Geordie - George Thorogood and the Destroyers - Gerry Rafferty

GEORDIE

Hope You Like It (1973)

Mainion pikku rockbändin ensimmäinen levy kelpasi levykokoelmaani rock-uskottavuutta tuomaan. Jonkin aikaa joudun odottamaan omia suosikkibiisejäni, mutta kun Oh Lord alkaa soida kaiuttimista, korvani hyrisevät tyytyväisinä. Hauskasti paksulla geordie-murteella laulettu Geordie's Lost His Liggie, glamrock-vivahteinen Can You Do It ja nimensämukainen Geordie Stomp ovat ne muut huippukohdat.

Yhdellä Don McLeanin livelevyllä on mukana laulu nimeltä Geordie's Lost His Penker, joka on sama kuin tuo mainittu "Liggie", vain yhdellä sanavariaatiolla. McLean selitti laulun sanoja hyvin tarkkaan kuulijoilleen, muistaakseni selitys oli että penker tarkoitti marmorikuulaa, joka oli sattunut vierimään jonnekin vesiränniin, ja se piti kalastaa sieltä pois. Kiitos, Don, edes brittislangin sanakirjastani ei löytynyt liggie-sanaa, mutta oletan senkin tarkoittavan kuulaa.

GEORGE THOROGOOD AND THE DESTROYERS

George Thorogood and The Destroyers (1977)

Move It On Over (1978)

Better Than the Rest (1979)

More George Thorogood and The Destroyers (1980)

Bad to the Bone (1982)

GERRY RAFFERTY

City to City (1977)

Baker Street / Big Change in the Weather (1978)

Raffertysta minulla on lämpimiä musiikillisia muistoja.

Isän 1978 nauhoittamalla kasetilla oli Right Down the Line, joka oli tosin jäänyt niin kappaleen nimen kuin esittäjänkin osalta tunnistamattomaksi. Minä onnistuin tunnistamaan biisin vuosia myöhemmin, kun se soi radiossa. 1992 sain nauhalle Baker Streetin, kun sekin soitettiin radiossa. Kappale oli jo ennestään tuttu jostain, ja olin riemuissani kun sain sen kasetille. Raffertyn 1992 julkaistulta levyltä On a Wing and a Prayer soitettiin radiossa tuoreeltaan kaksi biisiä, Don't Speak of My Heart ja Don't Give Up on Me, ja otin nekin talteen. Jos olisin jo 1992 ostellut aktiivisesti levyjä, olisin varmasti poiminut myös tuon Raffertyn CD:n itselleni, koska pidin noista kahdesta näytteestä.

Joskus alkuvuodesta 1996, kun opiskelin Karjaalla Västra Nylands folkhögskolassa taidetta, kävin yhtenä viikonloppuna "kotona" eli äidin ja isäpuolen Mäkkylän-asunnossa. Ajettiin Kotkan Mussaloon tapaamaan Matti-enoani perheineen. Istuttiin Matin ja pikkuserkkujeni Mikon ja Eeron kanssa ja kuunneltiin Matin levykokoelmaa, Hectoria, Americaa, Harry Chapinia... Äkkäsin Raffertyn City to City -LP:n ja pyysin sitä lainaksi. Sain lainata sen kotiin. Mäkkylässä kuuntelin levyn ja nauhoitin sen samalla kokonaan kasetille. Äiti ja isäpuoli kuuntelivat levyä myös, tosin vain a-puolen. Kummastelin itsekseni, noinko vähän he enää ymmärsivät vinyylilevyjen päälle, kun eivät tajunneet kääntää levypuolta.

Karjaalla soitin sitten taustamusiikkina Raffertya kasetilta yhtenä päivänä, kun meillä oli alastonmallipiirustusta (miespuolinen alastonmalli). Olin täyttänyt kasettia vielä John Lennonilla (Just Like Starting Over), Tears For Fearsilla (Head Over Heels), Olivia Newton-Johnilla (Magic ja Suddenly Xanadu-leffasta) ja Elton Johnilla (Song For Guy), eli sopivan pehmoista kamaa taiteentekemisen taustalle.

Halusin kuulla myös Raffertyn myöhemmät levyt. Joskus myöhemmin, kun olin taas Mäkkylässä, kävin Leppävaaran puolella kirpputorilla ja poimin sieltä Night Owl -kasetin. Se ei tehnyt minuun paljoa vaikutusta. Pidin erittäin paljon kahdesta ensimmäisestä kappaleesta, Days Gone Down ja nimibiisi olivat ihan City to Cityn kanssa samalla laatutasolla. Leppävaaran kirjastosta lainasin Sleepwalking-LP:n, ja jokunen vuosi myöhemmin, kun asuin jo omillani, löysin Snakes and Laddersin Tikkurilan kirjastosta. Sleepwalking oli tylsä, mutta Snakes and Laddersilla The Royal Mile, äärimmäisen tunnelmallinen Look At the Moon (rakastan tuota naarasketun haukuntaa lopussa) ja Bring It All Home ihastuttivat kovasti.

City to City ei ole ihan täydellinen levy. Mattie's Rag on aika mitäänsanomaton ja sen jälkeen tuleva balladi Whatever's Written in Your Heart on sietämättömän pitkäpiimäinen ja venytetty. Island on melkein liian ällömakea, mutta pidän kuitenkin siitä. Raffertyn levyissä on vielä sekin vika, että ne kestävät tunnin. Tulee vähän ähky kun ne kuuntelee läpi. Sitä miettii, että olisiko kaikilta albumeilta voinut karsia vähän niitä heikoimpia biisejä pois.

Baker Street -singlestä vielä, että sitä a-puolella olevaa neliminuuttiseksi typistettyä versiota kannattaa vältellä. Valitettavasti se taitaa olla se versio, jota edelleen soitellaan radiossa. Muuallajulkaisemattoman b-puolen vuoksi single kannattaa kuitenkin poimia talteen, jos sattuu sen näkemään. Minulle se kelpasi, kun pengoin loka-marraskuussa 2016 Black and Whiten sinkkulaatikoita.


Artikkeliskannaukset:

https://drive.google.com/open?id=17RHRHKl6P6yKH60tX3ki8UjShwfqCAr8