotiaalle musafriikille, mutta kyllä minä jo 1986 huomasin, että päivän hitit alkoivat muuttua tylsemmiksi. Ocsidkaan ei jaksanut enää innostaa yhtä paljon, kun musiikki huononi. Se, että nykyään pääosin halveksin vuoden 1985 jälkeen tehtyä musiikkia ei siis ole ajan myötä syntynyt mielipide, vaan minä jo aikoinaan huomasin, että musiikista katosi jotain. Kyllä minä silti radion viikottaisia Hot 100 -listaohjelmia seurasin aina 1990-luvun alkuun saakka, mutta viimeistään 1994 olin aivan kypsynyt päivän hittimusaan. Mitä vähemmän päivän musiikki kiinnosti, sitä hanakammin kuuntelin vain vanhaa. Yksi tekijä oli myös hillitön kaipuuni takaisin 70-luvulle. Se oli niin voimakasta, että katselin 70-luvun elokuvia ja kuuntelin 70-luvun musiikkia suurella innolla.

80-luvulla olin täysin radion varassa mitä musiikkiin tuli. Vasta 90-luvun alussa löysin kirjastot ja niiden vinyyli- ja CD-hyllyt. Silloin minusta tuli kirjastojen suurkuluttaja, varsinkin sen jälkeen kun 1996 syksyllä muutin omilleni. Villeimmilläni saatoin lainata yhden päivän aikana maksimimäärän eli 20 levyä useista eri pääkaupunkiseudun kirjastoista, kuunnella ne samana päivänä, palauttaa seuraavana päivänä ja lainata saman tien 20 levyä lisää. En edes käyttänyt tilauspalveluja, vaan kävin kaikissa kirjastoissa ihan paikanpäällä selaamassa ja lainaamassa levyjä. Tuli Helsinki tutummaksi.