Eric Burdon

ERIC BURDON

Eric Burdon & The Animals: Eric Is Here (1967)

When I Was Young / A Girl Named Sandoz (1967)

Winds of Change (1967)

The Twain Shall Meet (1968)

Every One of Us (1968)

Love Is (1968)

Eric Burdon & War: Eric Burdon Declares "War" (1970)

The Black-Man's Burdon (1971)

Eric Burdon & Jimmy Witherspoon: Guilty! (1971)

The Eric Burdon Band: Sun Secrets & Stop (1974 / 1975)

Stop (1975)

War Featuring Eric Burdon: Love Is All Around (1976)

Eric Burdon: Survivor (1977)

Darkness Darkness (1978)

Eric Burdon's Fire Dept.: The Last Drive (1980)

Power Company / Dry (1980)

Eric Burdon: Songs From the Motion Picture Comeback (1981)

Järvenpään Puistobluesista yhtäaikaa Jussi & The Boysin Lapsilta kielletty -levyn kanssa ostamani Eric Is Here on mukavan hillitty, maanläheinen Burdon-levy. Singlenä julkaistu Help Me Girl ja lapsikuoron tarttuvaksi tekemä True Love (Comes Only Once in a Lifetime) ovat ne kappaleet, jotka ovat saaneet suurimman sijan sydämessäni. A-puolella olevat Randy Newmanin sävelmät ovat niin tuttuja muiden kuin Burdonin laulamina, etten osaa antaa niille niin paljon painoa tällä levyllä.

PSYKEDELIALEVYT

Winds of Change, The Twain Shall Meet, Every One of Us ja Love is muodostavat Burdonin psykedeelisen kauden. Se on aikamoinen kokemus, kun ne kaikki neljä kuuntelee putkeen - minkä olen vuosikausia tehnyt säännöllisesti. Hieman siinä uupuu, mutta tunteepahan kuunnelleensa musiikkia. Kaikki ovat keskenään tarpeeksi erilaisia, jotta kuuntelu-urakka ei muodostu puuduttavan yksitoikkoiseksi. Kaikilla levyillä on toki omat vikansa, ja yleensä ne viat koskevat joko ärsyttäviä tai ylipitkiksi venytettyjä biisejä. Oikeista kohdista tiivistettyinä kaikki neljä levyä olisivat erittäin hyviä.

Winds of Changen nimikappaleessa tehdään kunniaa musiikin suurnimille. "Charlie Christian spotted a new thing / and oh my, how Billie Holiday could sing..." "Charlie Parker cried / Louis Jordan smiled / Ray Charles moaned / Chuck Berry rock'n'rolled"... "Frank Zappa zapped / The Mamas and the Papas knew where it was at..."

Burdon halusi palavasti tulla elokuvanäyttelijäksi. The Black Plague on kuin minielokuva ilman kuvaa. Lopetus on tyly.

San Franciscan Nights... "Fly Trans-Love Airways...". Kitarointi kuulostaa kovasti kreikkalaiselta minusta - aika outo mielikuva Amerikkaan sijoittuvan kappaleen kohdalla.

Man - Woman on sitten se tämän levyn ärsytyspala. Tämän aikana voi vaikka käydä jääkaapilla tai laittaa teevettä kiehumaan, tai kuluttaa kuusi minuuttia jollain muulla keinolla.

Hotel Hell -biisin tunnelma on käsinkosketeltavan lohduton.

It's All Meat tuntuu nimibiisin jatkolta. Ympyrä suljetaan.

"The Who exploded into fire and light / Hugh Masekela's music was black as night..." The Twain Shall Meet -albumin avaava Monterey kertoo 1967 pidetystä rockfestivaalista ja on kuin parempi jatko-osa Winds of Changelle. Tässä on hyvä vauhti päällä.

No Self Pity kertoo ihmisen saavutusten mitättömyydestä luonnon ihmeiden edessä. Sähkövalon loisto himmenee auringon rinnalla, parhaatkaan elokuvat eivät vedä vertoja ihmisten unille, makeinkaan viini ei pärjää vuoripuron maulle.

Sky Pilot on levyn komein ja mahtipontisin esitys, upea laulu sotalentäjistä. Yli seitsemän minuutin kesto ei tunnu liian pitkältä. Ainoastaan "mmh"-äännähdykset joka sky pilotin jälkeen tuntuvat turhilta, mutta ne on onneksi miksattu niin vaimeiksi, että ne on helppo jättää huomiotta.

Liian pitkältä sen sijaan tuntuu instrumentaali We Love You Lil, joka alkaa ensin viheltelevänä ja sitten leppoisasti keinuvana Lili Marlenena, mutta kasvaa ja muuttuu yhtäkkiä ihan toiseksi. Tällä kertaa vain aineksia ei ole tarpeeksi oikeuttamaan lähes seitsemän minuutin kestoa, kappale jauhaa paikoillaan.

