Foreigner - Frankie Miller

FOREIGNER

Original Album Series (1977 / 1978 / 1979 / 1981 / 1984)

Koska kuuntelen kotona ollessani musiikkia koko ajan, myös silloin kun piirrän sarjakuvia, muutamasta sarjissivusta muistuu heti mieleeni mitä levyä kuuntelin sitä piirtäessäni. Sininauhaisen riipuksen sivua 41 tehdessäni soi Bad Companyn Burnin' Sky, Mutatoituneen metsän sivu 61 sujui Fela Kutin Zombien tahtiin, Yö kätkee suojaansa -tarinan sivua 90 piirtäessäni soi Gravy Trainin (A Ballad of) a Peaceful Man, ja Sininauhaisen riipuksen sivua 20 piirtäessäni kuuntelin Foreigneria.

Isällä oli siis yhdelle kasetille nauhoitettuna biisit Feels Like the First Time, Cold As Ice, Starrider, Long Long Way From Home ja alku kappaleesta Blue Morning, Blue Day, eikä hän ollut tunnistavinaan bändiä. Minä sain esittäjän selville kun satuin pikkupoikana näkemään telkkarista Foreignerin livekeikan.

Ensimmäinen levy on paras. Hommassa oli tuoreutta mukana, mieleenpainuvia biisejä on paljon ja syntetisaattorin käyttö antaa väriä. Jo kakkoslevy Double Vision kuulostaa kovin rutinoidulta ja tavanomaiselta. Foreignerilla ei ollut sittenkään mitään omaperäistä tarjottavaa, vaan lateli kliseitä kliseiden perään.

Syntetisaattori-instrumentaali Tramontane, ihana balladi Waiting For a Girl Like You, tarttuva Urgent ja tunnelmallinen Girl on the Moon, ja ehkä myös emotionaalinen Don't Let Go ovat ne valopilkut. Tuosta arvannee, mikä levy on mielestäni niiden toiseksi paras. Back Where You Belong kärsii Mick Jonesin hippusen liian pehmoisesta äänestä, mutta tuo kappaleen nimen hoenta jää mieleen kummittelemaan.

Sanoituksissa Lou Gramm ja Mick Jones viljelivät tyypillistä rokkarien naiskuvaa. Naiset ovat heidän maailmassaan kauniita, kuumia, kylmiä ja vaarallisia ja pitävät hienoista autoista.

Viides albumi Agent Provocateur tehtiin kolmen vuoden tauon jälkeen ja on ihan eri maailmaa kuin aiemmat levyt. AP on yliraskas ja rasittava levy parilla alkupuolelle sijoitetulla keventävällä palalla (arvaatte kyllä mitkä). Stranger in My Own House omaa hauskat sanat ja hyvän aiheen, mutta ylipinnistely melkein pilaa sen. Tooth and Nail on aika kauhea biisi, eikä pelkästään sen syntetisaattorin köhinän takia.

Minulla oli 80-luvulla kasetilla myös hupaisa 50's-henkinen latinorokkiversio I Wanna Know What Love Is -hitistä. Semmoinen kunnon kieli poskessa vedetty irvailu aivan Ritchie Valensin tyyliin. Esittäjä ei tietenkään ollut Foreigner, mutta en tuolloin tiennyt, kuka se oli. Radiosta olin sen nauhoittanut saamatta esittäjää selville. Nettiaikana esittäjän selvittäminen ei tietenkään ollut temppu eikä mikään:

Big Daddy: I Wanna Know What Love Is

FRANKIE MILLER

Once in a Blue Moon (1972)

Luin yhdestä 70-luvun Soundista, että Brinsley Schwarz soitti tällä levyllä, ja minähän olin lopulta BS-fani. Niinpä tämäkin piti saada - varsinkin kun Naughty Rhythms - The Best of Pub Rock -kokoelmalle valittu In No Resistance kuulosti kivalta.

Frankie Miller oli hyvä raspikurkkulaulaja, ja musiikkinsa sielukasta, viidellä ensimmäisellä albumilla. Sitten tuli Darlin'-hitti ja Miller antautui hetkeksi kaupallisuuden peikolle. Falling in Love ja Easy Money eivät ole suositeltavia levyjä. Onneksi kahdella seuraavallaan (Standing on the Edge ja Dancing in the Rain) Miller näytti, ettei ollut menetetty tapaus. En enää muista tarkalleen miltä levyt kuulostivat, mutta annoin niille ainakin hyväksyvän arvosanan.