29.3.2018 - Uusimmat levyhankinnat
Tämän vuoden aikana hankitut levyt:
7":
PUREPOP-singlet:
Jabberwock: Sneakin' Snaky / Fortune Teller (1977) (MCA 264)
Sunchariot: Firewater / The Only Girl I Knew (1973) (Decca F 13407)
Light Fantastic: Take Me, Shake Me / Don't Let Go (1974) (Blue Jean BJS 701)
Cardinal Point: I'm the Grand Pretender / Lolly Linda (1973) (Philips 6012 387)
Hero: Love Gone Bad / Nothing Comes Easy (1977) (Private Stock PVT 102, promo)
Warwick: Let's Get the Party Going / How Does It Feel? (1975) (RAK 211)
Doctor Father: Umbopo / Roll On (1970) (Pye Records 7N 17977)
Crazy Elephant: There Ain't No Umbopo (stereo & mono) (1970) (Bell Records 875, promo)
Frog: Witch Hunt / Living Dead (1973) (Spoke Records SPK 1102, 2011)
Forest: Do Ya, Do Ya Want My Love / I'll Stay With You (1974) (Midland International, MB 10696)
Airlift: Tell Me (stereo / mono) (1976) (Quality QA 506, promo)
Kiss Inc.: Hey, Mr. Holy Man / Kids Are Crying (1970) (Bell Records B-931, promo)
The Jets: Yeah! / Rusty Corinthian Pillar (1973) (Cube Records BUG 35)
Bandana: Jukebox Saturday Night (Stereo / Mono) (1976) (Haven Records HS 807, promo)
Plastic Feet: Big Blond Baby / Magic Queen (1974) (BASF 06 19653-9)
Tänä vuonna toimintametodini on, etten käy ollenkaan divareissa ja muissa fyysisissä levykaupoissa muuten kuin jonkin satunnaisen kiinnostavan uutuusjulkaisun hakemassa, ja muuten tilaan vain netistä. Niin paljon puuttuu vielä levyjä, joita on ollut turha Helsingistä etsiä, että keskitän rahanmenoni nettitilauksiin Amazonista ja MusicStackista. Tein viime vuonna listan levyistä, jotka on julkaistu CD:nä, mutta joista minulla on vain CD-R-kopiot. Tätä listaa olen kuukausitolkulla lyhennellyt Amazonin avulla.
MusicStackista olen tilannut niitä levyjä, joiden kohdalla on kuuden vuoden boikotin aikana eniten tuntunut siltä, että olisi pitänyt tilata sieltä.
Seurasin useiden vuosien ajan englantilaista Purepop-musiikkiblogia, jota vetää Robin Wills, The Barracudas -yhtyeessä soittanut mies (tunnetuimmat kappaleet Summer Fun ja I Want My Woody Back). Purepopista löytyi kuunneltavaksi lähinnä 70-luvun, mutta myös vähän 60-luvun lopun glamrokkia, powerpoppia, kovaa rockia, novelty-osastolle enempi menevää erikoista kamaa sekä psykedeliaa, ja vain singlejä. Bändit ovat kaikki toinen toistaan vähemmän tunnettuja, mutta joskus harvoin esitellään jonkin hittibändinkin (Paper Lace, Shocking Blue) harvoin kuultuja ja nähtyjä singlejä. Albumeita Wills ei siis blogiinsa postaile vaan kunnioittaa kompaktia sinkkuformaattia. Olen kuunnellut melkein kaiken mitä blogiin on 2006-2014 postattu, viime vuosina en ole enää jaksanut seurata Willsin touhuja.
