GiGi - Goddo - Gonzalez
GIGI
Honey Do / Don't Let the Disco End (1978)
Singlellinen saksalaista diskomoskaa minun levykokoelmassani... hei, voin selittää.
Isän 70-luvulla nauhoittamalla kasetilla sattui olemaan yksi tunnistamattomaksi jäänyt diskobiisi, ja minähän yritin tietysti selvittää nimen ja esittäjän. Kutsuin sitä nimellä "Honey You", koska siltä biisin nimi kuulosti. Mutta ei ollut mitään johtolankoja. Vasta vuonna 2008 päähäni pälkähti, että kappaleen nimi saattaa olla "Honeydew", joten googlasin vähän ja löysin tiedon, että saksalainen tyttötrio The Magic Queens oli tehnyt "Honey Dew" -nimisen diskosinglen vuonna 1978. Niinpä tilasin tuon singlen MusicStackin kautta.
The Magic Queensin sinkku No Sir... Don't You Worry / Honey Dew saapui postissa, ja olin ällikällä lyöty kun kuuntelin sitä. Sama sävellys, mutta vähän eri sanat kuin etsimässäni levytyksessä, eikä versio ollut ihan yhtä hyvä. Biisin kirjoittajaksi oli kreditoitu Horst Lubitz, mikä tuntui hyvältä johtolangalta.
Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin tajusin pistää Lubitzin nimen Discogs-hakuun, mutta löytyihän sieltä se tieto, että GiGi-niminen duo oli tehnyt Honey Do -nimisen diskosinkun samana vuonna eli 1978. Pikku googlaamisen jälkeen löysin yhdestä australialaisesta diskoblogista ääninäytteen singlen a-puolesta, ja sehän oli justiinsa se levytys joka oli ollut sillä isän kasetilla. Tilasin sitten vielä GiGin singlen MusicStackista, ja voin sanoa edelleen olevani tyytyväinen omistaja.
Saksalainen disko on semmoinen genre, johon en ole hirveän paljoa jaksanut perehtyä. Giorgio Moroderin ja Pete Bellotten tekemisiin olen hyvin perehtynyt, kuten olen aiemmin kertonutkin, mutta muuten olen ollut varautunut. Honey Do -single kuuluu kuitenkin parhaisiin kuulemiini näytteisiin tästä genrestä. Hyvä, voimakas intro jousikoneineen ja metka wacka-wacka-syntetisaattoriefekti jota kuullaan koko a-puolen mitalla. Ilmava soundi, hyvä, tanssittava rytmi ja tytöt laulavat ihanasti ja seksikkäästi. B-puoli on melkein yhtä hyvä.
GODDO
Robots For Ronnie -blogi esitteli tämän kotimaassaan aika menestyksekkään rokkibändin kakkosalbumin. Tykkäsin ensikuulemalla. Myöhemmin perehdyin bändin muuhunkin tuotantoon, mutten löytänyt mitään yhtä kiinnostavaa. No, who cares, löytyi sentään yksi hieno ja hauskakin levy (vitsikkäitä välijuttuja), jonka onnistuin hommaamaan Amazonista CD:nä viime vuoden heinäkuussa. Hinta oli 50 dollaria!
GONZALEZ
Gonzalez / Our Only Weapon Is Our Music... Plus (1974 / 1975)
Shipwrecked (US, 1978)
Haven't Stopped Dancin' (US-versio, 1979)
Haven't Stopped Dancin' (UK-versio, 1979)
Move It to the Music (1979)
Huh, tästä englantilaisbändistä voisin puhua vaikka kuinka pitkään... katsotaan, paljonko juttua saan puristetuksi ulos.
