8.7.2017 - Kierros Turun divareissa
Kvaakissa on puhuttu kivoja juttuja Turun divareista. Mielessäni oli pitkään kytenyt ajatus, että voisin joskus käydä Turussa divarikierroksella. Minähän olen sitäpaitsi nähnyt Turkua viime vuosina vain keskellä talvea itsenäisyyspäivänä, jolloin kaikki paikat ovat kiinni. Kyllä minä mieluusti kävisin siellä vaikka keskellä kesää. Yhdet tuloksettomat ensitreffit tuli siellä koettua joskus 2006 jonain lumettomana vuodenaikana. 1993-1994 Porvoon kansanopistossa opiskellessani tehty ekskursio ja sivarireissu Vaasasta Turun kautta Taalintehtaalle ensimmäiseen siviilipalveluspaikkaani syyskuun alussa 1994 ovat vieläkin muistissa. Mutta muuten kokemukseni Turusta rajoittuvat tosiaan noihin itsenäisyyspäivän ravintolaillallisiin perheen kesken.
Ostin toissapäivänä netistä lipun perjantaina 8:37 Helsingistä lähteneeseen Turun-junaan. Sain ainoan paikan, joka vielä oli vapaana ainakin viitosvaunun alakerrassa, siellä hiukan ylemmällä tasanteella nelosvaunuun vievien ovien luona. Seurakseni sain lauman ihastuttavia neitosia, joilla tosin oli mukanaan reppuja, laukkuja, tyynyjä, makuupusseja ja muuta roinaa enemmän kuin laki sallii. Heidän jutustelustaan kävi ilmi, että osa heistä oli menossa Ruisrockiin. Tosiaan, sehän pidetään nyt - en sitä muistanutkaan. Sehän selitti pakaasien määrän. Osa tytöistä tosin poistui jo Karjaalla.
Turussa oltiin perillä 10:30. Suunnistin ensimmäiseen divarikohteeseeni, joka oli Antikvariaatti Arwo Paperi Läntisellä Pitkäkadulla. Paikka oli ahdas ja täynnä tavaraa, ja melkein kaikkea muuta paitsi sarjakuvia. No, Tex Willereitä siellä oli hyllytasollinen ja jotain sekalaista kahden euron divariroskaa laatikollinen. Ei mitään kiinnostavaa kuitenkaan. Jarno Saaris -kamaa tuntui olevan kaikille moottoripyöräurheilufriikeille yllin kyllin, ja muutakin keräilykohdetta kirjoista kaikkeen outoon krääsään mitä en jaksanut edes kunnolla selvittää. Pengoin levylaatikoita, joista löytyi sekalaisia LP:eitä ja singlejä. Joitakin puolikiinnostavia 60-70-luvun suomalaisia sinkkuja oli tarjolla, Irwiniä ja Johnnya. Olivat vain kaikki pahasti naarmuisessa ja likaisessa kunnossa. Harmi, Johnnyn "Hymyillen / Iltapäivää" ja Irwinin "Yhteinen koti / Mun on niin kiva olla" olisivat muuten lähteneet mukaan. Ostin lopulta viisi suomalaista singleä:
Big Saarinen: Kamelinpaskaa / Mua panettaa (Amulet, 1987)
Cumulus: Naistentanssit / Diggy liggy lo (RCA Victor, 1977)
Himo: Tämä rytmi / Suolaista vettä (Amulet, 1986)
Tao Tao: Seinäruusu / Valkomustissain (Poko Rekords, 1986)
UKK: Inside Her Paperwalls / Blue Eyes (Amulet, 1984)
Onneksi noita singlejä löytyi useampia, sillä biisien nimien takia en olisi kehdannut ostaa pelkästään tuota Big Saarisen singleä, joka sieltä ensimmäisenä kiinnostavana JA tarpeeksi hyväkuntoisena pomppasi esille. Kotona kävi ilmi, että se on parempi sinkku kuin päältäpäin uskoisi. A-puoli jytisee ja on nopea ja tarttuva, B-puolesta muuten samat sanat paitsi ettei se ole yhtä nopea. Big Saarinen liittyy läheisesti Bigboyn Live '89 -LP:hen ja "Arson / Evil Is Calling" -singleen, eli sama Juha Saarinen oli johtamassa kokoonpanoa.