Purepop-blogin kautta olen löytänyt viitisenkymmentä aivan mahtavaa obskyyriä singleä, joiden perään olen ruvennut vähän kuolaamaankin. Jo kuusi vuotta sitten tuntui siltä, että pitäisi tilata niitä herkuimpia Willsin esittelemiä singlejä MusicStackista, mutta se ns. Stylus-tapaus pani pisteen suunnitelmalle. Tänä vuonna olen vihdoin toteuttanut aikeeni. 51 sinkusta olen tilannut MusicStackista ne jotka ovat olleet tarjolla, ja kohtuuhintaan. Joistakin singleistä valitettavasti pyydetään mielettömiä hintoja. Viisikymppiä alkaa olla sellainen kipuraja, että sitä en mielelläni ylitä. Jabberwock, Doctor Father ja Crazy Elephant olivat ne kolme kaikkein tärkeintä, hienoa että ne kaikki löytyivät huokealla. Voi olla, että kalliiden sinkkujen keräilyarvo on muodostunut juuri viimeisten vuosien aikana, kun Purepop-blogi on tehnyt niitä tunnetuiksi keräilijöiden keskuudessa. Eli olin ehkä turhan myöhään liikkeellä. Mutta sainpahan aika kivan satsin kuitenkin. Pistin linkit Purepop-blogin postauksiin, joista löytyy infoa ja kommentteja.
Muut singlet:
Rouen: Ordinary Life / Run With You (1985)
Scarlet Party: 101 Dam-Nations / What Is This Thing (1982)
Vinyl: The Nobody Men / Pulse (1980)
LP:t ja 12":t:
Grandmaster Flash and The Furious Five: The Adventures of Grandmaster Flash on the Wheels of Steel / The Party Mix (1981)
Nation: Wondatime / Big Fish (1985)
Leonard Nimoy: The Two Sides of Leonard Nimoy (1967)
Leonard Nimoy: The Way I Feel (1968)
Leonard Nimoy: The New World of Leonard Nimoy (1970)
Patrik Fitzgerald: Drifting Towards Violence (1983)
Patrik Fitzgerald: Tunisian Twist (1986)
Vuosina 2005-2012 kun seikkailin netin musiikkiblogien maailmassa, imuroin koneelleni melkein päivittäin musiikkia. Enkä vain musiikkiblogeista, joihin oli laitettu musaa laittomasti jakoon, vaan myös UseNeXTin ja Soulseekin kaltaisista tiedostonjako-ohjelmista, nettifoorumeista, YouTubesta, nettistriimeistä ja joiltakin sekalaisilta nettisivuilta löytämistäni latauslinkeistä. Poltin CD-R-levyille kaiken mikä kelpasi. Minulla on esim. 372 numeroitua CD-R:ää joilla on kaikkea sekalaista tavaraa poltettuna. Sitten on The Revolutionary Decades -projektini, jossa poltin 50 CD:llistä lähinnä 50- ja 60-luvun musiikkia (vähän on myös 40- ja 70-lukujen musiikkia). Vastaava Suomirockin etsikkovuodet -projekti taas tuotti 26 levyä täynnä vuosien 1959-1969 suomalaista poppia ja rokkia. Niin, ja onhan vielä 14 Retro Show -CD-R:ää täynnä diskomusaa ja 26 levyllistä Commodore 64:n pelimusiikkia.
Tästä hirveästä musamäärästä poimin muutaman singlen, joiden kohdalla oli tuntunut siltä, että on pakko omistaa oikeat levyt. Tilasin MusicStackista nekin. Rouen, Scarlet Party, Vinyl, Nation, ja vielä ikivanha suosikki: Grandmaster Flashin The Wheels of Steel. Pierre Groscolasin She's a Lady ei ole myynnissä MusicStackissa ollenkaan tällä hetkellä, kuten ei myöskään The Catch -yhtyeen "Borderline / Black Blood". The Catch -sinkku on lisäksi ällistyttävän kallis keräilyharvinaisuus, siitä pyydetään kolminumeroisia summia. Eli kahden singlen hankkiminen jää vielä haaveeksi. The Catchin sinkku oli Annie Lennoxin, Dave Stewartin ja Peet Coombesin levydebyytti, eli se oli ennen The Touristsia. Olen silti valmis pulittamaan yli satasen tuosta singlestä, niin upeaa soulpoppia se on.