En alunperin tiennyt tästä bändistä mitään, eikä minulla ollut siihen juuri mitään kosketusta. Tiesin heidän diskohittinsä "Haven't Stopped Dancing Yet", jonka olin joskus kuullut, siinä kaikki. Jotenkin tuo kyseinen hittibiisi rupesi kuitenkin kiinnostamaan, ja hain sen kuultavakseni jostain. Totesin, että aika hyvähän se on. Joskus 2005-2006 käytin sellaista tiedostojenjako-ohjelmaa kuin UseNeXT, sieltä imuroin itselleni vinyylirippauksen vuonna 1978 julkaistusta albumista Shipwrecked, joka tunnetaan myös nimellä Haven't Stopped Dancin' siinä olevan hitin mukaan. Kolahti aika hyvin, ja poltin koko albumin CD-R:lle.
Tammikuussa 2007 tilasin brittien Amazonissa itselleni tuon kaksi ensimmäistä albumia sisältävän See For Milesin CD:n 20 punnalla. Olisiko ollut vain yksi kappale myynnissä...? Musiikki iski kuin metrin halko. Tuosta CD:stä tuli heti yksi suosikeistani. Aivan uskomattoman hienoja biisejä, ja maukasta sekoitusta latinorytmejä, diskoa ja soulfunkkia.
Jatkoin keräilyä tilaamalla oikean vinyylikappaleen Shipwreckedistä. Jostain syystä valintani osui vuoden 1979 uusintapainokseen nimeltä Haven't Stopped Dancin', ja sen brittiversioon.
Okei, tuon Shipwrecked / Haven't Stopped Dancin' -albumin tarina on melkoisen mutkikas, niin mutkikas etten ole vieläkään päässyt siitä täyteen selvyyteen. Netistä olen löytänyt niin vähän tietoa Gonzalezista, ettei googlaaminenkaan ole auttanut asiaa. Mitä nyt olen ymmärtänyt, niin 1977 tehtiin Haven't Stopped Dancing -single, joka ei kuitenkaan heti menestynyt diskoissa, eikä siitä tullut hittiä. 1978 tuli USA:ssa ensimmäinen painos Shipwrecked-LP:stä, kannessa tuo laivan keulakuva. Vuonna 1979 Haven't Stopped Dancing nousi vihdoin hittilistoille sen jälkeen kun se oli saanut suosiota New Yorkin klubeissa, ja sen kunniaksi LP päätettiin julkaista uudelleen. Sille tehtiin uudet kannet ja levy nimettiin hitin mukaan. 1979 levy julkaistiin myös Englannissa, mutta kaksi biisiä, Rockmaninoff ja Baby, Baby, Baby, poistettiin ja korvattiin biiseillä You're All I Need (to See Me Through the Day) ja Whatcha See Is Whatcha Get. Tämä oli juuri se versio, jonka imuroin UseNeXTistä.
Amerikkalaisen soul-laulajan Gloria Jonesin kynäilemästä Haven't Stopped Dancingista tuli Gonzalezin ainoa Top 20 -hitti, ja se avasi bändille tien isompiin mestoihin soittelemaan. Kuten See For Milesin CD:n kansibookletissa kerrotaan: "...it moved them away from the club circuit where they'd been playing to 400 people a night and into the 2,000 seater ballrooms". Toisaalta menestyksellä oli myös kääntöpuolensa, sillä yleisö saapui kuulemaan vain sen hitin eikä välittänyt yhtyeen muusta materiaalista, eivätkä DJ:tkään sallineet Gonzalezin viipyä lavalla sen pitempään kuin mitä sen yhden kappaleen esittämiseen kului aikaa.
No niin, tilasin siis MusicStackin kautta ensin tuon britti-LP:n. Haeskelin netin blogiviidakosta mp3:sia myös Rockmaninoffista ja Baby Baby Babystä, mutta kun se ei ottanut onnistuakseen, piti tilata MusicStackin kautta myös jenkki-LP. Niin minulla on sitten kaksi vähän toisistaan poikkeavaa versiota Haven't Stopped Dancin' -levystä. Välillä mietin, että voisin hankkia myös alkuperäisen Shipwrecked-levyn ihan vain sen hienon keulakuvakannen vuoksi, ja se ajatus toteutui viimein kaksi kuukautta sitten. Minulla on siis nyt kolme versiota samasta levystä, ihan hullua.
