Brinsley Schwarz

BRINSLEY SCHWARZ

Brinsley Schwarz / Despite It All (1970)

Silver Pistol / Please Don't Ever Change (1972 / 1973)

Nervous on the Road / The New Favourites of... (1972 / 1974)

Brinsley Schwarz's Original Golden Greats (1974)

What IS So Funny About Peace Love & Understanding? (2001)

Hens' Teeth (1998)

Ah, Brinsley Schwarz, 70-luvun ehkä väärinymmärretyin ja aliarvostetuin bändi. Eikä heitä itseään voinut siitä syyttää, vaan ympärillään häärineitä ihmisiä.

Manageritoimisto Famepushers, jonka perusti Jimi Hendrixinkin kanssa työskennellyt irlantilainen Dave Robinson, sai mielestään loistavan idean etsiä joku tuntematon bändi, päästää heidät levyttämään albumi, käynnistää massiivinen promootiotempaus New Yorkin Fillmore East -stadionilla ja singata bändi tähtitaivaalle. Homma meni sitten kaikilla tavoilla pieleen. Levyfirmat eivät olleet kiinnostuneita, ennen kuin United Artists suostui julkaisemaan bändin albumin sen jälkeen kun Robinson oli alentanut hintapyyntöä. Osa kyynisistä toimittajista ei edes vaivautunut saapumaan stadioniin ennen kuin Brinsley Schwarz oli päättänyt esityksensä. Brinsley Schwarz joutui kilpailemaan vetovoimasta muiden Fillmore Eastiin kutsuttujen aktien, Van Morrisonin ja Quicksilver Messenger Servicen, kanssa, eikä kovin persoonattoman näköinen kantri/folkrockviisikko pärjännyt tässä kilpailussa.

Brinsley Schwarziin ei enää kukaan osannut suhtautua vakavasti tämän fiaskon jälkeen, eikä asiaa tainnut helpottaa myöskään bändin omaa nimeä kantanut esikoislevy. Levy on yksinkertaisesti liian vähäeleinen, hillitty, vaimea ja varovainen, eikä siitä erotu yhtään potentiaalista singleä.

BS taisteli eteenpäin kaikesta huolimatta. He tekivät vuoteen 1974 mennessä viisi levyä lisää, ja he keikkailivat uutterasti Lontoon pubeissa ollen yksi ns. pubrock-ilmiön kantavia voimia.

Kakkoslevy, nimeltään osuvasti Despite It All, on onneksi aivan toista maata kuin esikoisalbumi. Country Girl, Funk Angel ja Love Song pomppaavat kertakuuntelulla helminä esiin muutenkin vahvasta kokonaisuudesta.

Kolmannella levyllä Silver Pistol otetaan sen sijaan hieman takapakkia, levy vaatii esikoisen tavoin tarkempaa paneutumista ja ahkerampaa pyörittämistä, mutta paljastuu lopulta tasavahvaksi joskaan ei täräyttäväksi paketiksi. Useat kivat kappaleet eivät nosta levyä osiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi. Tunnelma levyllä on lievästä alakuloisuudesta huolimatta kuitenkin rento, se äänitettiin isossa talossa Northwoodissa, esikaupunkialueella Middlesexissä jossa bändin jäsenet asuivat yhdessä siihen aikaan. Kappaleessa Egypt voi kuulla heidän koiransa haukkuvan puutarhassa.

Nervous on the Road -levyllä BS iski takaisin. Tässä soittaa itsevarma, elostaan ja musiikistaan nauttiva yhtye. Tällä ja sitä seuranneella Please Don't Ever Change -leyllä ei heikkoa lenkkiä löydy, vaan tarjolla on yhteensä 80 minuuttia silkkaa nautintoa.

Minä löysin Brinsley Schwarzin vanhoista Soundi-lehdistä, joissa ryhmää kehuttiin ahkerasti. Luin Waldemar Walleniuksen kirjoittaman pitkän jutun ja päätin lainata kirjastosta mitä levyjä heiltä nyt sieltä löytyisikään. Löysin viimeisen albumin The New Favourites of..., mutta täytyy myöntää, etten jaksanut lämmetä sille. Oli ihan kuunneltavaa, mutten löytänyt syytä perehtyä enempää. Kysyi minulta sinnikkyyttä ja paljon aikaa, ennen kuin musiikki alkoi vaikuttaa, mutta iskihän se fanius sitten lopulta, ja sitten jo etsiskelinkin CD:itä. Fennica Recordsista ne kaikki sitten löytyivät, paitsi B&W:sta viime vuoden huhtikuussa mukaan poimimani Original Golden Greats -LP, joka piti saada että olisi Run Rudolph Run ihan oikealla levyllä eikä kopiona.