Nationin Wondatime ei totta puhuen ole varsinainen musiikkiblogeista löytynyt tuttavuus. Kuulin tuota sinkkua radiosta jo 1985, kun General Njassa soitti omassa ohjelmassaan Radio Cityssä sinkun b-puolen Big Fish. Nauhoitin sen kasetille Njassan juontoa myöten. Njassakaan ei tiennyt Nationista muuta kuin että bändin jäsenet olivat aiemmin musisoineet sellaisessa yhtyeessä kuin Brilliant. Big Fish ei tuntunut tuolloin 10-11-vuotiaan mielestä kuin ihan kohtalaiselta, hiukan sotkuiselta vaihtoehtomusalta, mutta vuosien kuluessa ja biisin pysyessä sinnikkäästi aivopoimuissani aloin pikkuisen kaivata sitä. Jostain netistä löysin helposti singlen a-puolen Wondatime, mutta Big Fishiä ei tarjottu missään. Lopulta päätin nyt sitten tilata sinkun MusicStackista.
Englantilaisyhtye Rouenin Ordinary Life tuli tutuksi legendaarisen Power Pop Lovers -blogin myötä. Blogin vetäjä Angelo oli koostanut kokoelman sekalaista powerpoppia, jota hän jakoi latauslinkin muodossa. Ordinary Life kiinnitti huomioni sillä kokoelmalla. Se tuntui biisiltä, jonka olisi pitänyt olla iso hitti, sillä melodia on välittömästi päähän tarttuva ja sen pitää mielellään siellä korvamatona. Aavistan kuitenkin, ettei kappaletta tahi yhtyettä juuri noteerattu. Powerpoppia se ei silti ole, vaan perusrokkia.
Scarlet Party ei ole tullut tutuksi musablogeista, vaan 2003 julkaistulta kokoelmalta Shake Some Action Vol. 5. Lainasin kirjastosta nipun noita Shake Some Action -sarjan kokoelmia, ja 101 Dam-Nations teki kaikkein suurimman vaikutuksen. Oli pakko saada oikea sinkku, etenkin koska tuolla kokoelma-CD:llä biisi huojui pahasti - siirretty varmaan suoraan vinyylisinkulta, jonka urat oli kaiverrettu vinoon niin, että levysoittimen neula liikkui sivusuunnassa edestakaisin kun singleä soitti. Tyhjä vinyyli ei ollut ollut ihan millilleen kohdallaan ennen urien kaivertamista. Sattuuhan noita mokia.
Salaperäisen Vinyl-yhtyeen The Nobody Men taas on YouTubesta löytynyt helmi. Tämä kyseinen Vinyl tuntuu mystiseltä tapaukselta, en ole löytänyt enempää tietoa kuin mitä singlen krediitit suostuvat kertomaan. A-puolen kynäilivät Marek Rymanszewski ja Robin Millar, mutta muuten sinkku tuntuu ihan tuottajalegenda Robert John "Mutt" Langen luomukselta. The Nobody Men on outo biisi, hieman kömpelösti soitettua mutta mielenkiintoista syntsapoppia joka saa uteliaisuuteni heräämään. Rymanszewskista ei ole enempää jälkiä jäänyt musiikkimaailmaan, mutta Robin Millar on Langen tavoin aikamoisen uran tehnyt tuottaja hänkin. Eli oliko tämä Vinyl vain kahden levytuottajan aivoriihen tulos eikä oikea bändi ensinkään?
