13.8.2017 - Vanhoja musiikillisia muistojani, osa 2
Radio Cityn alkaminen oli kova juttu. Jotain mainoksia ja puheenpätkää kanavan alkuajoilta tarttui minunkin nauhoilleni, musiikin lisäksi. Muistan vieläkin Fujitsu-Tenin ja Mustan Pörssin sähäkät mainokset vuodelta 1986. Tumppi Varosta haastateltiin, Tupakkatauon jälkeen -mini-LP oli juuri julkaistu. General Njassa soitti ihan ihmeellistä musaa: Treacherous Three, Talking Heads, Nation ("Big Fish"), Jerry Harrison (Bonzo Goes to Washington -nimellä tehty Reagan-sämpläys "5 Minutes"), Trouble Funk, Mark Stewart ("The Waiting Room")... ja tavanomaisempana kamana Pet Shop Boysia. Siitä en kuitenkaan nauhoittajana pitänyt ollenkaan, että Njassa puhui kappaleiden päälle pari minuuttia joutavaa diibadaabaa, biisi sai soida rauhassa parin minuutin ajan, ja sitten Njassa rupesi taas höpöttämään joutavia pari minuuttia ennen biisin loppua. Oli vielä pahempi kuin Ripatti.
Ikimuistoinen hetki Levyraadissa koettiin 1988, kun siellä soi konemusiikin mestarin Tommi Lindellin ensimmäinen kykyjenesittely eli "Grandmaster Klaus", joka oli sämplätty täyteen Levyraadin vakioraatilaisen Klaus Järvisen höpötyksiä, jotka oli poimittu ohjelman aiemmista jaksoista. Videon aikana näytettiin välillä välähdyksiä studiossa nauravasta Järvisestä, ja kun biisi loppui ja raatilaiset saivat antaa pisteitä ja esittää mielipiteitään, oli hauska kuunnella Järvisen kommentteja. Onneksi mies otti kaiken hyvällä huumorilla. Kun Oulunkylän pop- ja jazz-opiston rehtori Järvinen sai kuulla, että asialla oli samaisessa laitoksessa opiskellut Lindell, Järvinen nauraen tokaisi, että "kyllä minä vielä pidän sinusta, Tommi".
Koko 1980-luvun elin siis ihan tynnyrissä. Vasta 1990-luvun alussa aloin olla sen verran itsenäinen, että osasin itse käydä silloin tällöin kaupungilla ostoksilla kirjakaupoissa, levyliikkeissä ja marketeissa. Tai sitten vain kirjastoissa, joista tuli pääasiallisia pakopaikkojani ahdistavista kotioloista. Mistä kaikesta jäinkään 80-luvulla paitsi... En minä sitä vuosikymmentä elänyt, minä vain seurasin sitä ulkopuolisena.
Ensimmäinen omalla rahalla ostettu oma levy oli Joe Jacksonin kokoelma Stepping Out: The Very Best of Joe Jackson. Sen hankin Leppävaaran Maxista 5.6.1992, eli kuukautta ennen 18-vuotispäivääni ja kolme päivää isän kuoleman jälkeen. Yhdeksän Jacksonin kappaletta oli minulle tuttuja, ja tykkäsin yhtä lukuunottamatta kaikista, joten fanituksen vuoksi ostin. Kokoelma oli pettymys, sillä ei sillä ollut kuin kuusi hyvää kappaletta joista yksi ("It's Different For Girls") uusi tuttavuus. Ja "Sunday Papers", yksi parhaista, puuttui. Samoin puuttui "Happy Ending". "Hit Single" sentään tuli vasta tuon kokoelman jälkeen, Laughter & Lust -levyllä.
Jo seuraavana päivänä ostin Hesan keskustan Citysokoksesta toisen levyni, joka oli ex-Roxy Music -miesten Phil Manzaneran ja Andy Mackayn yhteinen levy. Olin nauhoittanut radiosta "Sacrosanct"-kappaleen, joka kolahti lujaa, joten piti saada koko levy. Hyvähän se olikin ihan kokonaisuudessaan, kelpasi kyllä.