Bonukset voi huoletta skipata, singleversiot eivät ratkaisevasti poikkea albumiversioista.

Every One of Us on nelikon maltillisin levy. Tämän aikana pääsee hengähtämään ennen loppukliimaksia. White Houses on mukavan rento laulu.

Serenade to a Sweet Lady kestää jostain käsittämättömästä syystä kuusi minuuttia, vaikka näin tyhjää ja tylsää instrumentaalia ei jaksaisi kuunnella kuin pari-kolme minuuttia.

The Immigrant Lad koostuu melankolisesta laulusta, sekä lontoolaisen nuoren kaverin ja Lontooseen työn perässä muuttaneen irlantilaisen pubijutustelusta, ja sanoo jotain oleellista tärkeistä asioista. Kannattaa kuunnella.

Year of the Guru on metka menopala siitä, miten helppoa on kerätä ympärilleen laumasieluja ja johtaa heitä.

Viimeisenä monivaiheinen New York 1963 - America 1968, jossa kuulemme mustan hävittäjälentäjän tilitystä siitä, miten häntä ei kelpuutettu sotimaan maansa puolesta vaikka koulutukseensa uhrattiin miljoonia dollareita, ja miten hän joutui kasvamaan äärimmäisen köyhissä oloissa. Ex-lentäjäparan jutustelu häilyy aina välillä juuri sopivan lähellä henkistä pimahduspistettä, jotta hänen katkeruutensa ja vihansa kuulostavat uskottavilta, mutta hän ei ole hukannut pisteliästä huumoriaan. Yli 18-minuuttisen mammutin puolenvälin paikkeilla alkaa pitkä, vähitellen räjähtäväksi kasvava päätösosa, joka kyllä liioittelee pahasti pituudessaan.

Sitten se loppuhuipennus. Love Is -levyllä Animalsit hylkäsivät sekä oman materiaalin että suitsensa, ja tekivät täysin överiksi heittäytyvän cover-levyn. Burdonin omaa I'm Dying, Or Am I? -biisiä lukuunottamatta tässä käydään vain vieraissa.

River Deep Mountain High'n keskivaiheilla tehdään kunniaa sekä Aretha Franklinille että varsinkin Tina Turnerille - kohta, jossa koko bändi hoilaa Tinan nimeä on saatu kuulostamaan komealta. Jatkossa versioidaan Sly & the Family Stonea, Bee Geesia, Johnny Cashia, Trafficia ja Dantalion's Chariotia (The Madman (Running Through the Fields) -psykedeliaklassikosta muistettu yhden singlen bändi).

Kaikki biisit venytetään ylipitkiksi ja paisutetaan äärimmäisiin mittoihin, mutta jotenkin kaikki vain ällistyttää ja viihdyttää minua ärsyttämisen ja rasittamisen sijasta. Vain hidas ja bluesahtava kymmenminuuttinen As the Years Go Passing By on jo alkuvaiheessaan pitkäveteinen.

WAR & JIMMY WITHERSPOON

Warin kanssa tehtyjä levyjä kuuntelen aika harvoin, nämä kun vasta tahtovatkin olla puuduttavan pitkäpiimäisiä levyjä. Mutta kyllä nämä soivat hyvin siellä sekalaisten askareiden taustalla.

Guilty! War-seikkailun jälkeen Burdon teki onnistuneen levyn blues-mies Jimmy Witherspoonin kanssa. Tämän hoidin mukaani Lontoon-reissullani yhdestä sikäläisestä divarista. Guilty! on julkaistu CD:nä nimellä Black and White Blues, mutta siitä puuttuu jostain syystä yksi albumin rujoimmista raidoista, Wicked Wicked Man. A-puolen päättävä Goin' Down Slow on äänitetty livenä San Quentinin vankilassa. Se joka on kuullut Johnny Cashin vankilalivejä, tietää että rikolliset ovat hyvä yleisö - he osaavat elää mukana. Niin tässäkin. Tunnelma on katossa.

THE ERIC BURDON BAND

Burdon äänitteli vuosina 1972-75 omaa nimeään kantavan bändin kanssa albumia Mirage, jonka piti olla kantaaottava kahden levyn rock-ooppera, mutta se jäi kesken. Valmiit äänitteet näkivät päivänvalon vasta 2009. Olen kuullut tuon albumin hiljattain, enkä pitänyt ollenkaan. Burdon rypee siinä kaikkein rasittavimmissa maneereissaan. Jos minulta kysytään, emme jääneet mistään paitsi.

1974 julkaistulla Sun Secretsillä Burdon piti itsensä enemmän kurissa laulajana, mutta tämäkin albumi on valitettavasti aika raskaasti sulava. Vaikka kahdeksan- ja puoliminuuttinen When I Was Young -versiointi vielä jotenkin menisikin alas, niin 13-minuuttinen Letter From a Country Farm on niin pitkää piimää, ettei sitä jaksa kuunnella. Ja ennen sitä pitää jaksaa vielä yli kahdeksan minuuttia Don't Let Me Be Misunderstoodia.