CD:t:
The Animals: Greatest Hits Live! (1984)
Chilli Willi and the Red Hot Peppers: Kings of the Robot Rhythm (1972)
Chris Farlowe With The Hill: From Here to Mama Rosa (1970)
Chubby Checker: Chequered! (1971)
Didier Marouani: Space Opera (1987)
Earth Quake: Purple (The A&M Recordings) (2003)
Edwin Starr: War & Peace (1970)
Esther Williams: Let Me Show You (1976)
Gary Boyle: The Dancer (1977)
Gene Vincent: The Crazy Beat of Gene Vincent (1963)
Hayzi Fantayzee: The Best of Hayzi Fantayzee - Battle Hymns For Children Singing (1983)
Little Richard: The Rill Thing / The King of Rock and Roll / The Second Coming (1970 / 1971 / 1972)
Nash the Slash: Children of the Night (1980)
Patrik Fitzgerald Group: Pillow Tension (1995)
Ritchie Valens: La Bamba - The Definitive Collection (2011)
Robin Scott: Woman From the Warm Grass (1969)
Supertramp: Retrospectacle - The Supertramp Anthology (2005)
The Twilights: The Way They Played (2013)
Yritin saada MusicStackista haalituksi myös Supertrampin vuonna 1974 tekemän singlen "Land Ho / Summer Romance". Tuo sinkku tehtiin ennen Crime of the Century -albumia, mutta sen biisejä ei lisätty tuolle albumille. Land Ho on jäänyt harvinaisuudeksi ja tärkeäksi hankittavaksi kovan luokan Supertramp-fanille. MusicStackissa ei ole kuitenkaan myynnissä yhtään kappaletta tuota singleä tällä hetkellä (sanoinhan että siellä tuntuu olevan nykyisin vähemmän harvinaisia levyjä tarjolla), joten ratkaisin asian tilaamalla Amazonista Retrospectacle-kokoelman jolta singlen molemmat puolet löytyvät.
Didier Marouanin Space Operan yritin saada Amazonista ostetuksi. Myynnissä oli kaksi kappaletta CD-versiota, toisesta pyydettiin yli neljääkymppiä, mutta en enää muista miksen voinut sitä tilata - eikö myyjä postita Suomeen vai mikä esti tilaamisen. Toisesta myyntikappaleesta ranskalaismyyjä pyysi vain 18,03 euroa - kunto tosin vain "acceptable". Tilasin sen 18 euron hintaisen, peläten että minkähän kuntoinen CD sieltä mahtaa tulla. Sieltä tuli ihan siistikuntoinen CD, mutta kyseessä ei ole koko albumi, vaan eriskummallinen CD-Video-EP jolla on viisi albumin kahdeksasta kappaleesta (ja onko melkein kaikkia hiukan lyhennetty?) ja yksi musiikkivideo. En ole vielä ehtinyt tsekata sisältöä Windows Media Playerissa. Eli sain vain EP:n, en koko Space Opera -albumia. MusicStackista uusi yritys sitten ensi kuussa.
Sen kuuluisan, Hollywood-musikaaleissa esiintyneen uimamaisterin täyskaiman Let Me Show You on ihan puhtaasti vahingossa löytynyt diskolevy. Vuosia sitten kiinnostuin Esther Phillipsistä, siitä aiemmin esittelemästäni soul / jazz / blues -laulajattaresta, joka pilasi äänensä ja terveytensä heroiinilla. Haeskelin UseNeXT-tiedostojenjako-ohjelmasta Phillipsin levytyksiä mp3-muodossa. En tiedä minkä virheen tai väärinkäsityksen seurauksena tulin imuroineeksi myös Esther Williamsin Let Me Show You -biisin, mutta huomasin heti, että ei ole sama laulaja. Biisi oli kuitenkin ihan hyvää diskoa, ja koska laulajattaren nimi oli mikä oli, päätin lopulta huvin vuoksi tsekata koko samannimisen albumin kun löysin sen jostain netin musiikkiblogista. Pidin koko albumista ja poltin CD-R:n. Oikean levyn hankkimisessa oli vain se mutta, että kaikki painokset Let Me Show You -albumista ovat kovissa hinnoissa. En käsitä miksi, olisiko pienellä levymerkillä ja mahdollisesti pienillä painosmäärillä jotain vaikutusta? Vaan löytyihän Amazonista japsi-CD-painos hintaan 19,83 puntaa. Tai ainakin se näyttää japanilaiselta CD:ltä, kun mukana on obi ja aukitaitettava japaninkielinen tekstiliite. Discogs väittää jenkkiläiseksi, tiedä sitten...
Ja juu, Hayzi Fantayzee oli ihan typerä bändi, mutta kyllä tuo menee.