3. elokuuta ostin Maxi-Marketista Alan Parsons Projectin Eye in the Skyn, 10. joulukuuta avasin tilin Mike Oldfieldin suhteen hankkimalla Discoveryn, 12. joulukuuta levykokoelmani kasvoi ABC:n The Lexicon of Lovella ja Supertrampin kokoelmalla, ja jouluaattona sain äidiltä Oldfieldin Tubular Bellsin. 1993 sitten keräsin ahkerasti Oldfieldin ja Supertrampin levyjä, muun muassa.
Mike Oldfield alkoi kiinnostaa useasta pienestä syystä. Luulen, että Hindrénien Sam-pojalla oli "Tubular Bells" kasetille nauhoitettuna, ja että kuulin siitä osan pikkupoikana. En ollut asiasta varma enää 90-luvun alussa enkä ole vieläkään. "Moonlight Shadow" ja "To France" saivat minut ihmettelemään, miten Oldfield voi kuulostaa ihan naiselta. En ymmärtänyt vuonna 1984 vierailevien vokalistien konseptia. Nuo molemmat kappaleethan lauloi Maggie Reilly. Tubular Bellsistä luin vielä, että se olisi rikkonut päällekkäisäänitysten ennätyksen aikoinaan. Hesarissa arvosteltiin jokin Oldfieldin levy - olisiko ollut Amarok - ja varsin negatiivissävytteisessä arvostelussa sanottiin, että miehen vaikutus on ollut marginaalinen. Löysin kirjastossa englanninkielisiä musiikkikirjoja tutkiessani lisääkin haukkuvia kommentteja hänen levyistään. Pidin kaikista Oldfieldin kappaleista jotka olin siihen mennessä kuullut, mutta minua kiinnosti tietää, mikseivät kriitikot kehu hänen levyjään.
Yksi outo aivoitukseni hyödynsi meidän perheen levykokoelmaa. Ajattelin kesällä 1992 tehdä 90-minuuttisen kasetin a-puolelle 45-minuuttisen miksauksen, joka yhdistelisi pätkiä poppikappaleista, mitä vain levyhyllystämme löytyi. Kävin salaa levyhyllymme läpi ja tein pitkän luettelon biiseistä, joista halusin pienen pätkän mukaan tuohon miksaukseen. Tunsin biisit ulkoa, kun olin tutkinut levyjämme aika perusteellisesti, joten istuin sitten huoneessani asettaen kappaleet tempon mukaiseen järjestykseen. Hitain biisi ensin, nopein viimeiseksi. Omilta Joe Jackson- ja Manzanera & Mackay -CD:iltä otin mukaan myös muutaman kappaleen. Sitten ryhdyin nauhoittamaan niitä biisinpätkiä tarkalla ajoituksella, niin että tempo ei nytkähdellyt levottomasti vaan kulki sujuvasti. Pause-nappulan kanssa piti olla tarkkana ja muistaa tarkalleen oikea ajoitus. Tein miksauksen alusta loppuun salaa silloin kun olin yksin kotona. Miksauksen ensimmäisestä versiosta tuli muutamaa minuuttia liian lyhyt, joten piti tehdä homma osittain uudestaan ja sujauttaa väliin lisää kappaleenpätkiä. B-puolelle tuli sitten kaksi miksausta, joista toinen yhdisteli Ed Starinkin levyjen Synthesizer Greatest 1 ja Synthesizer Greatest 4 raitoja, toinen taas koostui radiossa soineista kappaleista. Noita Synthesizer Greatest -levyjä mainostettiin meillä telkkarissakin aikoinaan. Olin kuullut Soukassa Wikströmien kaksostyttöjen soittavan noita kasetteja omissa huoneissaan, ja tuumin että mahtavaa musiikkia, haluan nuo levyt. Eräänä päivänä kun olin äidin kanssa jossain marketin levykaupassa, sain valita jonkin levyn ostettavaksi, ja valitsin nuo kaksi.
Mutta takaisin noihin miksauksiin. Sen radiomiksauksen kanssa oli oltava vielä tarkempana, sillä se syntyi ihan sitä mukaa kun radiossa soi sopivan tuntuisia biisejä, joista saattoi poimia pienen palasen miksausta jatkamaan ja täydentämään. Erheisiin ei ollut varaa, vaan sekunnin murto-osan tarkka ajoitus oli vielä tärkeämpää. Kasetti tuli täyteen noista omista miksauksista. Minulla on vieläkin tallella tuo a-puolen 45-minuuttinen miksaus ja se radiossa soineista biiseistä kasattu lyhyempi miksaus, ne on CD-R-levylle poltettu ja biisilistat ovat vielä mukana kuunteluapuna.
