The Chords - The Christians - Christie - Chuck Berry

THE CHORDS

So Far Away (1980)

One More Minute / Who's Killing Who (1980)

The Chords oli lähes erinomainen modpunk-yhtye. Ainut ikävä juttu tällä CD:llä on, että vaikka sillä on peräti 11 bonusbiisiä, mukaan ei ole saatu mahtumaan toiseksi viimeistä singleä "One More Minute / Who's Killing Who", joka on mielestäni bändin mestariteos.

THE CHRISTIANS

The Christians (1987)

Tapani Ripatti soitti 1987 Ocsidissa Forgotten Townin, joka kolahti minuun heti todella hienona biisinä. Joskus viime vuosikymmenellä vihdoin lainasin kirjastosta koko albumin, ja totesin sen lähes mestarilliseksi. Vasta pari vuotta sitten poimin divarista itselleni oman LP:n, kun sattui osumaan silmiin.

The Christiansin kakkosalbumi Colour (1990) ei ole läheskään samaa tasoa. Lauluntekijä Henry Priestman tuntuu kärsivän kroonisesta vaikeudesta saada aikaiseksi kaksi peräkkäistä erinomaista albumia, sillä hänen aiempi yhtyeensä Yachts teki myös yhden loistavan LP:n ja yhden keskinkertaisen.

CHRISTIE

Christie (1970) (LP)

Christie (1970) (CD)

For All Mankind (1971) (LP)

For All Mankind (1971) (CD)

Fools Gold / Born to Lose (1972)

Yellow River, San Bernadino ja Iron Horse. Siinähän ne tutut hitit, jotka tunsin jo 1990-luvulla. Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla Christien LP:t alkoivat kiinnostaa sen verran, että päätin, että jos näen molemmat yhtäaikaa jossain divarissa, ostan ne. Espoontorin Poppa Joe -divarissa sitten näin molemmat levyt, ja ostin. Vuosia myöhemmin piti saada CD:t, kun kerran bonuksiksi oli isketty mukaan kaikki singlebiisit, joten tilasin ne Amazonista.

Helmikuussa 2013 myin Harrille ylimääräisiksi käyneet vinyylikappaleet levyistä, joista minulla oli myös CD-versiot. Harri oli alkanut levyjen kaupittelijaksi ja halusi päästä kunnon starttiin. Jostain syystä ei tullut kuitenkaan myytyä Christien älppäreitä, mutta ei se mitään. Kivahan noita on pitää hyllyssään.

For All Mankind ei ole mikään loistosuoritus, mutta annan toki bändille kunniaa siitä, että pyrkivät tekemään esikoista haastavamman ja monipuolisemman levyn. Hittejä ei siltä löytynyt, mutta muutama kappale on oikein helposti lähestyttävä, kuten Man of Many Faces, Peace Lovin' Man ja Country Sam. Vic Elmesin Magic Highway on erinomainen rockpala. Se ja Picture Painter kuulostavat muuten aika mahtavilta, kun on flunssan kourissa ja olo ihan tukkoinen. On tullut koettua. Se tuhti basso ja äänekkäät rummut jytisevät kivasti päässä...

CHUCK BERRY

After School Session (1957)

One Dozen Berrys (1958)

Berry Is on Top (1959)

Rockin' At the Hops / New Juke Box Hits (1960 / 1961)

New Juke Box Hits (1961)

Chuck Berry on Stage (1963)

St. Louis to Liverpool (1964)

Chuck Berry in London / Fresh Berry's (1965)

Chuck Berry's Golden Hits (1967)

Chuck Berry in Memphis (1967)

Live At the Fillmore Auditorium (1967)

Chuck Berry & Bo Diddley: Two Great Guitars / Howlin' Wolf, Muddy Waters & Bo Diddley: The Super Super Blues Band (1964 / 1968)

From St. Louie to Frisco (1968)

Concerto in B. Goode (1969)

I'm a Rocker (1970)

San Francisco Dues (1971)

The London Chuck Berry Sessions (1972)

Bio (1973)

Chuck Berry '75 (1975)

Rockit (1979)

Chuck Berry's Golden Decade (1967)

Chuck Berry's Golden Decade Vol. 2 (1972)

Golden Decade Vol. 3 (1974)

Myös Chuck Berry -innostus syttyi vanhojen Soundi-lehtien ansiosta. Aloin ensin ihan vain kuunnella Chuckia, keräämättä. Lainasin kirjastosta kaiken mitä löytyi. Sitten poikkesin Hippie Shake Recordsissa, ja kun sieltä löytyivät After School Session ja One Dozen Berrys suomalaisina 80-luvun uudelleenjulkaisuina, ja ne osoittutuivat oikeastaan tosi mukaviksi levyiksi, ajattelin, että ruvetaan nyt sitten keräämään.

MusicStackin ja Amazonin kautta on monta levyä saatu. Muka-live On Stage on siis ihan MusicStackin kautta 12,99 dollarilla hommattu vuoden 1963 originaalipainos, ja toiseksi vanhin levyni Bo Diddleyn Road Runner -singlen (1960) jälkeen. Berry istui vankilassa tuohon aikaan, ja Chess Records halusi pitää miehen nimen pinnalla. He kaivoivat esiin hylättyjä studio-ottoja, miksasivat niiden päälle yleisön meteliä ja seremoniamestarin höpinää, ja olivat sitten julkaisevinaan livelevyn. Oma kappaleeni rahisee ihan hemmetisti, mutta menköön. Ei tuota tulisi hyväkuntoisenakaan paljoa kuunneltua.

I'm a Rocker vuodelta 1970 on yhtä kuin jokin halpa brittipainos samana vuonna tehdystä Back Home -albumista.

The London Chuck Berry Sessions on hurja levy. A-puoli aika tavanomaista meininkiä, mutta b-puolella kuullaan Berryä livenä ja hän on uskomattomassa vedossa. Ensimmäistä kertaa kakkospuolta kuunnellessani olin aivan äimänkäkenä. Chuckie hoilaa briteille tuhmaa versiota Reelin' and Rockin'ista, siinä ei rokata vaan tehdään naisen kanssa jotain muuta. Kun pääsee kohtaan "We boogied in the kitchen, we boogied in the hall / I got some on my fingers, I wiped it on the wall", tajuaa, että Jarkko Laine kuunteli juuri tätä versiota polkaistessaan Baddingin Fiilaten ja höyläten -hitin sanoituksen.

My Ding-A-Ling -kappaleeseen suhtaudun hyvin kaksijakoisesti, mutta pakko myöntää, että tämä versio kaikkine yleisön laulatuksineen on kuuntelukokemus, joka ei unohdu. Lopussa käy sitten niin, että yleisö on niin haltioissaan, ettei se haluaisi päästää Berryä ollenkaan pois lavalta, vaikka emcee kuuluttaa, että nyt olisi Pink Floydin vuoro.

Rockit vuodelta 1979 on kompletisteille. Rumpali Kenneth Buttreyn osuus on mielikuvituksetonta leipätyötä, varmaa mutta innotonta liukuhihnarummuttelua. Johnny Johnson sentään pimputtelee pianoa kuin lapsen innolla, ja niissä kappaleissa joissa piano on miksattu pintaan, se vaatii huomiota suorastaan häiritsevästi, ja homma uhkaa mennä sekameteliksi.