7":
PUREPOP-singlet:
Jabberwock: Sneakin' Snaky / Fortune Teller (1977) (MCA 264)
Sunchariot: Firewater / The Only Girl I Knew (1973) (Decca F 13407)
Light Fantastic: Take Me, Shake Me / Don't Let Go (1974) (Blue Jean BJS 701)
Cardinal Point: I'm the Grand Pretender / Lolly Linda (1973) (Philips 6012 387)
Hero: Love Gone Bad / Nothing Comes Easy (1977) (Private Stock PVT 102, promo)
Warwick: Let's Get the Party Going / How Does It Feel? (1975) (RAK 211)
Doctor Father: Umbopo / Roll On (1970) (Pye Records 7N 17977)
Crazy Elephant: There Ain't No Umbopo (stereo & mono) (1970) (Bell Records 875, promo)
Frog: Witch Hunt / Living Dead (1973) (Spoke Records SPK 1102, 2011)
Forest: Do Ya, Do Ya Want My Love / I'll Stay With You (1974) (Midland International, MB 10696)
Airlift: Tell Me (stereo / mono) (1976) (Quality QA 506, promo)
Kiss Inc.: Hey, Mr. Holy Man / Kids Are Crying (1970) (Bell Records B-931, promo)
The Jets: Yeah! / Rusty Corinthian Pillar (1973) (Cube Records BUG 35)
Bandana: Jukebox Saturday Night (Stereo / Mono) (1976) (Haven Records HS 807, promo)
Plastic Feet: Big Blond Baby / Magic Queen (1974) (BASF 06 19653-9)
Tänä vuonna toimintametodini on, etten käy ollenkaan divareissa ja muissa fyysisissä levykaupoissa muuten kuin jonkin satunnaisen kiinnostavan uutuusjulkaisun hakemassa, ja muuten tilaan vain netistä. Niin paljon puuttuu vielä levyjä, joita on ollut turha Helsingistä etsiä, että keskitän rahanmenoni nettitilauksiin Amazonista ja MusicStackista. Tein viime vuonna listan levyistä, jotka on julkaistu CD:nä, mutta joista minulla on vain CD-R-kopiot. Tätä listaa olen kuukausitolkulla lyhennellyt Amazonin avulla.
MusicStackista olen tilannut niitä levyjä, joiden kohdalla on kuuden vuoden boikotin aikana eniten tuntunut siltä, että olisi pitänyt tilata sieltä.
Seurasin useiden vuosien ajan englantilaista Purepop-musiikkiblogia, jota vetää Robin Wills, The Barracudas -yhtyeessä soittanut mies (tunnetuimmat kappaleet Summer Fun ja I Want My Woody Back). Purepopista löytyi kuunneltavaksi lähinnä 70-luvun, mutta myös vähän 60-luvun lopun glamrokkia, powerpoppia, kovaa rockia, novelty-osastolle enempi menevää erikoista kamaa sekä psykedeliaa, ja vain singlejä. Bändit ovat kaikki toinen toistaan vähemmän tunnettuja, mutta joskus harvoin esitellään jonkin hittibändinkin (Paper Lace, Shocking Blue) harvoin kuultuja ja nähtyjä singlejä. Albumeita Wills ei siis blogiinsa postaile vaan kunnioittaa kompaktia sinkkuformaattia. Olen kuunnellut melkein kaiken mitä blogiin on 2006-2014 postattu, viime vuosina en ole enää jaksanut seurata Willsin touhuja.
