Garbo

GARBO

Poika julman maan / Takaisin sun luo (1985)

Julma maa (1986)

Garbo (1987)

Pitkä tie (1989)

Garbon debyyttialbumilta löytyy roima annos Springsteenmäistä työläisrockia aidolla nuoruuden palolla, karheudella ja elämänkokemuksella esitettynä. Esa Eloranta bändeineen saapui Matin ja Tepon talliin kuin tilauksesta, sillä turkulaiskaksikko oli tiettävästi etsinyt juuri Suomen Bruce Springsteeniä. Sanat, jotka onneksi seuraavat mukana sisäpussissa, muodostavat aivan kuin pienen teemallisen runokirjan nuoren tehdastyöläisen toimeentulo-ongelmista, rakkauksista, pettymyksistä ja kaipuusta jonnekin parempaan. Elorannan karhea, rosoinen ääni sopii kuin nakutettu näiden tuntojen tulkitsemiseen.

Seuraavana vuonna ilmestynyt nimikkolevy on sitten hieman hankalampi tapaus. Ehkä bändi on yrittänyt monipuolistaa aihevalikoimaansa, muttei saanut lopputulosta aina kuulostamaan luontevalta.

Käännös J. Geils Bandin Centerfoldista on kömpelö, se kuulostaa liikaa coverilta. Sanat eivät loksahda kiinni melodiaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ykköspuoli horjuu muutenkin, muttei onneksi yhtä pahasti.

Useimmiten sentään toimii. Tällaisina öinä -biisiin on tuotu ripaus muutama vuosi aiemmin esiin pulpahtaneiden postpunk-bändien synkästä kolinasta. Heti perään tuleva Nälkä on suoraviivainen, tarttuva rokki. Kakkospuolen avaava Raha toisintaa ihan hyvin ensimmäisen levyn tunnelmia. Hyvä kitarariffi kantaa Ikuista talvea. Aplodit myös sodanvastaisesta Kuinka kauan -biisistä, jonka perään Kun varjot on heränneet sopii aiheeltaan hyvin.

Ei vuoden 1987 levy ole missään tapauksessa huono. Julma maa vain oli sellainen mestariteos, että samalle tasolle pääseminen ei ole enää onnistunut.

Kahden vuoden päästä tuli kolmas levy Pitkä tie. Se on musiikillisesti seesteisempi, aikuismaisempi, kypsempi. Ehkä vähän liikaakin tuota kaikkea. Normaalisti hyljeksisin levyä, joka kuulostaa tällaiselta. Eloranta on kuitenkin sanoituksissaan niin kaikenkokenut, viisas, oikeamielinen ja ihmisläheinen että hän voittaa minut puolelleen. En lähde erittelemään mitään kappaleita, koko levy on loppuun saakka harkittu teos. En jaksa kuunnella Pitkää tietä kovin usein, mutta satunnaisen harvakseltaan annosteltuna sen elämänviisaus on paikallaan.