13.8.2017 - Vanhoja musiikillisia muistojani
Varttuneempien musanurkka -ketju PIF:ssä on kivaa luettavaa. Herää omiakin muistoja mieleen.
Yhdeltä isän 1977-1978 nauhoittamalta kasetilta löytyi putkeen viisi Foreignerin kappaletta, neljä niistä ensimmäiseltä albumilta ja yksi kakkoslevyltä. Vanhempani eivät 1979-1980 kasetteja kuunnellessaan osanneet tunnistaa bändiä, mutta minä keksin sen joskus myöhemmin. Satuin vielä pikkupoikaiässä katsomaan telkkarista jonkin Foreignerin livetaltioinnin - mikä lie tv-studiolive-esiintyminen tai sitten ihan oikea keikka. Siinähän kuului niitä tuttuja biisejä.
Synnyinkodissani en kuunnellut omalla mankallani muuta kuin Karhuherra Paddington- ja Pelastuspartio Bernard ja Bianca -kasettejani, mutta muutettuani Kasavuorentielle isäpuolen luo minulla oli pieni radio-kasettinauhuri-yhdistelmä, jolla rupesin 1983 nauhoittamaan kaseteille päivän hittejä radiosta. Lionel Richien All Night Long, Kim Wilden Dancing in the Dark ja mitä lie muuta. Ensin kasetille, johon enoni oli nauhoittanut minulle ABC:n The Lexicon of Loven. Yhden levypuolen kummallekin kasettipuolelle niin, että kasettipuolten lopussa oli minuuttikaupalla tyhjää. Harmittelin, että kasettia piti aina kelata puolen vaihtamisen jälkeen, joten halusin nauhoittaa tyhjiin rakoihin musiikkia. Tai siis ensin piti keksiä, miten nauhoittaminen onnistuu. Pitkään yritin nauhoittaa painamalla vain playta. No eihän pelkällä play-nappulalla mitään saanut taltioitua. Lopulta jostain löytyi tieto rec + play -yhdistelmästä, jolla tallennus onnistui. En muista opinko itse jostain vai opettiko joku. Muistikuvani mukaan kukaan ei ollut erityisen kiinnostunut ongelmistani sen mankan kanssa.
Nauhuri oli teknisesti alkeellinen. Harmittelin sitä, että kun rec-nappulan painoi pohjaan, radion ääntä ei enää kuulunut. En siis kuullut, mitä nauhoitin. No mistä minä tiesin milloin nauhoittamani biisi loppui?
Lopulta keksin mankan sivusta mic-kytkimen, jota ylös siirtämällä ääni kuului myös nauhoitettaessa. Tosin mielestäni vähän turhan kovalla, eikä äänensäätö toiminut tässä vaiheessa, joten remputin nauhoituksen aikana sitä mic-kytkintä vähän väliä ylös-alas tarkistaakseni soiko biisi vielä vai ei. Se, että volyymi tosiaan lukkiutui tehtaassa määrätylle tasolle kun rec-nappulan painoi pohjaan ja mikkikytkin oli ylhäällä oli kyllä merkillinen ominaisuus. Turhaan yritti volyyminappulaa vääntää, ääni ei hiljentynyt eikä toisaalta koventunutkaan. Silloin kun ei nauhoittanut, äänensäätö toimi normaalisti.
Nauhoitin sillä mankalla paljon myös Jonnan, Mian ja minun höpinöitä ja pelleilyjä. Tosin mic-kytkin piti ensin muistaa kääntää alas, muuten kuului ulinaa. En koskaan muistanut kääntää ylhäällä olevaa kytkintä alas ennen kuin ulina muistutti minua asiasta. Telkkarista nauhoitin joskus musiikkia esim. Levyraadista. Pitkä otos yhdestä Spede Show -sketsiohjelman jaksosta päätyi myös c-kasetille, minkä seurauksena muistan vieläkin yhden mainion Vesku + Spede -lääkärisketsin sanasta sanaan ulkoa. Se jaksaa vieläkin huvittaa.