Purepop-blogin kautta olen löytänyt viitisenkymmentä aivan mahtavaa obskyyriä singleä, joiden perään olen ruvennut vähän kuolaamaankin. Jo kuusi vuotta sitten tuntui siltä, että pitäisi tilata niitä herkuimpia Willsin esittelemiä singlejä MusicStackista, mutta se ns. Stylus-tapaus pani pisteen suunnitelmalle. Tänä vuonna olen vihdoin toteuttanut aikeeni. 51 sinkusta olen tilannut MusicStackista ne jotka ovat olleet tarjolla, ja kohtuuhintaan. Joistakin singleistä valitettavasti pyydetään mielettömiä hintoja. Viisikymppiä alkaa olla sellainen kipuraja, että sitä en mielelläni ylitä. Jabberwock, Doctor Father ja Crazy Elephant olivat ne kolme kaikkein tärkeintä, hienoa että ne kaikki löytyivät huokealla. Voi olla, että kalliiden sinkkujen keräilyarvo on muodostunut juuri viimeisten vuosien aikana, kun Purepop-blogi on tehnyt niitä tunnetuiksi keräilijöiden keskuudessa. Eli olin ehkä turhan myöhään liikkeellä. Mutta sainpahan aika kivan satsin kuitenkin. Pistin linkit Purepop-blogin postauksiin, joista löytyy infoa ja kommentteja.
Muut singlet:
Rouen: Ordinary Life / Run With You (1985)
Scarlet Party: 101 Dam-Nations / What Is This Thing (1982)
Vinyl: The Nobody Men / Pulse (1980)
LP:t ja 12":t:
Grandmaster Flash and The Furious Five: The Adventures of Grandmaster Flash on the Wheels of Steel / The Party Mix (1981)
Nation: Wondatime / Big Fish (1985)
Leonard Nimoy: The Two Sides of Leonard Nimoy (1967)
Leonard Nimoy: The Way I Feel (1968)
Leonard Nimoy: The New World of Leonard Nimoy (1970)
Patrik Fitzgerald: Drifting Towards Violence (1983)
Patrik Fitzgerald: Tunisian Twist (1986)
Vuosina 2005-2012 kun seikkailin netin musiikkiblogien maailmassa, imuroin koneelleni melkein päivittäin musiikkia. Enkä vain musiikkiblogeista, joihin oli laitettu musaa laittomasti jakoon, vaan myös UseNeXTin ja Soulseekin kaltaisista tiedostonjako-ohjelmista, nettifoorumeista, YouTubesta, nettistriimeistä ja joiltakin sekalaisilta nettisivuilta löytämistäni latauslinkeistä. Poltin CD-R-levyille kaiken mikä kelpasi. Minulla on esim. 372 numeroitua CD-R:ää joilla on kaikkea sekalaista tavaraa poltettuna. Sitten on The Revolutionary Decades -projektini, jossa poltin 50 CD:llistä lähinnä 50- ja 60-luvun musiikkia (vähän on myös 40- ja 70-lukujen musiikkia). Vastaava Suomirockin etsikkovuodet -projekti taas tuotti 26 levyä täynnä vuosien 1959-1969 suomalaista poppia ja rokkia. Niin, ja onhan vielä 14 Retro Show -CD-R:ää täynnä diskomusaa ja 26 levyllistä Commodore 64:n pelimusiikkia.
Tästä hirveästä musamäärästä poimin muutaman singlen, joiden kohdalla oli tuntunut siltä, että on pakko omistaa oikeat levyt. Tilasin MusicStackista nekin. Rouen, Scarlet Party, Vinyl, Nation, ja vielä ikivanha suosikki: Grandmaster Flashin The Wheels of Steel. Pierre Groscolasin She's a Lady ei ole myynnissä MusicStackissa ollenkaan tällä hetkellä, kuten ei myöskään The Catch -yhtyeen "Borderline / Black Blood". The Catch -sinkku on lisäksi ällistyttävän kallis keräilyharvinaisuus, siitä pyydetään kolminumeroisia summia. Eli kahden singlen hankkiminen jää vielä haaveeksi. The Catchin sinkku oli Annie Lennoxin, Dave Stewartin ja Peet Coombesin levydebyytti, eli se oli ennen The Touristsia. Olen silti valmis pulittamaan yli satasen tuosta singlestä, niin upeaa soulpoppia se on.