Itse levyjen sisällöstä sitten. Kaikenlaista pientä voisi kertoa. Bändi teki alkuaikoina keikkaa ympäri Englantia jatkuvasti hiukan muuttuvalla kokoonpanolla. He pitivät homman joustavana ja vapaamuotoisena vaihtelemalla hiukan miehiä koko ajan niin, ettei ikinä voinut tietää etukäteen tarkalleen millainen 13-henkinen ryhmä lavalle kipuaisi kun seuraavan keikan vuoro koitti. Taitavia muusikoita pyydettiin jatkuvasti myös ulkopuolisiin hommiin joko keikoille tai studioon, siinä määrin että he joskus yrittivät hinnoitella itsensä ulos koko työtarjouksesta. Se ei aina auttanut, sillä joskus älyttömiin palkkiopyyntöihin suostuttiin ja soittajat joutuivat vastahakoisesti lähtemään mukaan jonkin toisen bändin kanssa ja tuuraamaan poissaolijoita.
Ensimmäisellä albumilla soittaa peräti 13 miestä, ja Kung Fu Fighting -hitistään muistettu Carl Douglas vierailee laulamassa kappaleen Together Forever. Albumilta on mahdoton valita omaa suosikkia, koska kaikki biisit ovat loistavia, mutta kuunnelkaa vaikkapa kaunis instrumentaali Adelanto Nightride ja hyriskää tyytyväisinä.
Kakkoslevyllä Our Only Weapon Is Our Music ryhmässä oli 12 jäsentä. Basisti Lisle Harper, perkussionistit Alan Sharpe ja Bobby John, rumpali Richard Bailey sekä vokalisti George Chandler olivat lähteneet. Chandler ainakin perusti Olympic Runners -yhtyeen josta voin kertoa toiste. Uusina miehinä bändiin olivat liittyneet laulaja Lenny Zakatek, tuttu nimi Alan Parsons Projectin levyiltä, sekä congansoittaja Bobby Stignac, basisti Larry Steele ja kitaristi Robert Ahwai. Tällä levyllä latinovaikutteet olivat hiukan väistyneet diskofunkin tieltä, mutta paketti on edelleen monipuolinen ja maukas. Balladi Ain't It Funny on ehkä se pala, josta pidän vähiten, mutta sekin on ihan hyvä. Diskosoulbiisi Got My Eye on You avaa levyn komeasti Zakatekin johdolla, ja samantyylinen Nothing Ever Comes That Easy kelpasi keskinkertaisen J.A.L.N. Bandin versioitavaksi heidän vuotta myöhemmin tekemälleen ensilevylle Life Is a Fight. Da Me La Cosa Caramba on silkkaa salsan juhlaa, ja voin kuvitella, että Santanakin olisi voinut tehdä siitä upean version.
Tästä eteenpäin Gonzalezin homma lipsui heikommille raiteille. Kuten sanoin, Shipwrecked / Haven't Stopped Dancin' on yhä hyvä levy, mutta bändi alkoi pikkuhiljaa muuttua anonyymimmäksi diskopumpuksi. Vanhoista jäsenistä ovat edelleen jäljellä puhallinsoittajat Bud Beadle, Steve Gregory, Chris Mercer ja Mick Eve, Bobby Stignac, Lenny Zakatek, bändiin palannut Richard Bailey, kitaristi Gordon Hunte ja kosketinsoittaja Roy Davies. Uusina niminä levyllä soittavat basisti John Giblin, kitaristi-taustalaulaja Steve Waller, pasunisti-laulaja Colin Jacas, flyygelitorvea puhaltava Martin Drover, sekä toinen taustalaulaja Linda Taylor. Seitsemän alkuperäisjäsentä kuitenkin.