Himon singlen otin kaiken varalta, jos vaikka A-puoli sattuisi olemaan LP:llä julkaisematon. Muistini petti. Kyllä molemmat biisit ovat jo ainoalla älpeellä. Tao Tao oli koko ajan pikkuisen kehno bändi lähinnä naisvokalistin huutamisen mutta myös muutaman ärsyttävän kappaleen takia. Nuo kaksi palaa sentään ovat siedettävästä päästä eivätkä ole älpeellä.
UKK on melodista rokkia. Kohtalainen sinkku. Soitto kulkee ihan hyvin, huomaa että bändi oli soitellut jonkin aikaa yhdessä ja soittotaitoa oli hankittu. Ei kuitenkaan mitään hirveän erikoista. Arvosana 3,25 tähteä viidestä, eli keskinkertaisen paremmalle puolelle mennään. Molemmat biisit ovat meneviä, mitään tylsää balladia ei kuulla. Kas, biisien tekijöiksi on merkitty Harri Seppälä, Asko Ahonen, Ilkka Rantamäki, Timo (Tinni) Kuusisto ja Pekka Lehtosaari, eli ei mitään eilisen teeren poikia. Seppälä, Ahonen ja Tinni olivat mukana Positive Touch -yhtyeessä joka teki LP:n "Force Majeure" Extend-merkille vuonna 1983. UKK oli kai uusi yritys alle odotusten (?) menestyneen Positive Touchin jälkeen, mutta nyt homma tyssäsi jo yhteen singleen.
Kirjahyllyistä poimin mukaani vielä Jake Nymanin molemmat Onnenpäivät-kirjat kahdenkympin kappalehinnalla. Vanhemmilla on nuo, ja olen niitä lueskellutkin, mutta nyt sain siis omat kappaleet.
Arwo Paperin omistaja sanoi, että singlelaatikoita olisi ollut lisää vielä alempana, jos olisin huomannut kumartua. Äh, no jaa, antaa olla. Sarjiksia minä lähinnä olin tullut etsimään.
Alfa Antikva Yliopistonkadulla oli seuraava kohde. Sarjakuvatarjontaa penkoessani tuli omistajan musiikkimaku selväksi, kun toinen asiakas jutteli hänen kanssaan Ruisrockista. Mies ihmetteli, mitä järkeä hänen on niille festareille vaivautua. "Onko siellä yhtään progebändiä? Ei. Onko siellä yhtään psykebändiä? Ei. Onko siellä yhtään kokeilevaa avantgarde / industrial-bändiä? Ei."
Selailin myös vähän levyjä ja kirjoja, mutta niitä en ostanut. Kassalla tuli pulma, kun kortilla maksaminen ei käynytkään. Reittiohjeista huolimatta seikkailin vähän aikaa ympäriinsä, ennen kuin viimein löysin sen lähimmän Otto-automaatin.
Brahen Antikvariaatti Brahenkadulla ja Omituiset Opukset Sibeliuksenkadulla olivat muut divarikohteeni. Näistäkin haeskelin vain sarjakuvia, ja niitä tuli ostettuakin.
Kello oli yhden tienoilla, vielä viisi tuntia siis tapettavana ennen 18:30 lähtevää Helsingin-junaa. Mielessäni oli ajatus selvittää se puisto, jossa nukuin yhden yön syyskuun alussa 1994, kun olin saapunut Turkuun niin myöhäisellä bussilla, ettei sinä päivänä enää lähtenyt yhtään bussia Taalintehtaalle siviilipalveluspaikkaani eli paikalliseen sairaalaan. Oli siis pakko jotenkin yöpyä Turussa, ja seuraavana aamuna lähteä ensimmäisellä bussilla Taalintehtaalle. Ympäriinsä vaelleltuani löysin puiston, jossa oli kanoja ja kukkoja lammen luona. Jonkin aikaa puistossa pyörittyäni ja paikkoja tutkittuani - sen verran kuin pimeässä sai selvää - asetuin piiloon korkeaan pusikkoon sen lammen lähelle. Kukot herättivät minut aamulla, ja kävelin bussiasemalle odottamaan ensimmäistä kyytiä Taalintehtaalle.