Kerron lisää juttua jos joskus mieleen tulee. Ei nyt tule enää oikein enempää mieleen, pari muistikuvaa on ajalta jolloin äiti nauhoitteli synnyinkodissani niitä kasettejaan. Kerran äiti oli keittiössä kai ruokaa laittamassa ja samaan aikaan olohuoneessa - jossa minäkin olin - nauhoitus pyöri. Sitten äkkäsin, että hetkinen, biisi loppui ja nauha pyörii edelleen... tai jotain... ja menin pysäyttämään sen. Radiosta tuli jokin Iron Maidenin kappale, ja kun äiti sai tietää että olin vähän auttanut, hän vähän suutuksissaan tokaisi minulle, että olenko minä nyt nauhoittanut tuon Iron Maidenin (ei hän sellaisesta musiikista pitänyt, niin kuin en minäkään). Äiti sitten hiljaa puuhasi jotain meidän ruskean puisen Bang & Olufsenin kanssa, eikä minulle koskaan selvinnyt mitä olin mennyt tekemään ja teinkö lopulta oikein vai väärin. Vähän vaivaa mieltä vieläkin. Toisaalta en edes muista kunnolla miten tuo tapaus meni.
Löytyikö meidän levyhyllystämme myös Charles Dickensin klassikkoromaaniin pohjautuvan Oliver-musikaalin soundtrack, jokin The Animalsin levy ja jotain Edith Piafia, vai olivatko ne levyt lainassa tuttavilta? Äiti kuunteli Oliver-musikaalia, ja minä leikin jonkinlaisella leijalla tai muulla lentolelulla, joka sitten vahingossa syöksyi levysoittimen päälle. Äiti oli vihainen. Minua nolotti, minä olin niin umpikiltti etten halunnut koskaan tehdä mitään pahaa.
Kerran sain päähäni laatia paperille listan kaikista biiseistä joista pidin. Huomasin, että vanhemmat olivat kirjoittaneet yhden hyvän kappaleen esittäjän ja nimen juuri sille paperille jota olin ajatellut käyttää, ja huudahdin ilahtuneena, että mistä tiesitte, mitä ajattelin ruveta tekemään. Isä ja äiti vain katsahtivat minuun vakavina eivätkä sanoneet mitään. Kerran taas huomasin, että Steppenwolfin Born to Be Wildin kertosäe sointuu hyvin yhteen meidän pölynimurimme äänen kanssa. Tuollaisia joutavia muistikuvia minulla riittää, muitakin kuin musiikkiaiheisia. Kuten se, kun rupesin lukemaan olohuoneessa ääneen yhtä kohtaa yhdestä Aku Ankan taskukirjasta (Selvät sävelet, tarina Damokleen miekka), ja heti minua hyssyteltiin, että hiljaa nyt, haluamme kuulla mitä telkkarissa sanotaan. Yhdessä niistä saa kuitenkin mielikuvan, että vanhempieni välit taisivat olla aika viileät ja he olivat usein totisia. Niinpä, se isän syrjähyppely. Ja minä vaistosin jotain, ja leikin lähinnä itsekseni tai luin kirjoja.
Musiikista tuli minulle yksi keino paeta todellisuutta, varsinkin isäpuolen luona asuessani. Kirjat olivat toinen keino. Myöhemmin mukaan tulivat vielä sarjakuvat, tietokonepelit ja lopulta elokuvat. Pakenin kodin ahdistavaa tunnelmaa populaariviihteen ja kirjallisuuden pariin sekä kirjastoihin. Kun 1990-luvun alussa osasin vihdoin käydä silloin tällöin ulkona milloin missäkin, se oli minulle helpotus. Saatoin tuntea vapautta. Saatoin olla hetken aikaa oma itseni ilman tunnetta siitä, että joku kyttäsi minua ja oli heti saarnaamassa kun tein jotain mistä eritoten isäpuoli ei pitänyt. Kauniaisten kirjastossa rakensin itselleni oman maailman, tutkin elokuva-aiheisia tietokirjoja ja keräsin luetteloa kaikista koskaan tehdyistä elokuvista. Suuruudenhullu projekti.
