Bob Seger

BOB SEGER

Bob Seger: 66-67

The Bob Seger System: Ramblin' Gamblin' Man (1968)

The Bob Seger System: Noah (1969)

The Bob Seger System: Mongrel (1970)

Bob Seger: Brand New Morning (1971)

Bob Seger: Smokin' O.P.'s (1972)

Bob Seger: Back in '72 (1973)

Bob Seger: Seven (1974)

Bob Seger: Beautiful Loser (1975)

Bob Seger & The Silver Bullet Band: Live Bullet (1976)

Bob Seger & The Silver Bullet Band: Night Moves (1976)

Bob Seger & The Silver Bullet Band: Stranger in Town (1978)

Bob Seger & The Silver Bullet Band: Nine Tonight (1981)

Detroitin demonin ensimmäinen albumi "Ramblin' Gamblin' Man" on vielä hiomaton aikansa kuva. Raakaa rockia jonka lomaan tuodaan vaihtelua parilla erikoisella kokeilulla. Nimikappale, julistavan pasifistinen 2 + 2 = ? sekä loppuhuipennus The Last Song (Love Needs to Be Loved) ovat ne helmet, ikään kuin hitit, jotka kannattelevat levyä. Gone on herkän psykedeelisesti folkahtava ja Doctor Fine kevyttä taideurkuilua. Train Man keventää myös hieman kokonaisuutta ja antaa osviittaa Segerin myöhemmästä tyylistä. Sekä se että The Last Song tuntuvat olevan koottu kahdesta erillisestä palasta. Mutta kun levyllä on kuusi kappaletta joihin ei ole päässyt syntymään mitään kosketusta ja ne on pistetty vähän niin kuin keskelle levyä melkein yhteen pötköön, niin vähän epätasaiselta levyltä tämä tuntuu. Sellaiselta, jota ei viitsi pyörittää kuin harvoin.

Oma kappaleeni Ramblin' Gamblin' Manista on siis originaalipainos, jossa ei ole levyn nimeä etukannessa. Nimen pitikin alunperin olla Tales of Lucy Blue, siitä tuo kansikuva.

Seger-faneille suosittelen Scott Sparlingin ylläpitämää erinomaista fanisivustoa The Seger File. Siitä selviää jokseenkin kaikki mitä haluaa miehestä ja hänen urastaan tietää. Jonkun pitäisi vain vetää Sparling esiin piilostaan neljän vuoden hiljaisuuden jälkeen ja käskeä siirtämään tai siirrättämään se kierrevihon kierteen näköinen graafinen elementti pois tekstin päältä. Olisi jutut vähän helppolukuisempia.

Noahia tehtäessä Seger oli henkisesti alamaissa ja uransa suhteen eksyksissä, eikä hän olisi pystynyt kannattelemaan kokonaista albumia yksinään. Niinpä apuun tuli nuori laulaja-lauluntekijä Tom Neme, joka tarjosi omia laulujaan levytettäviksi. Nemen lauluja onkin levyllä peräti viisi, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän kypsymättömiä hippirockbiisejä. Pohjat vetää silti Seger itse täysin tolkuttomalla Cat-revittelyllä, joka kuulostaa Danten Infernolta. Sitä ei jaksa kuunnella kuutta minuuttia.

Noah ei ole tarttuvana, simppelinä "hittinä" mikään huono esitys, Innervenus Eyes kiehuu sekin hyvin, ja onneksi loppuun on edes tajuttu pistää "2 + 2" -singlen b-puoli Death Row, joka kohoaa kevyesti levyn vaikuttavimmaksi esitykseksi. Siihen on saatu todellista kuolemanpelkoa ja paniikkia.

Noah on ensimmäinen monista levyistä, joista Seger ei ole antanut tehdä CD-versiota. Tässä tapauksessa sen kyllä ymmärtää. Onneksi bootleggaajat ovat pistäneet toimeksi ja julkaisseet muutamankin epävirallisen CD:n. Minä sain omani MusicStackin kautta USA:sta noin 20 dollarilla.

Tom Nemestä ei ole sittemmin juuri kuultu. The Seger Filessa on jonkun JP:n lähettämä teksti, jossa hän kertoo miten 16-vuotiaana vuonna 1987 tapasi Nemen, joka siihen aikaan soitti The Peoples Choice -nimisessä hääyhtyeessä. Se teksti ei paljoa valaise asioita, mutta kiinnostava juttu yhtä kaikki niille joita tuntemattomat, mutta yhden mahdollisuuden eläessään saaneet muusikot kiinnostavat.

