29.9.2013 - Brit Floyd -konsertti Hartwall Areenalla
Palasin juuri Brit Floydin Hartwall Areena -konsertista. Yleisö sai kuulla ensin The Wallin ja Wish You Were Heren A-puolet sekä The Dark Side of the Moonin B-puolen. Tauon jälkeen käytiin läpi puolet Animalsista ja Division Bellistä ja lopetettiin sekalaiseen valikoimaan muita PF-klassikoita.
Pink Floydin levyt kahteen kertaan (tunnetuimmat hitit tietysti paljon ahkerammin) kuunnelleena en voi väittää, että suurin osa biiseistä olisi kovin tuttuja, mutta kyllä minullakin nousi fiilis kattoon kun tämä tribuuttibändi veti läpi vaikkapa Brain Damagen, One of These Daysin ja Shine On You Crazy Diamondin. Desibelejäkään ei ollut liikaa, enemmän kävi valoshow silmille (OOTD) kuin ääni korville.
Koko ajan odotin milloin tulee se Run Like Hell. No, se oli säästetty encoreksi.
Yksi naislaulajista (olikos se Jacquie Williams?) sai muita enemmän sooloilutilaa, ja syystä. Mieletön ääni hänellä!
Jos nyt jotain negatiivista pitää kaivamalla kaivaa esiin, niin viimeistään nyt ymmärsin miksi Animalsista ei ole jäänyt päähäni mitään muistikuvaa kahden kuuntelukerran jälkeen. Aikamoista seinätapettia sen levyn biisit.
Brain Damagen aikana lavalle pystytetylle ympyränmuotoiselle videoscreenille heijastettiin kuvia poliitikoista ja presidenteistä ("the lunatics are on the grass..."). Kuvakieli oli osoittelevaa, mutta tulipahan pointti perille. Eikä tietenkään ole sattumaa, että samalla näytettiin välähdyksiä Ihmemaa Oz -elokuvasta, onhan koko Dark Side of the Moon -albumi rytmitetty ko. elokuvan ensimmäisten 40 minuutin mukaan.
Olen nähnyt siis Areenalla kahdesti Hectorin ja Mark Knopflerin, kerran Roger Watersin ja nyt sitten vielä Pink Floydin kumartelijat. Hienoa, että minulla on sukulaisia jotka anteliaasti tarjoavat minulle näitä elämyksiä. Tällä(kin) kertaa enoni Matti ja Timo tarjosivat lystin.
Pink Floydin levyt kahteen kertaan (tunnetuimmat hitit tietysti paljon ahkerammin) kuunnelleena en voi väittää, että suurin osa biiseistä olisi kovin tuttuja, mutta kyllä minullakin nousi fiilis kattoon kun tämä tribuuttibändi veti läpi vaikkapa Brain Damagen, One of These Daysin ja Shine On You Crazy Diamondin. Desibelejäkään ei ollut liikaa, enemmän kävi valoshow silmille (OOTD) kuin ääni korville.
Koko ajan odotin milloin tulee se Run Like Hell. No, se oli säästetty encoreksi.
Yksi naislaulajista (olikos se Jacquie Williams?) sai muita enemmän sooloilutilaa, ja syystä. Mieletön ääni hänellä!
Jos nyt jotain negatiivista pitää kaivamalla kaivaa esiin, niin viimeistään nyt ymmärsin miksi Animalsista ei ole jäänyt päähäni mitään muistikuvaa kahden kuuntelukerran jälkeen. Aikamoista seinätapettia sen levyn biisit.
Brain Damagen aikana lavalle pystytetylle ympyränmuotoiselle videoscreenille heijastettiin kuvia poliitikoista ja presidenteistä ("the lunatics are on the grass..."). Kuvakieli oli osoittelevaa, mutta tulipahan pointti perille. Eikä tietenkään ole sattumaa, että samalla näytettiin välähdyksiä Ihmemaa Oz -elokuvasta, onhan koko Dark Side of the Moon -albumi rytmitetty ko. elokuvan ensimmäisten 40 minuutin mukaan.
Olen nähnyt siis Areenalla kahdesti Hectorin ja Mark Knopflerin, kerran Roger Watersin ja nyt sitten vielä Pink Floydin kumartelijat. Hienoa, että minulla on sukulaisia jotka anteliaasti tarjoavat minulle näitä elämyksiä. Tällä(kin) kertaa enoni Matti ja Timo tarjosivat lystin.
Kommentit
Lähetä kommentti