Aikuisena omillani asuessani en ole muuta halunnutkaan tehdä kuin olla yksin omassa rauhassa ja olla vapaasti oma itseni ilman velvollisuuksia, holhottavia ja jonkun muun silmiä niskassa. Siksi nautin yksin asumisesta ja ilman sosiaalisia kontakteja elämisestä. Toki syynä on myös se, että olen tavannut vääriä ihmisiä - niin naisia kuin miehiäkin - ja saanut kärsiä.
Ikimuistoinen hetki Levyraadissa koettiin 1988, kun siellä soi konemusiikin mestarin Tommi Lindellin ensimmäinen kykyjenesittely eli "Grandmaster Klaus", joka oli sämplätty täyteen Levyraadin vakioraatilaisen Klaus Järvisen höpötyksiä, jotka oli poimittu ohjelman aiemmista jaksoista. Videon aikana näytettiin välillä välähdyksiä studiossa nauravasta Järvisestä, ja kun biisi loppui ja raatilaiset saivat antaa pisteitä ja esittää mielipiteitään, oli hauska kuunnella Järvisen kommentteja. Onneksi mies otti kaiken hyvällä huumorilla. Kun Oulunkylän pop- ja jazz-opiston rehtori Järvinen sai kuulla, että asialla oli samaisessa laitoksessa opiskellut Lindell, Järvinen nauraen tokaisi, että "kyllä minä vielä pidän sinusta, Tommi".
Koko 1980-luvun elin siis ihan tynnyrissä. Vasta 1990-luvun alussa aloin olla sen verran itsenäinen, että osasin itse käydä silloin tällöin kaupungilla ostoksilla kirjakaupoissa, levyliikkeissä ja marketeissa. Tai sitten vain kirjastoissa, joista tuli pääasiallisia pakopaikkojani ahdistavista kotioloista. Mistä kaikesta jäinkään 80-luvulla paitsi... En minä sitä vuosikymmentä elänyt, minä vain seurasin sitä ulkopuolisena.
Ensimmäinen omalla rahalla ostettu oma levy oli Joe Jacksonin kokoelma Stepping Out: The Very Best of Joe Jackson. Sen hankin Leppävaaran Maxista 5.6.1992, eli kuukautta ennen 18-vuotispäivääni ja kolme päivää isän kuoleman jälkeen. Yhdeksän Jacksonin kappaletta oli minulle tuttuja, ja tykkäsin yhtä lukuunottamatta kaikista, joten fanituksen vuoksi ostin. Kokoelma oli pettymys, sillä ei sillä ollut kuin kuusi hyvää kappaletta joista yksi ("It's Different For Girls") uusi tuttavuus. Ja "Sunday Papers", yksi parhaista, puuttui. Samoin puuttui "Happy Ending". "Hit Single" sentään tuli vasta tuon kokoelman jälkeen, Laughter & Lust -levyllä.
Jo seuraavana päivänä ostin Hesan keskustan Citysokoksesta toisen levyni, joka oli ex-Roxy Music -miesten Phil Manzaneran ja Andy Mackayn yhteinen levy. Olin nauhoittanut radiosta "Sacrosanct"-kappaleen, joka kolahti lujaa, joten piti saada koko levy. Hyvähän se olikin ihan kokonaisuudessaan, kelpasi kyllä.
3. elokuuta ostin Maxi-Marketista Alan Parsons Projectin Eye in the Skyn, 10. joulukuuta avasin tilin Mike Oldfieldin suhteen hankkimalla Discoveryn, 12. joulukuuta levykokoelmani kasvoi ABC:n The Lexicon of Lovella ja Supertrampin kokoelmalla, ja jouluaattona sain äidiltä Oldfieldin Tubular Bellsin. 1993 sitten keräsin ahkerasti Oldfieldin ja Supertrampin levyjä, muun muassa.