Telkkarista tuli katsottua kaikkia sekalaisia musaohjelmia kuten Toivotaan, toivotaan, Syksyn sävel, Levyraati, Hittimittari ja mitä näitä nyt oli. Toivotaan, toivotaan -ohjelmassa oli ainakin biisien aikana ruotsinkieliset tekstitykset. Popeda tuli nähtyä esittämässä livenä Sukset-hitin. Tuli huomattua, että Popedan sanoitukset eivät toimi ruotsiksi käännettyinä: "En rasande pungbjörn skrek åt mig: "Hit med hackan nu, annars går det som i Kälviä"".
Musaravinnostani huolehtivat lähes kokonaisuudessaan radio ja tv. Elin niin tynnyrissä, ettei minulla ollut mitään omaa elämää koulun ja kodin ulkopuolella. En siis kuullut paljoa musiikkia muualla kuin kotona, ja kun kukaan ei varsinaisesti keräillyt ja ostellut aktiivisesti levyjä, niin piti tyytyä siihen mitä kodin laitteet tuuttasivat ulos.
Levyraatiin tuli 80-luvun alussa juontajaksi Jukka Virtanen edesmenneen Jaakko Jahnukaisen tilalle. Jahnukaisesta minulla ei ole mitään muistikuvaa, ehdinkö edes nähdä häntä? Tapani Ripatti oli raadissa ainakin kerran - olisiko ollut ihan vakiovieras, en tiedä - ja mies jäi minulle mieleen sekä nimensä ansiosta (Pertunmaan kesämökkimme lähellä oli Ripatti-niminen paikka) että siitä, että hämmästyin kun hän posautti jollekin biisille arvosanaksi täyden kympin. Kun sitten löysin radiosta Ocsid-ohjelman joskus kesällä 1984, juontaja Ripatti oli jo tuttu mies ja rupesin kuuntelemaan ohjelmaa niin usein kuin mahdollista.
1984 The Carsin balladihitti Drive kolahti minuun niin lujaa, että hartaasti toivoin saavani sen kasetille. Ei onnistunut, mutta onneksi sekä isä että äiti kumpikin omilla tahoillaan vastasivat rukoukseeni ja ostivat Heartbeat City -LP:n. Isä osti levyn ensin, ja soitti äidilleni että minun sopii tulla kuuntelemaan levyä. Piipahdin sitten hänen luonaan synnyinkodissani nauhoittamaan sen kappaleen kasetille, ja olin niin onnellinen.
Isä tykästyi myös Spandau Balletiin ja Slice Me Nice -hitillä pinnalle pongahtaneeseen saksalaiseen Fancyyn. Hän osti Spandaun Parade-LP:n ja Fancyn Get Your Kicks -LP:n, ja niitä isän kanssa kuunneltiin paljon siinä vaiheessa, kun olin muuttanut isäpuolen luota muutamaksi vuodeksi takaisin isän luokse. Isä omaksui 1982-1983 saman harrastuksen kuin äitini, eli hän rupesi myös nauhoittamaan radiosta kaikkea poppia ja rokkia nauhalle. Oikein kunnon kasaridiskokamaa ja päivän hittipoppia isän kassuille tarttui. Niitä kuunneltiin automatkoilla, kun ajettiin Citroen DS 21:llä Citikka-klubin kokoontumisiin ympäri Suomea. Isä taisi kuitenkin lopettaa äänittämisen kesällä 1986, en tiedä miksi.