Olen veikannut, että paikka saattoi olla Vartiovuoren puisto. No, eipä ollut. Se, kuten myös Samppalinna ja Neitsytpolun toisella puolella oleva puisto ovat korkean mäennyppylän päällä, mikä ei päde siihen yöpymispaikkaani. Netistä tulostamaani karttaa katsellessani kiinnitin huomioni oikeaan laitaan, jossa näkyi vielä lisää vihreää. Siispä Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkäkadun risteykseen ja sieltä eteenpäin. Bingo! Löysin sen puiston - sehän oli Kupittaanpuisto. Siellä parveili lapsiperheitä katselemassa kukkoja, kanoja, fasaaneja, riikinkukkoja ja vuohia. Aidassa oli kieltotauluja, että eläimiä ei saa ruokkia. Lapset kuitenkin syöttivät niille innokkaasti ruohoa. Oli lampia, jäätelökojuja, uima-allas jossa hirveästi polskijoita, tenniskenttää, jalkapallokenttää, stadionia ja areenaa. Vietin siellä aikaa niin kauan kuin jaksoin ja olin hyvilläni kun yksi elämäni mysteeri oli ratkaistu. Sitten joskus, kun saan tehdyksi uuden version omaelämäkerrastani, korjaan siis tiedon yöpymispaikastani.
Minulla oli digikamera mukanani, mutten sitten tullutkaan ottaneeksi yhtään kuvaa. Olkoon matkakuvaukseni ihan vain tekstipitoinen sitten.
Vielä jäi aikaa istua Rautatieaseman lähellä olevassa puistossa lukemassa sarjishankintoja ja haihduttamassa kesäkuumalla kertynyttä hikeä. Joku ulkomaalaistaustainen, suomea murtaen puhunut mies tuli pyytämään, että ottaisin kuvan hänestä istumassa juuri tuolla kyseisellä penkillä. Käsitin, että tuo penkki oli jotenkin tärkeä hänen elämässään. Otin siis älypuhelimella muutaman kuvan ja mies kiitti.
Paluumatkalla en saanut nauttia enää ihastuttavasta naisseurasta, vaan joku selkävaivainen, ihan vääntynyt mies ja hänen kaverinsa höpisivät koko matkan muutaman penkkirivin päässä. Selkävaivainen ähki, valitti, voivotteli, aivasteli, pieraisi ja kävi vessassa, ja oli niin säälittävä miesreppana.
Helsingin rautatieasemalla ja metrossa hyvä fiilikseni vähän laski. Vaikka tunnistettavia maamerkkejä ei juuri muita ollut kuin Tuomiokirkko, Aurajoki ja Kupittaanpuisto, ja kadut olivat kovin samanoloisia, Turku oli antanut minulle kuvan oikein lämpöisenä ja mukavana kaupunkina. Ihmiset vaikuttivat onnellisemmilta kuin Stadissa. Metrossa istuessani kylmyys ja nuhjuisuus jotenkin iskivät päin kasvojani kun katselin ihmisiä ympärilläni.
Ostin toissapäivänä netistä lipun perjantaina 8:37 Helsingistä lähteneeseen Turun-junaan. Sain ainoan paikan, joka vielä oli vapaana ainakin viitosvaunun alakerrassa, siellä hiukan ylemmällä tasanteella nelosvaunuun vievien ovien luona. Seurakseni sain lauman ihastuttavia neitosia, joilla tosin oli mukanaan reppuja, laukkuja, tyynyjä, makuupusseja ja muuta roinaa enemmän kuin laki sallii. Heidän jutustelustaan kävi ilmi, että osa heistä oli menossa Ruisrockiin. Tosiaan, sehän pidetään nyt - en sitä muistanutkaan. Sehän selitti pakaasien määrän. Osa tytöistä tosin poistui jo Karjaalla.