Mike Oldfield alkoi kiinnostaa useasta pienestä syystä. Luulen, että Hindrénien Sam-pojalla oli "Tubular Bells" kasetille nauhoitettuna, ja että kuulin siitä osan pikkupoikana. En ollut asiasta varma enää 90-luvun alussa enkä ole vieläkään. "Moonlight Shadow" ja "To France" saivat minut ihmettelemään, miten Oldfield voi kuulostaa ihan naiselta. En ymmärtänyt vuonna 1984 vierailevien vokalistien konseptia. Nuo molemmat kappaleethan lauloi Maggie Reilly. Tubular Bellsistä luin vielä, että se olisi rikkonut päällekkäisäänitysten ennätyksen aikoinaan. Hesarissa arvosteltiin jokin Oldfieldin levy - olisiko ollut Amarok - ja varsin negatiivissävytteisessä arvostelussa sanottiin, että miehen vaikutus on ollut marginaalinen. Löysin kirjastossa englanninkielisiä musiikkikirjoja tutkiessani lisääkin haukkuvia kommentteja hänen levyistään. Pidin kaikista Oldfieldin kappaleista jotka olin siihen mennessä kuullut, mutta minua kiinnosti tietää, mikseivät kriitikot kehu hänen levyjään.
Yksi outo aivoitukseni hyödynsi meidän perheen levykokoelmaa. Ajattelin kesällä 1992 tehdä 90-minuuttisen kasetin a-puolelle 45-minuuttisen miksauksen, joka yhdistelisi pätkiä poppikappaleista, mitä vain levyhyllystämme löytyi. Kävin salaa levyhyllymme läpi ja tein pitkän luettelon biiseistä, joista halusin pienen pätkän mukaan tuohon miksaukseen. Tunsin biisit ulkoa, kun olin tutkinut levyjämme aika perusteellisesti, joten istuin sitten huoneessani asettaen kappaleet tempon mukaiseen järjestykseen. Hitain biisi ensin, nopein viimeiseksi. Omilta Joe Jackson- ja Manzanera & Mackay -CD:iltä otin mukaan myös muutaman kappaleen. Sitten ryhdyin nauhoittamaan niitä biisinpätkiä tarkalla ajoituksella, niin että tempo ei nytkähdellyt levottomasti vaan kulki sujuvasti. Pause-nappulan kanssa piti olla tarkkana ja muistaa tarkalleen oikea ajoitus. Tein miksauksen alusta loppuun salaa silloin kun olin yksin kotona. Miksauksen ensimmäisestä versiosta tuli muutamaa minuuttia liian lyhyt, joten piti tehdä homma osittain uudestaan ja sujauttaa väliin lisää kappaleenpätkiä. B-puolelle tuli sitten kaksi miksausta, joista toinen yhdisteli Ed Starinkin levyjen Synthesizer Greatest 1 ja Synthesizer Greatest 4 raitoja, toinen taas koostui radiossa soineista kappaleista. Noita Synthesizer Greatest -levyjä mainostettiin meillä telkkarissakin aikoinaan. Olin kuullut Soukassa Wikströmien kaksostyttöjen soittavan noita kasetteja omissa huoneissaan, ja tuumin että mahtavaa musiikkia, haluan nuo levyt. Eräänä päivänä kun olin äidin kanssa jossain marketin levykaupassa, sain valita jonkin levyn ostettavaksi, ja valitsin nuo kaksi.
Mutta takaisin noihin miksauksiin. Sen radiomiksauksen kanssa oli oltava vielä tarkempana, sillä se syntyi ihan sitä mukaa kun radiossa soi sopivan tuntuisia biisejä, joista saattoi poimia pienen palasen miksausta jatkamaan ja täydentämään. Erheisiin ei ollut varaa, vaan sekunnin murto-osan tarkka ajoitus oli vielä tärkeämpää. Kasetti tuli täyteen noista omista miksauksista. Minulla on vieläkin tallella tuo a-puolen 45-minuuttinen miksaus ja se radiossa soineista biiseistä kasattu lyhyempi miksaus, ne on CD-R-levylle poltettu ja biisilistat ovat vielä mukana kuunteluapuna.