Kasetteina minä ja isäni käytimme suureksi osaksi niitä äidin nauhoittamia kassuja, jotka olivat jääneet synnyinkotiini. Niitä oli noin 70. Niiden päälle nauhoitettiin uutta musiikkia. Joskus isä osti uusia kasetteja, ja minäkin sain joskus kasetin tai pari. Kärsin jatkuvasti kasettipulasta, kun olin niin innokas nauhoittaja. Välillä jouduin äänittämään jo täysien kasettien päälle uutta musiikkia. Kasettilipukkeisiin kirjoitin esittäjien ja kappaleiden nimet mahdollisimman siististi ja pienellä tekstillä, äidin ja isän esimerkkejä seuraten. Myös kirjoitusasuun kiinnitin suurta huomiota, englantia piti kirjoittaa just oikein eikä korvakuulolta. Minä ja isältä peritty pedanttisuus... Tosin kuullunymmärtäminen asetti omat rajoituksensa, yhdenkin Ocsidissa soineen kappaleen merkkasin muotoon "Queen Lickpeeper: My Lap in Love", kun oikea kirjoitusasu on tässä.
Isäni osti vielä Fancyn maksisinglen "Bolero (Hold Me in Your Arms Again)", mutta kun hän kuunteli sitä kotona, ihmettelin että miten voi biisi kulkea noin hitaasti. Fancyn äänikin oli matalaa, epäselvää mörinää. Kului aikansa, ennen kuin tajusin ihan itse, että levyä pitää soittaa 45 kierrosta minuutissa normaalin 33 1/3:n sijasta. Vihdoinkin "Bolero" soi levysoittimestamme sellaisena kuin sen kuului soida. Isä kuitenkin hermostui ja väitti, että olin jotenkin tärvellyt levysoitinta soittamalla sitä liian nopeasti, ja alkoi räpeltää jotain sen kanssa. Ihmettelin, että mitä minä nyt olin levarille tehnyt. Jälkeenpäin ihmettelen vielä kovemmin, miten isäni insinöörinä saattoi olla noin tietämätön levysoittimista, kierrosnopeuksista ja musiikin oikeasta soimisnopeudesta. Kuunteli vain tyytyväisenä Fancyn kappaletta liian hitaalla nopeudella ilmeisesti huomaamatta mitään outoa, ja nauhoitti sen sellaisenaan vieläpä yhdelle kasetilleen. En ymmärrä mitä hän ajatteli.
Isäpuolen luona Jonna ja Mia olivat innoissaan Carola Häggkvistin euroviisukappaleesta "Främling" ja Herrey'sin "Diggi loo, diggi leystä". Kotona soi sitten paska ruotsipop, kun kumpikin vuorollaan luukutti Carolaa, Pernilla Wahlgrenia, Herrey'sia, ja vaihtelun vuoksi vielä "Minttu ja Ville" -aikakauden Jonna Tervomaata. Vähän aikaa jaksoin jonkinlaisella innostuksella digata Carolaa ja Jonnaa ja Herrey'sia minäkin, mutta lopulta tajusin että maailma on pullollaan parempaakin musiikkia. Jonna soitti minun kuulteni Pernilla Wahlgrenin LP:tä ja kovasti ylisti minulle naisen lauluääntä, äänivaroja ja usean oktaavin ääniskaalaa, mutta Pernillalle minä en sentään lämmennyt. Mieluummin kuuntelin mitä Nuorten Sävellahjasta, Rockradiosta ja Ocsidista tuli.
Toisaalta en tiedä oliko oma musiikkimakuni montaakaan luokkaa parempi, kun fanitin täysillä Dingoa, Bogart Co:ta ja Modern Talkingia. Mutta minä sentään kuuntelin 80-luvun lopulla myös Ripatin soittamaa housea, ja nostalgianälän kasvaessa 70-luvun pophittejä Steely Danilta ja Americalta ja monilta muilta, mitä vain radiosta tuli.