Turussa oltiin perillä 10:30. Suunnistin ensimmäiseen divarikohteeseeni, joka oli Antikvariaatti Arwo Paperi Läntisellä Pitkäkadulla. Paikka oli ahdas ja täynnä tavaraa, ja melkein kaikkea muuta paitsi sarjakuvia. No, Tex Willereitä siellä oli hyllytasollinen ja jotain sekalaista kahden euron divariroskaa laatikollinen. Ei mitään kiinnostavaa kuitenkaan. Jarno Saaris -kamaa tuntui olevan kaikille moottoripyöräurheilufriikeille yllin kyllin, ja muutakin keräilykohdetta kirjoista kaikkeen outoon krääsään mitä en jaksanut edes kunnolla selvittää. Pengoin levylaatikoita, joista löytyi sekalaisia LP:eitä ja singlejä. Joitakin puolikiinnostavia 60-70-luvun suomalaisia sinkkuja oli tarjolla, Irwiniä ja Johnnya. Olivat vain kaikki pahasti naarmuisessa ja likaisessa kunnossa. Harmi, Johnnyn "Hymyillen / Iltapäivää" ja Irwinin "Yhteinen koti / Mun on niin kiva olla" olisivat muuten lähteneet mukaan. Ostin lopulta viisi suomalaista singleä:
Big Saarinen: Kamelinpaskaa / Mua panettaa (Amulet, 1987)
Cumulus: Naistentanssit / Diggy liggy lo (RCA Victor, 1977)
Himo: Tämä rytmi / Suolaista vettä (Amulet, 1986)
Tao Tao: Seinäruusu / Valkomustissain (Poko Rekords, 1986)
UKK: Inside Her Paperwalls / Blue Eyes (Amulet, 1984)
Onneksi noita singlejä löytyi useampia, sillä biisien nimien takia en olisi kehdannut ostaa pelkästään tuota Big Saarisen singleä, joka sieltä ensimmäisenä kiinnostavana JA tarpeeksi hyväkuntoisena pomppasi esille. Kotona kävi ilmi, että se on parempi sinkku kuin päältäpäin uskoisi. A-puoli jytisee ja on nopea ja tarttuva, B-puolesta muuten samat sanat paitsi ettei se ole yhtä nopea. Big Saarinen liittyy läheisesti Bigboyn Live '89 -LP:hen ja "Arson / Evil Is Calling" -singleen, eli sama Juha Saarinen oli johtamassa kokoonpanoa.
Himon singlen otin kaiken varalta, jos vaikka A-puoli sattuisi olemaan LP:llä julkaisematon. Muistini petti. Kyllä molemmat biisit ovat jo ainoalla älpeellä. Tao Tao oli koko ajan pikkuisen kehno bändi lähinnä naisvokalistin huutamisen mutta myös muutaman ärsyttävän kappaleen takia. Nuo kaksi palaa sentään ovat siedettävästä päästä eivätkä ole älpeellä.
UKK on melodista rokkia. Kohtalainen sinkku. Soitto kulkee ihan hyvin, huomaa että bändi oli soitellut jonkin aikaa yhdessä ja soittotaitoa oli hankittu. Ei kuitenkaan mitään hirveän erikoista. Arvosana 3,25 tähteä viidestä, eli keskinkertaisen paremmalle puolelle mennään. Molemmat biisit ovat meneviä, mitään tylsää balladia ei kuulla. Kas, biisien tekijöiksi on merkitty Harri Seppälä, Asko Ahonen, Ilkka Rantamäki, Timo (Tinni) Kuusisto ja Pekka Lehtosaari, eli ei mitään eilisen teeren poikia. Seppälä, Ahonen ja Tinni olivat mukana Positive Touch -yhtyeessä joka teki LP:n "Force Majeure" Extend-merkille vuonna 1983. UKK oli kai uusi yritys alle odotusten (?) menestyneen Positive Touchin jälkeen, mutta nyt homma tyssäsi jo yhteen singleen.
Kirjahyllyistä poimin mukaani vielä Jake Nymanin molemmat Onnenpäivät-kirjat kahdenkympin kappalehinnalla. Vanhemmilla on nuo, ja olen niitä lueskellutkin, mutta nyt sain siis omat kappaleet.
Arwo Paperin omistaja sanoi, että singlelaatikoita olisi ollut lisää vielä alempana, jos olisin huomannut kumartua. Äh, no jaa, antaa olla. Sarjiksia minä lähinnä olin tullut etsimään.
Alfa Antikva Yliopistonkadulla oli seuraava kohde. Sarjakuvatarjontaa penkoessani tuli omistajan musiikkimaku selväksi, kun toinen asiakas jutteli hänen kanssaan Ruisrockista. Mies ihmetteli, mitä järkeä hänen on niille festareille vaivautua. "Onko siellä yhtään progebändiä? Ei. Onko siellä yhtään psykebändiä? Ei. Onko siellä yhtään kokeilevaa avantgarde / industrial-bändiä? Ei."
Selailin myös vähän levyjä ja kirjoja, mutta niitä en ostanut. Kassalla tuli pulma, kun kortilla maksaminen ei käynytkään. Reittiohjeista huolimatta seikkailin vähän aikaa ympäriinsä, ennen kuin viimein löysin sen lähimmän Otto-automaatin.
