28.9.2017 - Spotify
Lueskelen Punk in Finlandin Spotify-viestiketjua. Kuuntelen Spotifyta suuren osan vapaa-ajasta, koska pystyn löytämään loputtomasti levyjä kuunneltaviksi ja Spotifysta löytyy paljon sitä mitä haluan kuunnella. Ei läheskään kaikkea tietenkään, mutta venäläinen allTunes (joka on suonut minulle oikeuden koekuunnella kaikki biisit kokonaisuudessaan - huonolla äänenlaadulla tosin, mutta kyllä se käy) ja YouTube paikkaavat yhdessä puutteita aika hyvin.
Olen ihan hyvillä mielin niellyt Spotifyn kaikki uudistukset. Luon aina soittolistan, johon sitten lisään kaikki kuunneltavat levyt. Ja ne lisäämäni levyt ovat useimmiten kokonaisia albumeja, koska arvostan albumikokonaisuuksia yli kaiken. Kokoelmista en pidä, ellei niillä ole joitain harvinaisempia kappaleita. Vuoden 1989 jälkeen tehtyjä levyjä kuuntelen aika harvoin, koska en pidä 90- ja 2000-lukujen musiikista ja soundeista. Paitsi jazz-levyt rajaan vuoteen 1979, koska en pidä 80-lukua hyvänä jazz-vuosikymmenenä. Liian sliipattua kamaa tehtiin silloin.
Rasittavaa esim. jazz-artistien kohdalla hakea niitä alkuperäisiä albumeja kirjaimellisesti satojen epämääräisten kokoelmien seasta, mutta tavallaan se tutkimusmatka on hauska tehdä kun lopulta se palkinto tulee kuitenkin. Artistien diskografiat haen Rateyourmusicista (harvoin enää) tai Discogsista (täältä enimmäkseen nykyään), kirjoitan vuoteen 1989 mennessä julkaistut albumit biisilistoineen nyt jo 850-sivuiseksi venyneeseen "levyt plus" -Word-tiedostooni (mikä on hauskaa naputtelua), kopioin kirjoittamani diskografian tällä hetkellä 642-sivuiseksi ehtineeseen "levyt"-Word-tiedostoon, alan kuunnella artistin levyjä kronologisessa järjestyksessä sen verran mitä löytyy, ja paikkaan Spotifyn puutteita sitten allTunesissa ja YouTubessa. Eli kaikki elämäni aikana kuuntelemani albumit ovat levyt plus -Word-tiedostossa ja sen seuralaisessa eli levyt-tiedostossa. Mukana julkaisuvuosi, antamani tähtimäärä asteikolla 0,5-5, bändin/laulajan perustamis/syntymämaa, sekä vaihtelevalla kattavuudella albumien ulkopuolisia biisejä kuten single- ja kokoelmaraitoja.
Silloin kun rekisteröidyin Spotifyhin, oli pakko (tai sen käsityksen ainakin sain) valita vähintään 10 muuta käyttäjää seurattaviksi. Valitsin sitten 10 isompaa instanssia (mieluummin kuin yksityisiä käyttäjiä) - tuossa oikealla näkyvät tällä hetkellä järjestyksessä Digster Suomi, Kingsize Magazine, Soundrop, Topsify Finland, Music Playlists, Filtr Finland ja NME. Laitoin seurantaan myös ainakin Soundi-lehden, mutta eipä näy tuossa nyt. Ihan sama, en ole noiden päivityksiin reagoinut koskaan mitenkään (EDIT: Playalistic Suomi ja YleX ovat myös seurannassa). Kuten sanoin, osaan löytää loputtomasti levyjä kuunneltaviksi ilman kenenkään suositteluja. Edes Related Artists -ominaisuutta en käytä koskaan. Tällä hetkellä luomallani soittolistalla on 2365 kappaletta ja 158 tuntia kuunneltavaa.
Niin, ja 4,99 euroa kuussa maksavaa Unlimitediä käytän. Nyt vasta opin, että Unlimitedissä bitraattiarvo onkin vain 160 kbps. Premiumissa olisi 320 kbps. Olen silloin tällöin äänittänyt Spotifysta musiikkia ja tehnyt mp3:sia jotka olen polttanut CD-R-levyille... hm... Olen ollut hyvin tyytyväinen äänenlaatuun, mutta minulla ei olekaan hifikorvaa - eikä ehkä maailman parhaita kaiuttimiakaan. No, en koe, että Premium tarjoaisi mitään minulle hyödyllistä paitsi ehkä tuon paremman äänenlaadun, mutta kun 160 kbps on kelvannut, niin mikäs siinä.