Muutama vuosi myöhemmin Jonna oli edennyt musiikinkuuntelussaan New Kids on the Blockiin, ja heidän kasettiaan hän soitti sitten huoneessaan päivittäin. Nössönä poikana en kertaakaan tohtinut sanoa Jonnalle että nyt jumalauta lentää tuo NKOTB-kasetti ikkunasta pihalle nauha katkaistuna. Vaikka olisi pitänyt. Minulle oli terapeuttista, kun sain tehdä koulun lehteen kuvituksen, ja yhden NKOTB:tä vilpittömästi ylistäneen vuodatuksen perään piirsin ivamukaelman yhden bändin levyn kannesta:
Yhdeltä isän 1977-1978 nauhoittamalta kasetilta löytyi putkeen viisi Foreignerin kappaletta, neljä niistä ensimmäiseltä albumilta ja yksi kakkoslevyltä. Vanhempani eivät 1979-1980 kasetteja kuunnellessaan osanneet tunnistaa bändiä, mutta minä keksin sen joskus myöhemmin. Satuin vielä pikkupoikaiässä katsomaan telkkarista jonkin Foreignerin livetaltioinnin - mikä lie tv-studiolive-esiintyminen tai sitten ihan oikea keikka. Siinähän kuului niitä tuttuja biisejä.
Synnyinkodissani en kuunnellut omalla mankallani muuta kuin Karhuherra Paddington- ja Pelastuspartio Bernard ja Bianca -kasettejani, mutta muutettuani Kasavuorentielle isäpuolen luo minulla oli pieni radio-kasettinauhuri-yhdistelmä, jolla rupesin 1983 nauhoittamaan kaseteille päivän hittejä radiosta. Lionel Richien All Night Long, Kim Wilden Dancing in the Dark ja mitä lie muuta. Ensin kasetille, johon enoni oli nauhoittanut minulle ABC:n The Lexicon of Loven. Yhden levypuolen kummallekin kasettipuolelle niin, että kasettipuolten lopussa oli minuuttikaupalla tyhjää. Harmittelin, että kasettia piti aina kelata puolen vaihtamisen jälkeen, joten halusin nauhoittaa tyhjiin rakoihin musiikkia. Tai siis ensin piti keksiä, miten nauhoittaminen onnistuu. Pitkään yritin nauhoittaa painamalla vain playta. No eihän pelkällä play-nappulalla mitään saanut taltioitua. Lopulta jostain löytyi tieto rec + play -yhdistelmästä, jolla tallennus onnistui. En muista opinko itse jostain vai opettiko joku. Muistikuvani mukaan kukaan ei ollut erityisen kiinnostunut ongelmistani sen mankan kanssa.
Nauhuri oli teknisesti alkeellinen. Harmittelin sitä, että kun rec-nappulan painoi pohjaan, radion ääntä ei enää kuulunut. En siis kuullut, mitä nauhoitin. No mistä minä tiesin milloin nauhoittamani biisi loppui?
Lopulta keksin mankan sivusta mic-kytkimen, jota ylös siirtämällä ääni kuului myös nauhoitettaessa. Tosin mielestäni vähän turhan kovalla, eikä äänensäätö toiminut tässä vaiheessa, joten remputin nauhoituksen aikana sitä mic-kytkintä vähän väliä ylös-alas tarkistaakseni soiko biisi vielä vai ei. Se, että volyymi tosiaan lukkiutui tehtaassa määrätylle tasolle kun rec-nappulan painoi pohjaan ja mikkikytkin oli ylhäällä oli kyllä merkillinen ominaisuus. Turhaan yritti volyyminappulaa vääntää, ääni ei hiljentynyt eikä toisaalta koventunutkaan. Silloin kun ei nauhoittanut, äänensäätö toimi normaalisti.
Nauhoitin sillä mankalla paljon myös Jonnan, Mian ja minun höpinöitä ja pelleilyjä. Tosin mic-kytkin piti ensin muistaa kääntää alas, muuten kuului ulinaa. En koskaan muistanut kääntää ylhäällä olevaa kytkintä alas ennen kuin ulina muistutti minua asiasta. Telkkarista nauhoitin joskus musiikkia esim. Levyraadista. Pitkä otos yhdestä Spede Show -sketsiohjelman jaksosta päätyi myös c-kasetille, minkä seurauksena muistan vieläkin yhden mainion Vesku + Spede -lääkärisketsin sanasta sanaan ulkoa. Se jaksaa vieläkin huvittaa.