Brahen Antikvariaatti Brahenkadulla ja Omituiset Opukset Sibeliuksenkadulla olivat muut divarikohteeni. Näistäkin haeskelin vain sarjakuvia, ja niitä tuli ostettuakin.
Kello oli yhden tienoilla, vielä viisi tuntia siis tapettavana ennen 18:30 lähtevää Helsingin-junaa. Mielessäni oli ajatus selvittää se puisto, jossa nukuin yhden yön syyskuun alussa 1994, kun olin saapunut Turkuun niin myöhäisellä bussilla, ettei sinä päivänä enää lähtenyt yhtään bussia Taalintehtaalle siviilipalveluspaikkaani eli paikalliseen sairaalaan. Oli siis pakko jotenkin yöpyä Turussa, ja seuraavana aamuna lähteä ensimmäisellä bussilla Taalintehtaalle. Ympäriinsä vaelleltuani löysin puiston, jossa oli kanoja ja kukkoja lammen luona. Jonkin aikaa puistossa pyörittyäni ja paikkoja tutkittuani - sen verran kuin pimeässä sai selvää - asetuin piiloon korkeaan pusikkoon sen lammen lähelle. Kukot herättivät minut aamulla, ja kävelin bussiasemalle odottamaan ensimmäistä kyytiä Taalintehtaalle.
Olen veikannut, että paikka saattoi olla Vartiovuoren puisto. No, eipä ollut. Se, kuten myös Samppalinna ja Neitsytpolun toisella puolella oleva puisto ovat korkean mäennyppylän päällä, mikä ei päde siihen yöpymispaikkaani. Netistä tulostamaani karttaa katsellessani kiinnitin huomioni oikeaan laitaan, jossa näkyi vielä lisää vihreää. Siispä Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkäkadun risteykseen ja sieltä eteenpäin. Bingo! Löysin sen puiston - sehän oli Kupittaanpuisto. Siellä parveili lapsiperheitä katselemassa kukkoja, kanoja, fasaaneja, riikinkukkoja ja vuohia. Aidassa oli kieltotauluja, että eläimiä ei saa ruokkia. Lapset kuitenkin syöttivät niille innokkaasti ruohoa. Oli lampia, jäätelökojuja, uima-allas jossa hirveästi polskijoita, tenniskenttää, jalkapallokenttää, stadionia ja areenaa. Vietin siellä aikaa niin kauan kuin jaksoin ja olin hyvilläni kun yksi elämäni mysteeri oli ratkaistu. Sitten joskus, kun saan tehdyksi uuden version omaelämäkerrastani, korjaan siis tiedon yöpymispaikastani.
Minulla oli digikamera mukanani, mutten sitten tullutkaan ottaneeksi yhtään kuvaa. Olkoon matkakuvaukseni ihan vain tekstipitoinen sitten.
Vielä jäi aikaa istua Rautatieaseman lähellä olevassa puistossa lukemassa sarjishankintoja ja haihduttamassa kesäkuumalla kertynyttä hikeä. Joku ulkomaalaistaustainen, suomea murtaen puhunut mies tuli pyytämään, että ottaisin kuvan hänestä istumassa juuri tuolla kyseisellä penkillä. Käsitin, että tuo penkki oli jotenkin tärkeä hänen elämässään. Otin siis älypuhelimella muutaman kuvan ja mies kiitti.
Paluumatkalla en saanut nauttia enää ihastuttavasta naisseurasta, vaan joku selkävaivainen, ihan vääntynyt mies ja hänen kaverinsa höpisivät koko matkan muutaman penkkirivin päässä. Selkävaivainen ähki, valitti, voivotteli, aivasteli, pieraisi ja kävi vessassa, ja oli niin säälittävä miesreppana.
Helsingin rautatieasemalla ja metrossa hyvä fiilikseni vähän laski. Vaikka tunnistettavia maamerkkejä ei juuri muita ollut kuin Tuomiokirkko, Aurajoki ja Kupittaanpuisto, ja kadut olivat kovin samanoloisia, Turku oli antanut minulle kuvan oikein lämpöisenä ja mukavana kaupunkina. Ihmiset vaikuttivat onnellisemmilta kuin Stadissa. Metrossa istuessani kylmyys ja nuhjuisuus jotenkin iskivät päin kasvojani kun katselin ihmisiä ympärilläni.
Kommentit
Lähetä kommentti