14.8.2017 - Vanhoja musiikillisia muistojani, osa 3
Bogart Co:ta tuli hehkutettua. Muistan hyvin miten tutustuin bändiin. Kesällä 1984 olin isän kanssa kesämökillä. Isä oli pihalla töitä tekemässä, minä olin sisällä ja katselin pienestä mustavalkoisesta matkatelkkarista Levyraatia. Telkkari oli aika huono, se lämpeni hitaasti kunnes kuva lopulta alkoi näkyä. Ihan toista kuin kotitelkkarimme - meillä oli jo 70-luvulla väri-tv, muistan yksien suosikkiohjelmieni Lemmenlaivan ja Onnen päivien tunnarit väreissä. No joka tapauksessa, minulla oli mökillä radio/kasettinauhuri telkkarin vieressä, ja nauhoitin Levyraadista joitakin biisejä sekä mainoskatkoista muutaman mainoksen kasetille. Kun Bogart Co:n kappale "Smile For a Change" alkoi videoineen pyöriä Levyraadissa, minulla oli heti nauhoitus käynnissä. Videon alussa yksi yhtyeen jäsenistä heilutti joitain lappuja, joihin oli kirjoitettu suomeksi jotain, mistä heti tajusin bändin suomalaiseksi. Silti biisi kuulosti ihan kansainväliseltä. Olin jo kovasti toivonut, että Suomessakin joku alkaisi typerän iskelmämusan sijasta tehdä kansainvälisen kuuloista musiikkia, ja Bogart Co:n "Smile For a Change" kuulosti siltä. Siitä hetkestä alkaen aloin fanittaa bändiä, ja tsemppasin heitä aina kun Mikko Alatalo soitti Hittimittarissa Bogarteja.
Tuosta Levyraadista nauhoitin myös Pirkka-Pekka Peteliuksen Tahitin ja ääneltään värittömän Raija Uiton jotenkin kornin sodanvastaisen iskelmän "Miksi ruusun täytyi kuolla". Taisin tuolla samalla mökkireissulla löytää myös Ocsidin, ainakin siellä nauhoitin ensimmäisen kerran Ripatin soittamaa musaa, ja se päätyi samalle kasetille kuin Levyraati-nauhoitteet. Tuottoisa mökkiloma siis. Nauhalle päätyi muuan diskobiisi joka on ollut vuosikymmeniä paitsi tunnistamaton, myös kadonnut minulta. Itse asiassa en saanut nauhalle kuin 40 sekunnin pätkän, mutta se kuulosti niin hyvältä että olen kiihkeästi toivonut kuulevani sen joskus taas kokonaan ja vielä saavani selville nimen ja esittäjän. Siinä miehet lauloivat stemmoja falsetissa ja saksofonia oli paljon. Kappale kuulosti joskus 1970-80-lukujen taitteessa tehdyltä, ja aivan brittibändi Light of the Worldilta. Ei se ollut kuitenkaan Light of the World, koska olen kuullut heidän koko tuotantonsa. Samassa Ocsid-jaksossa soivat myös Duran Duranin The Reflex, Pierre Groscolasin She's a Lady, Human Leaguen The Lebanon ja Mike Oldfieldin To France.
(Sivuhuomautus: Mainitsemani Raija Uiton "Miksi ruusun täytyi kuolla" on alunperin saksalaisen Nicolen esittämä sävellys. Raul Reiman käänsi sen suomeksi. Nicolehan on se, joka 1982 voitti Euroviisut kappaleellaan "Ein bisschen Frieden". Oliko Nicolella paljonkin noita sodanvastaisia lauluja?)
Toivoin hartaasti, että Suomesta ponkaisisi joku nimi kansainväliseen kuuluisuuteen, mutta olin itse niin pihalla että panin toivoni aivan vääriin nimiin, kuten Mikael Anreot. Sen sijaan todellisia maailmanvalloittajayrittäjiämme eli Hanoi Rocksia en paljoa noteerannut. Tiesin että tuollainen bändi on olemassa, mutten kuullut juuri muuta kuin Don't You Ever Leave Me -kappaleen radiosta muutaman kerran. Niin, ja Malibu Beach Calypson nauhoitin radiosta tietämättä esittäjää - olin merkannut kasettilipukkeeseen Elvis Costello.
Toki kuulin jotain musiikkia muuallakin kuin kotona ja mökillä. Perhepäivähoitajieni eli Hindrénien luona esimerkiksi. Pariskunnan Sam-pojalla oli oikein kunnon levykokoelma. Black Sabbathin Paranoid, New York Dolls, Jefferson Starshipin Freedom At Point Zero, Focuksen Mother Focus, Black Oak Arkansasin Balls of Fire, Ted Nugentin Weekend Warriors, Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks... Kuuntelin Paranoidia ja ihmettelin levyn kantta ja Iron Manin introa... kuulosti hurjalta. New York Dollsin levyn kansi oli jotain ihan ihmeellistä. Nugentin levynkannen kitarasta lentävät hylsyt syöpyivät mieleeni. Sam oli nauhoittanut kasetille myös yhden T. Rexin levyn, jonka nimi ei kuitenkaan painunut mieleeni. Siinä kuitenkin käytettiin jotain ihmeellistä efektiä, jonka vuosikymmeniä myöhemmin opin tuntemaan nimellä phasing. 1990-luvulla perehdyin T. Rexin tuotantoon ja yritin samalla löytää sen phasing-efektiä käyttäneen levyn. Viimeinen levy jonka kuuntelin oli juuri se levy: Tanx vuodelta 1973. Asia siis selvisi vihdoin viimein.