The New Favourites of... paljastui sekin lopulta vallan erinomaiseksi jäähyväislevyksi. Onhan siinä muutama ei-niin-loistava kappale, Now's the Time, Small Town Big City ja Trying to Live My Life Without You ovat kaikki kivoja mutteivät ihan parhaita mitä bändi vinyylille tallensi. Mutta pasifistinen What's So Funny..., sydämeen käyvä rakkaussurulaulu Ever Since You're Gone, I Got the Real Thing upeine lauluharmonioineen ja kohottava I Like You I Don't Love You (upea saksofonisoolo) tuovat selkäpiihini ihania väreitä.

Entä myöhemmin, 70-luvun loppupuolella ja siitä eteenpäin? Basisti Nick Lowesta tuli tähti, päästen tekemään ensimmäisen singlen ("So It Goes / Heart of the City") uudelle levymerkille Stiff Records, jonka oli perustanut edellämainittu Dave Robinson sekä managerina toiminut Jake Rivera. Komppikitaristi Ian Gommilla oli myös oma kohtalainen sooloura, bändille nimen antanut kitaristi Brinsley Schwarz on soitellut vakituisesti Graham Parkerin kanssa ja on näkynyt silloin tällöin muuallakin. Kosketinsoittaja Bob Andrews on hänkin touhunnut siellä sun täällä, soitellen niin monen artistin levyillä ettei niitä jaksa luetellakaan. Vain rumpali Billy Rankin häipyi jonnekin suureen tuntemattomuuteen kaksi levyä vuonna 1976 tehneen rockbändi Tigerin jälkeen.

What IS So Funny... -CD kokoaa yhteen kaikki BBC:n radiolle tekemät äänitykset vuosilta 1972-1974 ja sisältää neljä biisiä Frankie Milleriltäkin.

Hens' Teeth kuluttajaystävällisesti paketoi yhteen Brinsley Schwarzin - sen kitaristin - varhaisemman bändin, Kippington Lodgen 1967-69 levyttämät viisi singleä, sekä BS:n albumeilla julkaisemattomat singlet. Kippington Lodge joutui yhtä paljon markkinakoneiston kaltoinkohtelemaksi kuin BS. Schwarzilla oli bändikavereinaan rumpali Pete Whale, basisti-laulaja Dave Cottam ja kosketinsoittaja Barry Landeman.

Kippington Lodge pääsi levyttämään EMI:n omistamalle Parlophone-merkille, ja tuottajaksi tuli Mark Wirtz, sama saksalaissyntyinen hemmo joka oli saavuttanut menestystä Tomorrow-nimisellä psykedeliabändillä ja omalla singlellään "Excerpt From A Teenage Opera". Ensimmäinen varoitusmerkki: Wirtz ei antanut Kippington Lodgen kokeilla hitin hakemista omalla materiaalillaan, vaan ojensi heille Tomorrown jo aiemmin levyttämän "Shy Boy" -kappaleen. Toinen varoitusmerkki: Wirtz teki kappaleen taustat valmiiksi oman studiobändinsä kanssa, ja kutsui The Ivy League -nimisen pop-yhtyeen laulamaan taustavokaalit. Sitten hän pyysi pelkästään Schwarzin studioon laulamaan päävokaalit kaiken päälle muun bändin jäädessä ulkopuolelle seisomaan tumput suorina. Samalla tyylillä tehtiin toinenkin single, "Rumours / And She Cried". Kumpikaan sinkku ei menestynyt.

Onneksi Kippington Lodge pääsi eroon Wirtzista ja sai soittaa ja laulaa itse kolmella seuraavalla singlellään. Yhdestäkään ei tullut hittiä edelleenkään, mutta pikkuhiljaa soitto- ja esiintymiskokemusta karttui, jäseniä lähti tai erotettiin, kuka musiikillisten erimielisyyksien takia, kuka parempien työtilaisuuksien houkuttelemana. Tilalle otettiin uusia muusikoita, ja lopulta koossa oli kokoonpano joka vaihtoi nimensä Brinsley Schwarziksi ja homma saatettiin aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Tunnetuin seurauksin.



Artikkeliskannaukset:

https://drive.google.com/open?id=1a56heqTjLF3PymJGU62gmUXtkToik4Fm