Nationin Wondatime ei totta puhuen ole varsinainen musiikkiblogeista löytynyt tuttavuus. Kuulin tuota sinkkua radiosta jo 1985, kun General Njassa soitti omassa ohjelmassaan Radio Cityssä sinkun b-puolen Big Fish. Nauhoitin sen kasetille Njassan juontoa myöten. Njassakaan ei tiennyt Nationista muuta kuin että bändin jäsenet olivat aiemmin musisoineet sellaisessa yhtyeessä kuin Brilliant. Big Fish ei tuntunut tuolloin 10-11-vuotiaan mielestä kuin ihan kohtalaiselta, hiukan sotkuiselta vaihtoehtomusalta, mutta vuosien kuluessa ja biisin pysyessä sinnikkäästi aivopoimuissani aloin pikkuisen kaivata sitä. Jostain netistä löysin helposti singlen a-puolen Wondatime, mutta Big Fishiä ei tarjottu missään. Lopulta päätin nyt sitten tilata sinkun MusicStackista.
Englantilaisyhtye Rouenin Ordinary Life tuli tutuksi legendaarisen Power Pop Lovers -blogin myötä. Blogin vetäjä Angelo oli koostanut kokoelman sekalaista powerpoppia, jota hän jakoi latauslinkin muodossa. Ordinary Life kiinnitti huomioni sillä kokoelmalla. Se tuntui biisiltä, jonka olisi pitänyt olla iso hitti, sillä melodia on välittömästi päähän tarttuva ja sen pitää mielellään siellä korvamatona. Aavistan kuitenkin, ettei kappaletta tahi yhtyettä juuri noteerattu. Powerpoppia se ei silti ole, vaan perusrokkia.
Scarlet Party ei ole tullut tutuksi musablogeista, vaan 2003 julkaistulta kokoelmalta Shake Some Action Vol. 5. Lainasin kirjastosta nipun noita Shake Some Action -sarjan kokoelmia, ja 101 Dam-Nations teki kaikkein suurimman vaikutuksen. Oli pakko saada oikea sinkku, etenkin koska tuolla kokoelma-CD:llä biisi huojui pahasti - siirretty varmaan suoraan vinyylisinkulta, jonka urat oli kaiverrettu vinoon niin, että levysoittimen neula liikkui sivusuunnassa edestakaisin kun singleä soitti. Tyhjä vinyyli ei ollut ollut ihan millilleen kohdallaan ennen urien kaivertamista. Sattuuhan noita mokia.
Salaperäisen Vinyl-yhtyeen The Nobody Men taas on YouTubesta löytynyt helmi. Tämä kyseinen Vinyl tuntuu mystiseltä tapaukselta, en ole löytänyt enempää tietoa kuin mitä singlen krediitit suostuvat kertomaan. A-puolen kynäilivät Marek Rymanszewski ja Robin Millar, mutta muuten sinkku tuntuu ihan tuottajalegenda Robert John "Mutt" Langen luomukselta. The Nobody Men on outo biisi, hieman kömpelösti soitettua mutta mielenkiintoista syntsapoppia joka saa uteliaisuuteni heräämään. Rymanszewskista ei ole enempää jälkiä jäänyt musiikkimaailmaan, mutta Robin Millar on Langen tavoin aikamoisen uran tehnyt tuottaja hänkin. Eli oliko tämä Vinyl vain kahden levytuottajan aivoriihen tulos eikä oikea bändi ensinkään?