Kuunnellessani kaikenlaista vanhaa poppia vaikkapa Spotifysta käy vähän väliä niin, että jokin biisi aiheuttaa deja vu -fiiliksen: "Hei, tämän olen kuullut joskus aiemmin - mistähän kenties, äidin kaseteilta vaiko radiosta 80-luvulla?" Kuten Peter Framptonin "May I Baby", Chris De Burghin "Don't Pay the Ferryman", Smokey Robinsonin "Just to See Her", ja nyt ihan äsken Steve Forbertin "Romeo's Tune" ja Eddie Rabbittin "Suspicions". Sellaisia kadonneita kappaleita on kiva löytää - hetkeksi. On se jännä miten ilmeisesti kaikesta lapsena ja teininä kuulemastani musiikista on jäänyt jonkinlainen muistijälki alitajuntaan. Ainoana huonona puolena on se, ettei niiden pariin aina välttämättä viitsi palata uudestaan. Eli saa kolmeksi minuutiksi sen kivan deja vu -tunteen, mutta sitten joutuu toteamaan "entäs sitten?".
YouTubessa musiikkia kuunnellessani olen joskus harvoin ottanut kuunteluun jonkin sivun oikeassa laidassa näkyvän levyn, jos se on vaikuttanut nimen perusteella tarpeeksi kiinnostavalta. Viimeksi aika monta kuukautta sitten kokeilin 70-luvulla yhden ainoan levyn tehnyttä italialaista progebändiä nimeltä Alphataurus. Aika hyvä levy oli. Italoproge on sellainen genre, jonka kanssa olen aika varovainen, mutta silloin tällöin saan kuulla ihan mieluisiakin levyjä siltä saralta. Discogsissa vuoden 1973 originaalipainosta Alphatauruksesta myydään nelinumeroisilla hinnoilla. Joku kauppasi jokin aika sitten koko bändin signeeraamaa kappaletta muistaakseni kymppitonnilla, mutta joko levy on nyt käynyt kaupaksi tai sitten myyjä on laskenut hintaa. Black and Whitessa oli vinyyliuusintapainos tarjolla maaliskuun lopulla, mutta en minä niin paljoa levystä pidä. Uusien vinyylien laarissa olisi ollut myös Franco Battiaton kiehtova Fetus, mutta ei ollut originaalikannella vaan jollain rumalla mustavalkokannella, joten annoin olla.
Poikkesin eilen Jäänsärkijässä levyostoksilla. Piti löytää Hiroshiman Taste of Death -LP, jonka Svart Records on juuri julkaissut uudelleen. Löytyihän se, kun tajusin hakea (ulkomaisten) hevivinyylien joukosta. Selasin myös käytettyjä CD:itä ja löysin ilokseni Mikko Perkoilan mainiot lastenlevyt Laiska kottarainen ja Hyönteiselämää vitosen kappalehintaan. Kuuntelin nuo kerran Spotifysta ja lupasin itselleni, että jos äkkään nuo jossain, ostan heti. Toteutin lupaukseni. Rispektiä sille, jolla on pokkaa ostaa samalla kertaa heviä ja lastenmusiikkia ja vielä mennä sellaisen valikoiman kanssa kassalle. Tai ei kai se sen kummempaa ole kuin Hevisauruksen levyjen ostaminen.
Kolme päivää sitten maanantaina postissa saapui viimeinenkin matkalla vielä viipynyt CD, jonka tilasin Amazonista tämän kuun alussa. Kiva kun sain vihdoin hankituksi lisää ranskalaista Space-yhtyettä CD-R-kopioiden tilalle. Ensilevy Magic Fly minulla oli jo oikeana CD:nä, nyt sain myös Deliverancen ja Just Bluen, ja bonuksena tuli vielä Paris-France-Transit (josta minulla myös oli CD-R-kopio), jonka venäläiset bootleggaajat olivat punkeneet samalle CD:lle Just Bluen kanssa. Deeper Zone on Amazonissa aivan liian kallis, samoin Didier Marouanin Space Opera, joten ne jäävät hankkimatta toistaiseksi. En oikein tiedä mitä teen noiden ylikalliiden CD:itten suhteen, aika paljon on toivelevyissäni sellaisia jotka Amazonissa maksavat monta kymppiä tai jopa 100+ euroa. Hankinko niitä ollenkaan, vaiko joskus tulevaisuudessa tahtiin kaksi levyä kuukaudessa? Tai sitten koetan hommata vinyylipainokset jostain. Vaikka pidän CD:tä tasaveroisena formaattina vinyylin kanssa, tuntuu jotenkin mielekkäämmältä maksaa 90 euroa vinyylistä kuin CD:stä.