Vaarini pojilla oli myös oikea levykokoelma. Matti-enolla oli ainakin jotain Genesistä, Aphrodite's Childin vauvakantinen kokoelmalevy, Wigwamin Nuclear Nightclub ja Jesus Christ Superstar -soundtrack. Jostain laatikosta taisin löytää vielä Oiling Boilingin ensimmäisen albumin - sen UFO-merkillä julkaistun - kasettina.
En ehkä elänyt 80-lukua kunnolla, mutta kaikki listahitit opin tuntemaan. Pysyin erinomaisesti perillä päivän hittimusiikista kiitos äidin ja isän nauhoittamisharrastusten ja oman ahkeran radionkuunteluni ansiosta. Tunnen kaikki kasarihitit ja niiden asema on nykyisin olla CD-R-levyille poltettua, arvoltaan vähäistä peruskauraa, jota on kiva kuunnella edelleen silloin tällöin, muttei kovin usein.
Tuosta Levyraadista nauhoitin myös Pirkka-Pekka Peteliuksen Tahitin ja ääneltään värittömän Raija Uiton jotenkin kornin sodanvastaisen iskelmän "Miksi ruusun täytyi kuolla". Taisin tuolla samalla mökkireissulla löytää myös Ocsidin, ainakin siellä nauhoitin ensimmäisen kerran Ripatin soittamaa musaa, ja se päätyi samalle kasetille kuin Levyraati-nauhoitteet. Tuottoisa mökkiloma siis. Nauhalle päätyi muuan diskobiisi joka on ollut vuosikymmeniä paitsi tunnistamaton, myös kadonnut minulta. Itse asiassa en saanut nauhalle kuin 40 sekunnin pätkän, mutta se kuulosti niin hyvältä että olen kiihkeästi toivonut kuulevani sen joskus taas kokonaan ja vielä saavani selville nimen ja esittäjän. Siinä miehet lauloivat stemmoja falsetissa ja saksofonia oli paljon. Kappale kuulosti joskus 1970-80-lukujen taitteessa tehdyltä, ja aivan brittibändi Light of the Worldilta. Ei se ollut kuitenkaan Light of the World, koska olen kuullut heidän koko tuotantonsa. Samassa Ocsid-jaksossa soivat myös Duran Duranin The Reflex, Pierre Groscolasin She's a Lady, Human Leaguen The Lebanon ja Mike Oldfieldin To France.
(Sivuhuomautus: Mainitsemani Raija Uiton "Miksi ruusun täytyi kuolla" on alunperin saksalaisen Nicolen esittämä sävellys. Raul Reiman käänsi sen suomeksi. Nicolehan on se, joka 1982 voitti Euroviisut kappaleellaan "Ein bisschen Frieden". Oliko Nicolella paljonkin noita sodanvastaisia lauluja?)
Toivoin hartaasti, että Suomesta ponkaisisi joku nimi kansainväliseen kuuluisuuteen, mutta olin itse niin pihalla että panin toivoni aivan vääriin nimiin, kuten Mikael Anreot. Sen sijaan todellisia maailmanvalloittajayrittäjiämme eli Hanoi Rocksia en paljoa noteerannut. Tiesin että tuollainen bändi on olemassa, mutten kuullut juuri muuta kuin Don't You Ever Leave Me -kappaleen radiosta muutaman kerran. Niin, ja Malibu Beach Calypson nauhoitin radiosta tietämättä esittäjää - olin merkannut kasettilipukkeeseen Elvis Costello.
Toki kuulin jotain musiikkia muuallakin kuin kotona ja mökillä. Perhepäivähoitajieni eli Hindrénien luona esimerkiksi. Pariskunnan Sam-pojalla oli oikein kunnon levykokoelma. Black Sabbathin Paranoid, New York Dolls, Jefferson Starshipin Freedom At Point Zero, Focuksen Mother Focus, Black Oak Arkansasin Balls of Fire, Ted Nugentin Weekend Warriors, Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks... Kuuntelin Paranoidia ja ihmettelin levyn kantta ja Iron Manin introa... kuulosti hurjalta. New York Dollsin levyn kansi oli jotain ihan ihmeellistä. Nugentin levynkannen kitarasta lentävät hylsyt syöpyivät mieleeni. Sam oli nauhoittanut kasetille myös yhden T. Rexin levyn, jonka nimi ei kuitenkaan painunut mieleeni. Siinä kuitenkin käytettiin jotain ihmeellistä efektiä, jonka vuosikymmeniä myöhemmin opin tuntemaan nimellä phasing. 1990-luvulla perehdyin T. Rexin tuotantoon ja yritin samalla löytää sen phasing-efektiä käyttäneen levyn. Viimeinen levy jonka kuuntelin oli juuri se levy: Tanx vuodelta 1973. Asia siis selvisi vihdoin viimein.
Vaarini pojilla oli myös oikea levykokoelma. Matti-enolla oli ainakin jotain Genesistä, Aphrodite's Childin vauvakantinen kokoelmalevy, Wigwamin Nuclear Nightclub ja Jesus Christ Superstar -soundtrack. Jostain laatikosta taisin löytää vielä Oiling Boilingin ensimmäisen albumin - sen UFO-merkillä julkaistun - kasettina.
En ehkä elänyt 80-lukua kunnolla, mutta kaikki listahitit opin tuntemaan. Pysyin erinomaisesti perillä päivän hittimusiikista kiitos äidin ja isän nauhoittamisharrastusten ja oman ahkeran radionkuunteluni ansiosta. Tunnen kaikki kasarihitit ja niiden asema on nykyisin olla CD-R-levyille poltettua, arvoltaan vähäistä peruskauraa, jota on kiva kuunnella edelleen silloin tällöin, muttei kovin usein.
Kommentit
Lähetä kommentti