Fischer-Z

FISCHER-Z

Wax Dolls / Angry Brigade (1978)

First Impressions (Pretty Paracetamol) / High Wire Walker (1979)

Word Salad (1979)

Remember Russia / Bigger Slice Now (1979)

Limbo / The Rat Man (1979)

The Worker / Kitten Curry (1979)

Going Deaf For a Living (1980)

Red Skies Over Paradise (1981)

The Very Best Fischer-Z Album Ever (2001)

"Tämän sain oikein kuvalevynä, mutta olen lahjomaton. Tämä on progepaskaa. Koirakin suuttui". Näin lyhyesti ja ytimekkäästi Epe "Pertti Ström" Helenius runttasi Fischer-Z:n "The Worker" -singlen Soundissa vuonna 1979. Tietäen jo hyvin, että Epen levyarvostelut saattoivat vähintään vilistä asiavirheitä (progea muka...), ja että yhden henkilön mielipide on yhden henkilön mielipide, poimin singlen mukaani kun äkkäsin sen Black and Whitessa. Koska se oli kuvalevy, ja kuvalevyt sekä värivinyylit viehättivät. Se oli siihen aikaan, kun Soundi-lehden innoittamana haalin brittiläisen punk- ja new wave -sinkkujen parhaimmistoa Hesan divareista, eli joskus 1997-1999.

No, sillä kerralla Epe oli melkein oikeassa. Progea Fischer-Z ei ollut, mutta paskaa kylläkin, näin tuumin. En pitänyt ollenkaan.

1999 päästyäni työelämään kiinni selailin nettiä. Huomasin Fischer-Z:lle omistetun fanisivuston ja tuumin, että kaikenlaiset bändit ne faneja keräävätkin.

Vaan annas olla. Kului taas pari vuotta aikaa, ja rupesin lainaamaan pääkaupunkiseudun kirjastoista kaikki mahdolliset punk- ja new wave -kokoelma-CD:t. Yhdestä CD:stä löytyi Fischer-Z:n kappale So Long. Se osoittautui oikein hyväksi biisiksi. Tykkäsin jo ensikuulemalta, ja aloin miettiä, että ehkä tässä bändissä sittenkin on jotain.

Yhtenä päivänä, kun kävin Tunnelin Levyssä, huomasin The Very Best... -kokoelman ja pienoisen riskin ottaen noukin sen mukaani. Ei tarvinnut katua ostosta, The Worker ei edelleenkään tuntunut erityisen hyvältä kappaleelta mutta muuten mainiota tavaraa. Päätin kerätä kaikki kolme albumia.

Helsingin divareista ei löytynyt enempää levyjä kuin Red Skies Over Paradise, joten kaksi ensimmäistä levyä oli tilattava Amazonista.

Opetus: ei kannata luovuttaa, sillä joskus sitä vain sattuu aloittamaan johonkin bändiin tutustumisen justiinsa siitä väärästä levystä.

John Wattsin neuroottinen ylärekisterissä pysyttelevä lauluääni voi olla aikamoinen koetinkivi, mutta sen kun new wave -fani ylittää, edessä aukenee jännittävä tie jossa riittää tutkimista.

Viime lokakuussa hankin MusicStackin kautta lisää sinkkuja. Limbo varsinkin piti saada, koska en voinut ymmärtää, minkä takia siitä päätettiin tehdä single. Hauska kappale se kyllä on, mutta single??? Sinkkuversio onkin ihan erilainen, reilu kaksiminuuttinen menopala on laajennettu kolmeminuuttiseksi eepokseksi, joka jyrää niin perkuleesti, ettei levysoittimen neula meinaa kestää sitä äänenvoimakkuutta.

Myös Pretty Paracetamolin sinkkuversio poikkeaa Word Saladilla kuultavasta versiosta hiukan erilaisten sanojen osalta. Esimerkiksi paracetamol-sanaa ei lauleta lainkaan.