Olen ihan hyvillä mielin niellyt Spotifyn kaikki uudistukset. Luon aina soittolistan, johon sitten lisään kaikki kuunneltavat levyt. Ja ne lisäämäni levyt ovat useimmiten kokonaisia albumeja, koska arvostan albumikokonaisuuksia yli kaiken. Kokoelmista en pidä, ellei niillä ole joitain harvinaisempia kappaleita. Vuoden 1989 jälkeen tehtyjä levyjä kuuntelen aika harvoin, koska en pidä 90- ja 2000-lukujen musiikista ja soundeista. Paitsi jazz-levyt rajaan vuoteen 1979, koska en pidä 80-lukua hyvänä jazz-vuosikymmenenä. Liian sliipattua kamaa tehtiin silloin.
Rasittavaa esim. jazz-artistien kohdalla hakea niitä alkuperäisiä albumeja kirjaimellisesti satojen epämääräisten kokoelmien seasta, mutta tavallaan se tutkimusmatka on hauska tehdä kun lopulta se palkinto tulee kuitenkin. Artistien diskografiat haen Rateyourmusicista (harvoin enää) tai Discogsista (täältä enimmäkseen nykyään), kirjoitan vuoteen 1989 mennessä julkaistut albumit biisilistoineen nyt jo 850-sivuiseksi venyneeseen "levyt plus" -Word-tiedostooni (mikä on hauskaa naputtelua), kopioin kirjoittamani diskografian tällä hetkellä 642-sivuiseksi ehtineeseen "levyt"-Word-tiedostoon, alan kuunnella artistin levyjä kronologisessa järjestyksessä sen verran mitä löytyy, ja paikkaan Spotifyn puutteita sitten allTunesissa ja YouTubessa. Eli kaikki elämäni aikana kuuntelemani albumit ovat levyt plus -Word-tiedostossa ja sen seuralaisessa eli levyt-tiedostossa. Mukana julkaisuvuosi, antamani tähtimäärä asteikolla 0,5-5, bändin/laulajan perustamis/syntymämaa, sekä vaihtelevalla kattavuudella albumien ulkopuolisia biisejä kuten single- ja kokoelmaraitoja.
Silloin kun rekisteröidyin Spotifyhin, oli pakko (tai sen käsityksen ainakin sain) valita vähintään 10 muuta käyttäjää seurattaviksi. Valitsin sitten 10 isompaa instanssia (mieluummin kuin yksityisiä käyttäjiä) - tuossa oikealla näkyvät tällä hetkellä järjestyksessä Digster Suomi, Kingsize Magazine, Soundrop, Topsify Finland, Music Playlists, Filtr Finland ja NME. Laitoin seurantaan myös ainakin Soundi-lehden, mutta eipä näy tuossa nyt. Ihan sama, en ole noiden päivityksiin reagoinut koskaan mitenkään (EDIT: Playalistic Suomi ja YleX ovat myös seurannassa). Kuten sanoin, osaan löytää loputtomasti levyjä kuunneltaviksi ilman kenenkään suositteluja. Edes Related Artists -ominaisuutta en käytä koskaan. Tällä hetkellä luomallani soittolistalla on 2365 kappaletta ja 158 tuntia kuunneltavaa.
Niin, ja 4,99 euroa kuussa maksavaa Unlimitediä käytän. Nyt vasta opin, että Unlimitedissä bitraattiarvo onkin vain 160 kbps. Premiumissa olisi 320 kbps. Olen silloin tällöin äänittänyt Spotifysta musiikkia ja tehnyt mp3:sia jotka olen polttanut CD-R-levyille... hm... Olen ollut hyvin tyytyväinen äänenlaatuun, mutta minulla ei olekaan hifikorvaa - eikä ehkä maailman parhaita kaiuttimiakaan. No, en koe, että Premium tarjoaisi mitään minulle hyödyllistä paitsi ehkä tuon paremman äänenlaadun, mutta kun 160 kbps on kelvannut, niin mikäs siinä.