Telkkarista tuli katsottua kaikkia sekalaisia musaohjelmia kuten Toivotaan, toivotaan, Syksyn sävel, Levyraati, Hittimittari ja mitä näitä nyt oli. Toivotaan, toivotaan -ohjelmassa oli ainakin biisien aikana ruotsinkieliset tekstitykset. Popeda tuli nähtyä esittämässä livenä Sukset-hitin. Tuli huomattua, että Popedan sanoitukset eivät toimi ruotsiksi käännettyinä: "En rasande pungbjörn skrek åt mig: "Hit med hackan nu, annars går det som i Kälviä"".
Musaravinnostani huolehtivat lähes kokonaisuudessaan radio ja tv. Elin niin tynnyrissä, ettei minulla ollut mitään omaa elämää koulun ja kodin ulkopuolella. En siis kuullut paljoa musiikkia muualla kuin kotona, ja kun kukaan ei varsinaisesti keräillyt ja ostellut aktiivisesti levyjä, niin piti tyytyä siihen mitä kodin laitteet tuuttasivat ulos.
Levyraatiin tuli 80-luvun alussa juontajaksi Jukka Virtanen edesmenneen Jaakko Jahnukaisen tilalle. Jahnukaisesta minulla ei ole mitään muistikuvaa, ehdinkö edes nähdä häntä? Tapani Ripatti oli raadissa ainakin kerran - olisiko ollut ihan vakiovieras, en tiedä - ja mies jäi minulle mieleen sekä nimensä ansiosta (Pertunmaan kesämökkimme lähellä oli Ripatti-niminen paikka) että siitä, että hämmästyin kun hän posautti jollekin biisille arvosanaksi täyden kympin. Kun sitten löysin radiosta Ocsid-ohjelman joskus kesällä 1984, juontaja Ripatti oli jo tuttu mies ja rupesin kuuntelemaan ohjelmaa niin usein kuin mahdollista.
1984 The Carsin balladihitti Drive kolahti minuun niin lujaa, että hartaasti toivoin saavani sen kasetille. Ei onnistunut, mutta onneksi sekä isä että äiti kumpikin omilla tahoillaan vastasivat rukoukseeni ja ostivat Heartbeat City -LP:n. Isä osti levyn ensin, ja soitti äidilleni että minun sopii tulla kuuntelemaan levyä. Piipahdin sitten hänen luonaan synnyinkodissani nauhoittamaan sen kappaleen kasetille, ja olin niin onnellinen.
Isä tykästyi myös Spandau Balletiin ja Slice Me Nice -hitillä pinnalle pongahtaneeseen saksalaiseen Fancyyn. Hän osti Spandaun Parade-LP:n ja Fancyn Get Your Kicks -LP:n, ja niitä isän kanssa kuunneltiin paljon siinä vaiheessa, kun olin muuttanut isäpuolen luota muutamaksi vuodeksi takaisin isän luokse. Isä omaksui 1982-1983 saman harrastuksen kuin äitini, eli hän rupesi myös nauhoittamaan radiosta kaikkea poppia ja rokkia nauhalle. Oikein kunnon kasaridiskokamaa ja päivän hittipoppia isän kassuille tarttui. Niitä kuunneltiin automatkoilla, kun ajettiin Citroen DS 21:llä Citikka-klubin kokoontumisiin ympäri Suomea. Isä taisi kuitenkin lopettaa äänittämisen kesällä 1986, en tiedä miksi.
Kasetteina minä ja isäni käytimme suureksi osaksi niitä äidin nauhoittamia kassuja, jotka olivat jääneet synnyinkotiini. Niitä oli noin 70. Niiden päälle nauhoitettiin uutta musiikkia. Joskus isä osti uusia kasetteja, ja minäkin sain joskus kasetin tai pari. Kärsin jatkuvasti kasettipulasta, kun olin niin innokas nauhoittaja. Välillä jouduin äänittämään jo täysien kasettien päälle uutta musiikkia. Kasettilipukkeisiin kirjoitin esittäjien ja kappaleiden nimet mahdollisimman siististi ja pienellä tekstillä, äidin ja isän esimerkkejä seuraten. Myös kirjoitusasuun kiinnitin suurta huomiota, englantia piti kirjoittaa just oikein eikä korvakuulolta. Minä ja isältä peritty pedanttisuus... Tosin kuullunymmärtäminen asetti omat rajoituksensa, yhdenkin Ocsidissa soineen kappaleen merkkasin muotoon "Queen Lickpeeper: My Lap in Love", kun oikea kirjoitusasu on tässä.