Kerron lisää juttua jos joskus mieleen tulee. Ei nyt tule enää oikein enempää mieleen, pari muistikuvaa on ajalta jolloin äiti nauhoitteli synnyinkodissani niitä kasettejaan. Kerran äiti oli keittiössä kai ruokaa laittamassa ja samaan aikaan olohuoneessa - jossa minäkin olin - nauhoitus pyöri. Sitten äkkäsin, että hetkinen, biisi loppui ja nauha pyörii edelleen... tai jotain... ja menin pysäyttämään sen. Radiosta tuli jokin Iron Maidenin kappale, ja kun äiti sai tietää että olin vähän auttanut, hän vähän suutuksissaan tokaisi minulle, että olenko minä nyt nauhoittanut tuon Iron Maidenin (ei hän sellaisesta musiikista pitänyt, niin kuin en minäkään). Äiti sitten hiljaa puuhasi jotain meidän ruskean puisen Bang & Olufsenin kanssa, eikä minulle koskaan selvinnyt mitä olin mennyt tekemään ja teinkö lopulta oikein vai väärin. Vähän vaivaa mieltä vieläkin. Toisaalta en edes muista kunnolla miten tuo tapaus meni.
Löytyikö meidän levyhyllystämme myös Charles Dickensin klassikkoromaaniin pohjautuvan Oliver-musikaalin soundtrack, jokin The Animalsin levy ja jotain Edith Piafia, vai olivatko ne levyt lainassa tuttavilta? Äiti kuunteli Oliver-musikaalia, ja minä leikin jonkinlaisella leijalla tai muulla lentolelulla, joka sitten vahingossa syöksyi levysoittimen päälle. Äiti oli vihainen. Minua nolotti, minä olin niin umpikiltti etten halunnut koskaan tehdä mitään pahaa.
Kerran sain päähäni laatia paperille listan kaikista biiseistä joista pidin. Huomasin, että vanhemmat olivat kirjoittaneet yhden hyvän kappaleen esittäjän ja nimen juuri sille paperille jota olin ajatellut käyttää, ja huudahdin ilahtuneena, että mistä tiesitte, mitä ajattelin ruveta tekemään. Isä ja äiti vain katsahtivat minuun vakavina eivätkä sanoneet mitään. Kerran taas huomasin, että Steppenwolfin Born to Be Wildin kertosäe sointuu hyvin yhteen meidän pölynimurimme äänen kanssa. Tuollaisia joutavia muistikuvia minulla riittää, muitakin kuin musiikkiaiheisia. Kuten se, kun rupesin lukemaan olohuoneessa ääneen yhtä kohtaa yhdestä Aku Ankan taskukirjasta (Selvät sävelet, tarina Damokleen miekka), ja heti minua hyssyteltiin, että hiljaa nyt, haluamme kuulla mitä telkkarissa sanotaan. Yhdessä niistä saa kuitenkin mielikuvan, että vanhempieni välit taisivat olla aika viileät ja he olivat usein totisia. Niinpä, se isän syrjähyppely. Ja minä vaistosin jotain, ja leikin lähinnä itsekseni tai luin kirjoja.
Musiikista tuli minulle yksi keino paeta todellisuutta, varsinkin isäpuolen luona asuessani. Kirjat olivat toinen keino. Myöhemmin mukaan tulivat vielä sarjakuvat, tietokonepelit ja lopulta elokuvat. Pakenin kodin ahdistavaa tunnelmaa populaariviihteen ja kirjallisuuden pariin sekä kirjastoihin. Kun 1990-luvun alussa osasin vihdoin käydä silloin tällöin ulkona milloin missäkin, se oli minulle helpotus. Saatoin tuntea vapautta. Saatoin olla hetken aikaa oma itseni ilman tunnetta siitä, että joku kyttäsi minua ja oli heti saarnaamassa kun tein jotain mistä eritoten isäpuoli ei pitänyt. Kauniaisten kirjastossa rakensin itselleni oman maailman, tutkin elokuva-aiheisia tietokirjoja ja keräsin luetteloa kaikista koskaan tehdyistä elokuvista. Suuruudenhullu projekti.
Aikuisena omillani asuessani en ole muuta halunnutkaan tehdä kuin olla yksin omassa rauhassa ja olla vapaasti oma itseni ilman velvollisuuksia, holhottavia ja jonkun muun silmiä niskassa. Siksi nautin yksin asumisesta ja ilman sosiaalisia kontakteja elämisestä. Toki syynä on myös se, että olen tavannut vääriä ihmisiä - niin naisia kuin miehiäkin - ja saanut kärsiä.
Kommentit
Lähetä kommentti