Onneksi 1975 tuli Stop. Se on yksi suosikki-Burdoneistani. Eric tapasi 1971 nuoren kitaristin John Sterlingin, jolla oli tukku omia lauluja. Niitä treenattiin yhdessä Sterlingin bändin kanssa, soiteltiin keikoilla ja äänitettiin pikkuhiljaa. Esim. avausraita City Boy purkitettiin jo 1971. Sterlingillä oli selvästi omaperäinen musiikillinen visio, sillä Stop kuulostaa kiehtovalta. Oltiin sitten rajun rokkaavia (The Man), melodisia (Gotta Get It On) tai psykedeelisiä (Rainbow), albumille on saatu yhtenäinen, mielenkiintoinen soundi, ja Sterlingin biisit ovat mieleenpainuvia. Villisti pyörivä Rainbow tuo mieleeni sen samannimisen Linnanmäki-laitteen.

Rhino Records änki sekä Sun Secretsin että Stopin samalle CD:lle vuonna 1993. Lainasin sen joskus muinoin Espoon keskuksen kirjastosta ja nauhoitin sen ensin kasetille, ja vuosia myöhemmin lainasin uudestaan ja poltin CD-R:lle.

Harmittelin vain sitä, että Stop on niin kamalan lyhyt levy. Sitten sain tietää netistä, että alkuperäisellä albumilla oli vielä yksi raita, kahdeksanminuuttinen Be Mine. Se oli jätetty pois CD:ltä tilanpuutteen vuoksi. En ollut huomannutkaan kansivihon mainintaa siitä. No, Be Mine löytyi iTunesista, ja se osoittautui rauhalliseksi, ehkä hieman pitkäveteiseksi mutta loppujen lopuksi ihan kelvoksi tunnelmapalaksi.

Sitten mielessä pyöri ajatus, että pitäisihän nuo molemmat albumit hommata ihan oikeinakin levyinä. Tein MusicStackissa tilauksen Stop-LP:stä, ja se saapui. Sitten piti tehdä tilaus vielä Sun Secretsistä, mutta vinyyli oli MusicStackissa vielä hieman Stopiakin kalliimpi. Tuumin, että pääsen halvemmalla jos ostan sen Rhinon CD:n - Sun Secretshän on siinä ihan kokonaisena. Niin sitten tilasin MusicStackista sen CD:n alle kymmenellä dollarilla.

SAKSALAINEN ELOKUVA "COMEBACK" (1982)

Songs from the Motion Picture "Comeback" -CD:stä kirjoitin hyvän arvostelun RateYourMusicissa, joten tyydyn kopioimaan sen tähän:

"This 2-CD set attempted to collect every song heard in Eric's 1982 movie project "Comeback", but thanks to some inexcusable goofs this wasn't the complete collection they attempted. Tracks 2-10 on CD 1 are either missing or in wrong order. The live version of "Sweet Blood Call" is heard twice (as tracks 1.5 and 1.15), "Bird on the Beach" and the studio version of "No More Elmore" are not to be found here at all despite what it says on the back, and as track 1.9 we hear the song "I'm Ready", which isn't mentioned anywhere!

I've corrected these errors by downloading those two missing songs from iTunes and burning a CD-R with the track order as credited on the back cover, with the extra song "I'm Ready" as track #18.

The character set used in the liner notes in the rather thick booklet is nowhere near the most readable one I can imagine, especially when it's placed on a long string of blurry and messy movie stills probably photographed from a TV set while the movie plays. I've managed to struggle through the long notes (by Sean Egan) once and found them to be rather informative and interesting reading, so I guess it's a good payoff anyway. There are lots of comments about Eric's desire to be an actor and his behavior while filming "Comeback". Too bad the text doesn't look inviting.

The recordings show Burdon in a very good form, songs like "The Road", "No More Elmore" (Eric mourns the passing of blues legend Elmore James), "Devil's Daughter", the funky "Streetwalker", and "Kill My Body" are the highlights. On the downside, "House of the Rising Sun" is rather tired, and "Who Gives a F***" is dumb. Some of the live recordings on CD 2 are both dull and overlong, so I sometimes skip that disc altogether. The 1980 album Last Drive has the better versions of "Bird on the Beach" and "Power Company", but a good song is a good song even if the performance is a bit sloppier.

"Songs from the Motion Picture "Comeback"" is not a record you should spend a lot of cash on, because the presentation and packaging are so severely lacking. I bought this from Amazon for maybe one or two dollars or some measly sum like that, so it was a bargain. Try to catch a similar offer and you certainly won't be disappointed."

Comeback-elokuva IMDB:ssä.