Kuunnellessani kaikenlaista vanhaa poppia vaikkapa Spotifysta käy vähän väliä niin, että jokin biisi aiheuttaa deja vu -fiiliksen: "Hei, tämän olen kuullut joskus aiemmin - mistähän kenties, äidin kaseteilta vaiko radiosta 80-luvulla?" Kuten Peter Framptonin "May I Baby", Chris De Burghin "Don't Pay the Ferryman", Smokey Robinsonin "Just to See Her", ja nyt ihan äsken Steve Forbertin "Romeo's Tune" ja Eddie Rabbittin "Suspicions". Sellaisia kadonneita kappaleita on kiva löytää - hetkeksi. On se jännä miten ilmeisesti kaikesta lapsena ja teininä kuulemastani musiikista on jäänyt jonkinlainen muistijälki alitajuntaan. Ainoana huonona puolena on se, ettei niiden pariin aina välttämättä viitsi palata uudestaan. Eli saa kolmeksi minuutiksi sen kivan deja vu -tunteen, mutta sitten joutuu toteamaan "entäs sitten?".
YouTubessa musiikkia kuunnellessani olen joskus harvoin ottanut kuunteluun jonkin sivun oikeassa laidassa näkyvän levyn, jos se on vaikuttanut nimen perusteella tarpeeksi kiinnostavalta. Viimeksi aika monta kuukautta sitten kokeilin 70-luvulla yhden ainoan levyn tehnyttä italialaista progebändiä nimeltä Alphataurus. Aika hyvä levy oli. Italoproge on sellainen genre, jonka kanssa olen aika varovainen, mutta silloin tällöin saan kuulla ihan mieluisiakin levyjä siltä saralta. Discogsissa vuoden 1973 originaalipainosta Alphatauruksesta myydään nelinumeroisilla hinnoilla. Joku kauppasi jokin aika sitten koko bändin signeeraamaa kappaletta muistaakseni kymppitonnilla, mutta joko levy on nyt käynyt kaupaksi tai sitten myyjä on laskenut hintaa. Black and Whitessa oli vinyyliuusintapainos tarjolla maaliskuun lopulla, mutta en minä niin paljoa levystä pidä. Uusien vinyylien laarissa olisi ollut myös Franco Battiaton kiehtova Fetus, mutta ei ollut originaalikannella vaan jollain rumalla mustavalkokannella, joten annoin olla.
Poikkesin eilen Jäänsärkijässä levyostoksilla. Piti löytää Hiroshiman Taste of Death -LP, jonka Svart Records on juuri julkaissut uudelleen. Löytyihän se, kun tajusin hakea (ulkomaisten) hevivinyylien joukosta. Selasin myös käytettyjä CD:itä ja löysin ilokseni Mikko Perkoilan mainiot lastenlevyt Laiska kottarainen ja Hyönteiselämää vitosen kappalehintaan. Kuuntelin nuo kerran Spotifysta ja lupasin itselleni, että jos äkkään nuo jossain, ostan heti. Toteutin lupaukseni. Rispektiä sille, jolla on pokkaa ostaa samalla kertaa heviä ja lastenmusiikkia ja vielä mennä sellaisen valikoiman kanssa kassalle. Tai ei kai se sen kummempaa ole kuin Hevisauruksen levyjen ostaminen.
Kolme päivää sitten maanantaina postissa saapui viimeinenkin matkalla vielä viipynyt CD, jonka tilasin Amazonista tämän kuun alussa. Kiva kun sain vihdoin hankituksi lisää ranskalaista Space-yhtyettä CD-R-kopioiden tilalle. Ensilevy Magic Fly minulla oli jo oikeana CD:nä, nyt sain myös Deliverancen ja Just Bluen, ja bonuksena tuli vielä Paris-France-Transit (josta minulla myös oli CD-R-kopio), jonka venäläiset bootleggaajat olivat punkeneet samalle CD:lle Just Bluen kanssa. Deeper Zone on Amazonissa aivan liian kallis, samoin Didier Marouanin Space Opera, joten ne jäävät hankkimatta toistaiseksi. En oikein tiedä mitä teen noiden ylikalliiden CD:itten suhteen, aika paljon on toivelevyissäni sellaisia jotka Amazonissa maksavat monta kymppiä tai jopa 100+ euroa. Hankinko niitä ollenkaan, vaiko joskus tulevaisuudessa tahtiin kaksi levyä kuukaudessa? Tai sitten koetan hommata vinyylipainokset jostain. Vaikka pidän CD:tä tasaveroisena formaattina vinyylin kanssa, tuntuu jotenkin mielekkäämmältä maksaa 90 euroa vinyylistä kuin CD:stä.
Kommentit
Lähetä kommentti