Segerin pään sisällä todella ailahteli tuohon aikaan. Tulisen Mongrelin jälkeen hän teki Brand New Morningin, simppelin akustisen kitaralevyn. Miesparka oli eronnut, yksinäinen, harhaili urallaan vailla tietoa suunnasta... Vaikea sanoa tästä mitään... paitsi että on sen verran riisuttu ja välityön makuinen levy ettei sitäkään huvita paljoa kuunnella.

Brand New Morningistakaan tuskin nähdään koskaan virallista CD-versiota mikäli se Segeristä riippuu, mutta bootleg löytyy. 21,99 dollaria maksoi MusicStackissa. Kansilipukkeen takasivulta löytyy The Seger File -sivustolta pöllittyä tekstiä hailakasti painettuna ja tietysti ilman lähde- ja kirjoittajatietoja.

"Smokin' O.P.'s"... Smokin' Other People's Songs... Eli cover-levy vuorossa seuraavaksi. Seger on taas oma kaikkein virkein itsensä ja pistää menemään kunnolla. Tai no, on tuossa lopussa kaksi miehen omaakin laulua, herkkä Someday ja räjähtävä Heavy Music - joka ei ole uusi äänitys vaan alkuperäinen singleversio vuodelta 1967. Kutsuttakoon sitä kuluttajaystävällisyydeksi eli keräilijöiden työn helpottamiseksi, kuten Death Row'n esiintymistä Noahillakin. Niin, ja yksi Seger-suosikkilevyistäni tämä.

Back in '72 on taas yksi CD:nä julkaisematon levy, mutta tällä kertaa täytyy ihmetellä, mitä vikaa Seger kuulee tällä levyllä, kun ei ole halunnut antaa kaivaa tätäkään esiin vinyylisuosta. Väkevä levy, jolla useita miehen uran huippuja. Rock-muusikon tuskasta kertova Turn the Page on saanut useita tulkintoja muilta artisteilta vuosien varrella: Metallica, Waylon Jennings ja Marshall Chapman USA:ssa, Jon English Australiassa. Monikohan edes tietää nykyään, että se on Segerin laulu?

Rosalie taas on vilpitön kehulaulu legendaariselle ontariolaisen CKLW-radioaseman soittolistavastaavalle Rosalie Trombleylle, joka osoitti harvinaisen hyvää musiikkimakua ja hittikorvaa, suosien yllättävänkin paljon mustaa musiikkia, kuten soulia ja R&B:tä. Ko. radiokanavaa kuunneltiin korvat tarkkoina aina Detroitissa asti ja monet bändit ja laulajat saivat kiitellä pitkälti juuri Trombleya lunastaessaan rojaltishekkejään pankista. Valitettavasti Segerin levyttäessä ylistyslaulunsa CKLW:n alamäkiluisu oli jo alkanut, kun ensin kanavalle määrättiin kanadalaisen musiikin kiintiö (30% kaikista soitetuista levyistä) ja sen jälkeen musiikin linjaa alettiin pehmentää pois kovemmasta rockista ja kohti mössömpää, radioystävällisempää pehmorockia.

"Ännnngh!"

Seven-levyllä Seger taisi vihdoinkin alkaa saada vähän isompaa nimeä. Get Out of Denver on hillitön sanatykitys parista tyypistä, jotka ihan vain jännityksen vuoksi päätyvät tekemään jotain vähän laitonta ja saavat poliisit peräänsä. Tätä rokkiklassikkoa ovat useat yrittäneet vuosien varrella versioida, kukaan ei ole yltänyt Segerin tasolle. Long Song Comin' on hauska laulu ihmisistä jotka vain jaarittelevat turhia eivätkä tajua lopettaa, ja Need Ya on muuten vain kunnon menoa. UMC (Upper Middle Class) -biisissä Seger vähän rauhoittuu ja unelmoi vauraammasta elämästä. "I wanna drive a Lincoln / spend my evenings drinking / the very best of burgundy..." "...an office in the city / secretary pretty / will take dictation on my knee". Levy on hyvä kokonaisuus, ei horjahtele.

Löysinpäs Seger Filesta myös tarinan siitä, miten tuossa ylempänä oleva sivuston luojan ja ylläpitäjän Scott Sparlingin kuva Segeristä päätyi Seven-LP:n takakanteen. Sivu on pitkä ja se täytyy vierittää melkein alas asti, mutta otsikon Photo by S. Sparling, Part Two alta se löytyy.

