20.2.2019 - Malin: Miura & The Kids
Esa Helasvuo: Onnimanni (1976)
Jimi Sumén: Key West (1978)
Malin: Miura & the Kids (1983)
M.A. Numminen & Turid: Fårskallevisor (1978)
Tiistai: Tuhansien värien tanssi (1987)
Milloin olen viimeksi käynyt AH Recordsissa? Heinäkuussa 2011 löysin sieltä ainakin Saigonin ensimmäisen vuodelta 1981 ja Anki, Bosse & Robertin kolmannen LP:n vuodelta 1969. Entä sen jälkeen? No, nyt kävin piiiitkästä aikaa, ja herkkuja löytyi. Noiden lisäksi oli seinällä vielä Ilpo Murtojärven Avaus 150 eurolla ja Inga Sulinin Zoom 200 eurolla. Siitä vaan, jos joku muu haluaa törsätä tuollaisia summia.
Siis Malinin puoliksi kadonnut Miura & the Kids -levy, kympillä. Huhhahhei. Montakohan kappaletta tuota LP:tä on olemassa? Suménin Key West omaa ikävä kyllä tyhjät valkoiset kannet, mutta etiketit ovat asianmukaiset Love Records -etiketit, paitsi että ne ovat poikkeuksellisesti sinipohjaisia. Ei ihan koelevyltä vaikuta, mutta mikä erityiskappale se sitten lienee? Tarjolla oli muitakin Love-levyjä, joilla oli blankot kannet, mutta ne eivät kiinnostaneet. En huomannut katsoa tarkemmin, oliko niiden oheen pistetty jokin selitys, mistä moiset tyhjäkantiset älppärit ovat peräisin.
Kumma kyllä myyjä muisti minut, ja kiitti minua siitä että vaivauduin pitkästä aikaa paikalle. Kalliosta kerroin olevani kotoisin, ja kun Ari mainitsi Black & Whiten, sanoin että se on vakiopaikkojani.
Malinin levy seilaa kunnon rokin ja tunnelmallisen akustisen popin välimaastossa, olematta lainkaan niin synkkä kuin Pidgeons. Kansikuva antaa pelätä masentavaa kuuntelukokemusta, mutta Malin pitää otteen pirteänä suurimman osan ajasta. Albumi ei ole varsinaisesti huono, mutta luvattoman epätasainen. Muutama kappale toimii. Nimibiisi on helppoa, tarttuvaa radiokamaa, joskin aika tyhmää hömppää. Part of This Circus jatkaa samaa linjaa kertosäekoukkuineen ja naistaustalauluineen ja on biisinä kestävämpi, jopa tarttuva ja tuotannoltaan yritteliäs. Urut taustalla antavat väriä.
Levyn edetessä Malin antaa homman lipsua. Kaksi seuraavaa biisiä ovat hitaampia ja mieleenjäävät koukut puuttuvat, niinpä kuulija kiinnittää herkemmin huomiota Malinin ääneen ja karmeaan englannin ääntämiseen. Tuloksena ärsytyskynnyksen ylittyminen. Suoraviivainen poprock-sovitus kappaleesta Don't Say No etenee tönkösti eikä pärjää Riki Sorsan omalle reggae-tulkinnalle, vaikka rumpali koettaa kertosäkeessä paukuttelullaan piristää hommaa.
Kakkospuolen avaava It's Alright With Me ei biisinä ole kummoinen, mutta rokkipalana se toimii tyydyttävästi. Malinin ääni on tässä ärsyttävimmillään. Balladissa Hobo synkistellään, sanoitus on aika hyvä ja pelastaa muuten tavanomaisen esityksen kuiville. Sen jälkeen tulee levyn helmi. Street Beat kestää hulppeat seitsemän minuuttia. Se alkaa vaimeana balladina, mutta kasvaa hitaasti. Naislaulajat maalailevat taustalla toistuvaa auuuuu-uuuu -kuviota. Jonkin aikaa tuntuu siltä, että biisi jämähtää yksitoikkoiseksi eikä kasva tai etene mihinkään, mutta loppupuolella alkaa kuulua ideaa. Muutamissa kohdin väritetään perkussioefekteillä ja syntetisaattorilla. Tässä eepoksessa on enemmän yritystä kuin koko muussa levyssä yhteensä, ja osoittaa, että kyllä Viktor Malin osasi silloin tällöin tehdä ihan kunnon biisejä. Olisipa tehnyt niitä vain muille. Soittopuoli toimii tavanomaisuudestaan huolimatta parahultaisesti. Malinista oli kehittynyt vuosien saatossa aika hyvä kitaristi. Rummut ovat jykevät eikä
lopputulos ole niin kuiva kuin Pidgeonsilla. Tällä kertaa tuottajat ovat
tehneet ammattimaisempaa jälkeä.
Harmi ettei muusikoita mainita. Olikohan levyllä sisäliitettä krediitteineen? Jos oli, niin saamastani kappaleesta se on hukkunut. Tällä LP:llä ei ole Miura & the Kids -singlelle poimittua b-puolta Sexy Lady. Minun on siis vielä etsiskeltävä tuota sinkkua, huokaus.
Kommentit
Lähetä kommentti