Brittiversiota pidän vähän parempana kuin jenkkiversiota, koska Rockmaninoff ja Baby Baby Baby ovat aika vähäpätöisiä instrumentaaleja. Eivät ne jaksa pitää kuulijan mielenkiintoa yllä, ja vähän huonosti kelpaavat tanssittaviksikin. You're All I Need on OK balladi, mutta Whatcha See Is Whatcha Get on kiva latinopala ja muistuttaa näin Gonzalezin juurista. Just Let It Lay on tehokas kävelytempoinen disko joka avaa levyn mieleenpainuvasti. Loppua venytetään oikein pitkään, kunnes se alkaa tuntua kunnon kliimaksilta. Oh I on hunajainen balladi. Shipwrecked on taas hyvää diskoa, ja kertoo mielenkiintoisen tarinan haaksirikosta jossain oudossa pikkukaupungissa Seattlen rannikolla missä kaikki lapset ovat tyttöjä, naiset ovat nuoria ja kauniita eivätkä juo muuta kuin omenasiideriä, ja kaikki miehet ovat vanhoja ja höppänöitä. Haven't Stopped Dancin' Yet on kahdeksanminuuttiseksi venytettynä diskomusiikin juhlaa. Lempeä instrumentaali Bob Gropes Blues ja komeasti unisonossa laulettu Tear Down the Business ovat kelpo albumintäytettä.
Pete Bellottea pyydettiin tuottamaan Gonzalezin seuraava levy Move It to the Music. Löysin vinyylirippauksen jostain netin musiikkiblogista, ja petyin pahasti. Albumi kuulosti hirvittävän tukkoiselta, tunkkaiselta, mekaaniselta ja puuduttavan monotoniselta. Sama ilmaton jumps-jumps-soundi joka biisissä. Menin lyttäämään levyn RateYourMusic-arvostelussanikin antaen sille vaivaiset puolitoista tähteä viidestä. Joskus kaksi vuotta sitten kuuntelin polttamani CD-R:n uudestaan vuosien tauon jälkeen, ja sehän kuulosti oikeastaan ihan kohtalaiselta. Bellotten tuotannossa oli sittenkin tyydyttävästi ilmavuutta, soundi oli OK ja sovituksissa jonkin verran yksityiskohtia piristämässä. Menetteli. Ihmettelin asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että kun kirjoitin sen RYM-arvosteluni lokakuussa 2009, tietokoneessani taisi olla huonot kaiuttimet, joiden läpi tuotannon vivahteet ja sovitusten yksityiskohdat eivät kuuluneet, ja levy kuulosti siten tunkkaiselta ja yksitoikkoiselta. Mutta on se sittenkin sellainen keskinkertainen kolmen tähden levy. Tulipa sitten hankittua sekin MusicStackin kautta viime vuoden toukokuussa.
Move It to the Musicilla oli alkuperäisjäsenistä mukana vielä Mercer, Beadle, Davies, Eve ja trumpetisti Ron Carthy. Stignac löi edelleen perkussioita, Jacas soitteli torvea ja hän sekä Linda Taylor lauloivat taustoja.
Olen imuroinut SoulSeekista myös Gonzalezin viimeisen albumin Watch Your Step (1980), mutta se on täysin mitäänsanomaton diskolevy. Kaksi ja puoli tähteä.
Gonzalez teki noiden albumien lisäksi vielä ison läjän singlejä, aina vuoteen 1984 asti. Bändin sinkkuläjä on aika uskomaton. Juuri kun luulen löytäneeni tiedon kaikista, niitä löytyykin vielä lisää. Kuutta lukuunottamatta olen kuullut kaikki tietämäni singlebiisit, mutta vain Hole in My Soul (1975) ja Shakedown (Ain't No Way to Treat a Lady -singlen b-puoli, 1979) ovat olleet kyllin hyviä säästettäviksi.
Gonzalez pisti pillit pussiin vuonna 1986 yhden alkuperäisjäsenen, Roy Daviesin, kuoltua syöpään.
Kommentit
Lähetä kommentti