Beautiful Loser on enempi introspektiivinen levy, ja sen takia pakostikin vaisumpi. Mutta ovathan siinä sentään kova rokkipala Katmandu ja hyvä versio Nutbush City Limitsistä antamassa pari energiapaukkua.

Live Bullet oli sitten Segerin läpimurto. Osasyy varmasti siinä, että levy on niin helkutin kova ja Seger livenä Kokemus, mutta eiköhän pääsyy ollut Capitolin uudessa johdossa, joka osasi markkinoida miestä. Bob on itse kertonut: "Capitol oli vielä 60-luvulla aika vanhanaikainen yhtiö, joka ei onnistunut nuorisomusiikin lanseerauksessa kuin Beatlesien ja Beach Boysien kohdalla ja nekin myivät itsestään. Siellä oli kyllä alemmalla johtajatasolla hyvää porukkaa, mutta se ei vaikuttanut tarpeeksi. Sitten 70-luvulla tämä nuori porukka, joka jo aikaisemmin oli uskonut minuun, oli ylennyt hierarkiassa ollen halukasta, valmista ja kykenevää myös minun puolestani työskentelemiseen".

Livetuplan myötä uuden starastatuksen ansainnut Seger pukkasi vuonna 1976 julki Night Moves -levyn, joka on sitten ensimmäinen osoitus siitä keskitien jenkkiradiorocktyylistä, jolla Seger myöhemmät levyt teki. Pari loistobiisiä (Rock'n'Roll Never Forgets ja nimikappale), loput ihan kelpo tavaraa. Okei.

Stranger in Town vuonna 1978. Silloin kun opiskelin Porvoossa, eli vuosina 1993-1994, Radiomafiassa pyöri tunnin mittainen joka-aamuinen musiikkiohjelma Eldorado. Tunnarina soi suunnilleen samannimisestä Howard Hawks / John Wayne -länkkäristä poimittu nimikkolaulu. Pääsin kuuntelemaan Eldoradoa melkein joka aamu, koska päivittäinen lukujärjestys oli suotuisa varhaisaamun radionkuuntelulle. 60-, 70- ja 80-luvun musaa tuli nauhoitettua monet kasetit täyteen.

Eldoradossa valittiin joka viikko yksi rockin klassikkolevy, jolta sitten soitettiin viisi kappaletta viikon aikana, yksi per päivä. Yhtenä viikkona klassikkolevyksi oli valittu Stranger in Town, ja siltä soitettiin aikavälillä maanantai-perjantai biisit Hollywood Nights, Still the Same, Old Time Rock & Roll, Till It Shines ja Feel Like a Number eli koko a-puoli. Stranger in Townin kappaleet, Get Out of Denver ja Against the Wind saivat minut miettimään, että Bob Segerin tuotantoon kannattaisi perehtyä. Niin sitten muutama vuosi myöhemmin lainasin kirjastosta mitä löytyi, ja loput levyt yritin hankkia divareista.

Minulla on ollut Stranger in Town myös kuvalevynä, siihen aikaan kun olin innoissani värivinyyleistä ja kuvalevyistä. Kuvalevy löytyi itse asiassa ensin, se sai kelvata kunnes löytäisin kannellisen mustavinyyliversion liitteineen jostain. Löydettyäni hyväkuntoisen ruotsalaispainoksen minulla oli vähän aikaa kaksi Stranger in Townia, kunnes myin kuvalevyn Harrille.

Vuoden 1981 livetuplaa ei löytynyt kirjastoista, mutta Segerin vetovoiman live-esiintyjänä tietäen uskalsin sokkona ja luottavaisena ostaa Nine Tonightin divarista. Eikä tarvinnut pettyä. Menoa on riittävästi pitämään mielenkiintoa yllä. Jopa You'll Accomp'ny Me, Her Strut, Fire Lake ja Betty Lou's Gettin' Out Tonight kuulostavat virkeämmiltä kuin Against the Wind -levyllä. Tämän jälkeen Seger vajosi sitten keskitien jenkkirockin harmaaseen massaan, mutta vanhat levyt pitävät legendan elossa.



Artikkeliskannaukset:

https://drive.google.com/open?id=1ZXcRNtQTv61F5g_dbrjRLIGo9LagRCy0