Isäni osti vielä Fancyn maksisinglen "Bolero (Hold Me in Your Arms Again)", mutta kun hän kuunteli sitä kotona, ihmettelin että miten voi biisi kulkea noin hitaasti. Fancyn äänikin oli matalaa, epäselvää mörinää. Kului aikansa, ennen kuin tajusin ihan itse, että levyä pitää soittaa 45 kierrosta minuutissa normaalin 33 1/3:n sijasta. Vihdoinkin "Bolero" soi levysoittimestamme sellaisena kuin sen kuului soida. Isä kuitenkin hermostui ja väitti, että olin jotenkin tärvellyt levysoitinta soittamalla sitä liian nopeasti, ja alkoi räpeltää jotain sen kanssa. Ihmettelin, että mitä minä nyt olin levarille tehnyt. Jälkeenpäin ihmettelen vielä kovemmin, miten isäni insinöörinä saattoi olla noin tietämätön levysoittimista, kierrosnopeuksista ja musiikin oikeasta soimisnopeudesta. Kuunteli vain tyytyväisenä Fancyn kappaletta liian hitaalla nopeudella ilmeisesti huomaamatta mitään outoa, ja nauhoitti sen sellaisenaan vieläpä yhdelle kasetilleen. En ymmärrä mitä hän ajatteli.
Isäpuolen luona Jonna ja Mia olivat innoissaan Carola Häggkvistin euroviisukappaleesta "Främling" ja Herrey'sin "Diggi loo, diggi leystä". Kotona soi sitten paska ruotsipop, kun kumpikin vuorollaan luukutti Carolaa, Pernilla Wahlgrenia, Herrey'sia, ja vaihtelun vuoksi vielä "Minttu ja Ville" -aikakauden Jonna Tervomaata. Vähän aikaa jaksoin jonkinlaisella innostuksella digata Carolaa ja Jonnaa ja Herrey'sia minäkin, mutta lopulta tajusin että maailma on pullollaan parempaakin musiikkia. Jonna soitti minun kuulteni Pernilla Wahlgrenin LP:tä ja kovasti ylisti minulle naisen lauluääntä, äänivaroja ja usean oktaavin ääniskaalaa, mutta Pernillalle minä en sentään lämmennyt. Mieluummin kuuntelin mitä Nuorten Sävellahjasta, Rockradiosta ja Ocsidista tuli.
Toisaalta en tiedä oliko oma musiikkimakuni montaakaan luokkaa parempi, kun fanitin täysillä Dingoa, Bogart Co:ta ja Modern Talkingia. Mutta minä sentään kuuntelin 80-luvun lopulla myös Ripatin soittamaa housea, ja nostalgianälän kasvaessa 70-luvun pophittejä Steely Danilta ja Americalta ja monilta muilta, mitä vain radiosta tuli.
Muutama vuosi myöhemmin Jonna oli edennyt musiikinkuuntelussaan New Kids on the Blockiin, ja heidän kasettiaan hän soitti sitten huoneessaan päivittäin. Nössönä poikana en kertaakaan tohtinut sanoa Jonnalle että nyt jumalauta lentää tuo NKOTB-kasetti ikkunasta pihalle nauha katkaistuna. Vaikka olisi pitänyt. Minulle oli terapeuttista, kun sain tehdä koulun lehteen kuvituksen, ja yhden NKOTB:tä vilpittömästi ylistäneen vuodatuksen perään piirsin ivamukaelman yhden bändin levyn kannesta:
Kommentit
Lähetä kommentti