CD:t:
The Animals: Greatest Hits Live! (1984)
Chilli Willi and the Red Hot Peppers: Kings of the Robot Rhythm (1972)
Chris Farlowe With The Hill: From Here to Mama Rosa (1970)
Chubby Checker: Chequered! (1971)
Didier Marouani: Space Opera (1987)
Earth Quake: Purple (The A&M Recordings) (2003)
Edwin Starr: War & Peace (1970)
Esther Williams: Let Me Show You (1976)
Gary Boyle: The Dancer (1977)
Gene Vincent: The Crazy Beat of Gene Vincent (1963)
Hayzi Fantayzee: The Best of Hayzi Fantayzee - Battle Hymns For Children Singing (1983)
Little Richard: The Rill Thing / The King of Rock and Roll / The Second Coming (1970 / 1971 / 1972)
Nash the Slash: Children of the Night (1980)
Patrik Fitzgerald Group: Pillow Tension (1995)
Ritchie Valens: La Bamba - The Definitive Collection (2011)
Robin Scott: Woman From the Warm Grass (1969)
Supertramp: Retrospectacle - The Supertramp Anthology (2005)
The Twilights: The Way They Played (2013)
Yritin saada MusicStackista haalituksi myös Supertrampin vuonna 1974 tekemän singlen "Land Ho / Summer Romance". Tuo sinkku tehtiin ennen Crime of the Century -albumia, mutta sen biisejä ei lisätty tuolle albumille. Land Ho on jäänyt harvinaisuudeksi ja tärkeäksi hankittavaksi kovan luokan Supertramp-fanille. MusicStackissa ei ole kuitenkaan myynnissä yhtään kappaletta tuota singleä tällä hetkellä (sanoinhan että siellä tuntuu olevan nykyisin vähemmän harvinaisia levyjä tarjolla), joten ratkaisin asian tilaamalla Amazonista Retrospectacle-kokoelman jolta singlen molemmat puolet löytyvät.
Didier Marouanin Space Operan yritin saada Amazonista ostetuksi. Myynnissä oli kaksi kappaletta CD-versiota, toisesta pyydettiin yli neljääkymppiä, mutta en enää muista miksen voinut sitä tilata - eikö myyjä postita Suomeen vai mikä esti tilaamisen. Toisesta myyntikappaleesta ranskalaismyyjä pyysi vain 18,03 euroa - kunto tosin vain "acceptable". Tilasin sen 18 euron hintaisen, peläten että minkähän kuntoinen CD sieltä mahtaa tulla. Sieltä tuli ihan siistikuntoinen CD, mutta kyseessä ei ole koko albumi, vaan eriskummallinen CD-Video-EP jolla on viisi albumin kahdeksasta kappaleesta (ja onko melkein kaikkia hiukan lyhennetty?) ja yksi musiikkivideo. En ole vielä ehtinyt tsekata sisältöä Windows Media Playerissa. Eli sain vain EP:n, en koko Space Opera -albumia. MusicStackista uusi yritys sitten ensi kuussa.
Sen kuuluisan, Hollywood-musikaaleissa esiintyneen uimamaisterin täyskaiman Let Me Show You on ihan puhtaasti vahingossa löytynyt diskolevy. Vuosia sitten kiinnostuin Esther Phillipsistä, siitä aiemmin esittelemästäni soul / jazz / blues -laulajattaresta, joka pilasi äänensä ja terveytensä heroiinilla. Haeskelin UseNeXT-tiedostojenjako-ohjelmasta Phillipsin levytyksiä mp3-muodossa. En tiedä minkä virheen tai väärinkäsityksen seurauksena tulin imuroineeksi myös Esther Williamsin Let Me Show You -biisin, mutta huomasin heti, että ei ole sama laulaja. Biisi oli kuitenkin ihan hyvää diskoa, ja koska laulajattaren nimi oli mikä oli, päätin lopulta huvin vuoksi tsekata koko samannimisen albumin kun löysin sen jostain netin musiikkiblogista. Pidin koko albumista ja poltin CD-R:n. Oikean levyn hankkimisessa oli vain se mutta, että kaikki painokset Let Me Show You -albumista ovat kovissa hinnoissa. En käsitä miksi, olisiko pienellä levymerkillä ja mahdollisesti pienillä painosmäärillä jotain vaikutusta? Vaan löytyihän Amazonista japsi-CD-painos hintaan 19,83 puntaa. Tai ainakin se näyttää japanilaiselta CD:ltä, kun mukana on obi ja aukitaitettava japaninkielinen tekstiliite. Discogs väittää jenkkiläiseksi, tiedä sitten...
Ja juu, Hayzi Fantayzee oli ihan typerä bändi, mutta kyllä tuo menee.
Kommentit
Lähetä kommentti