Herbie Hancock

HERBIE HANCOCK

Takin' Off (1962)

Empyrean Isles (1964)

Blow-Up (1966)

The Prisoner (1969)

Fat Albert Rotunda (1969)

Mwandishi (1971)

Crossings (1972)

Sextant (1973)

Head Hunters (1974)

Death Wish (1974)

Thrust (1974)

Man-Child (1975)

Secrets (1976)

Mr. Hands (1980)

Magic Windows (1981)

Future Shock (1983)

Sound System (1984)

Takin' Off ja Empyrean Isles ovat lähinnä perusjaskaa. Minulla on nuo levyt koska ensinmainitulla on Watermelon Man ja jälkimmäisellä Cantaloupe Island. Muuten... no joo.

Blow Up -elokuvan soundtrack on mukavan vaihteleva. Mukaan mahtuu 60-luvun svengaavaa groove-musiikkia (Main Title From Blow-Up), perusjazzia (End Title), rokkia (Yardbirdsin ja Tomorrow'n kappaleet) ja kaikkea siltä väliltä. Tosin jätän Yardbirdsit, Tomorrow't ja Lovin' Spoonfulit kuuntelematta, koska mielestäni ne rikkovat kokonaisuutta. Myös Butchie's Tunen skippaan ja kuuntelen vain Hancockit.

The Prisonerilla olen huomaavinani jo lieviä sävyjä muuten tavanomaisessa perusjazzissa - vai johtuuko tunteeni vain levyn kannesta? Joka tapauksessa, jaksan kuunnella levyä kohtalaisella mielenkiinnolla.

Fat Albert Rotunda on maukasta soulaavaa jazzia. Etenkin pidän molemmista Fat-alkuisista kappaleista, niissä on hyvä groove ja mieleenpainuvat melodiat.

Mwandishi aloitti Hancockin sauhuavan fuusiokauden. Tosin Mwandishin musiikki kylpee vielä aika seesteisissä tunnelmissa. Silloin tällöin on ollut tosin hetkiä, jolloin Wandering Spirit Song on tuntunut menevän yhdessä kohtaa liian free jazziksi eli rasittavaksi.

Crossings on jo haastavampi levy Hancockilta. Sleeping Giantissa on yksi erityisen hieno jakso 11 ja 13 minuutin välissä, mutta pidän levystä muutenkin. Tällä ei pidetä vielä mitään älytöntä meteliä, mutta ihan ihmeellistä musiikkia riittää albumin täydeltä.

Sextant on Hancockin vaikein levy, tämän kuunteleminen varsinkin surisevan Hornetsin aikana kysyy kovaa sietokykyä ja fuusiofaniutta. Minulta näitä ominaisuuksia löytyy, ja osaan nauttia tästä ylettömästä happoisuudesta.

Head Huntersista se alkoi, se Hancock-faniuteni. Albumi kun oli valittu 1001 albums you must hear before you die -listalle. Krautrock-bändi Faustin neljännestä levystä pidin ja totesin Kvaakissa että voisin kuunnella lisääkin. Sitten jatkoin: "Herbie Hancockia nyt ainakin aion kuunnella lisää. Head Hunters nimittäin potki kunnolla. Maukasta jazzfunkia - nyt ollaan asioiden ytimessä". Pidän kaikesta tällä levyllä - Chameleonin sykkeestä, luovasti uusiksi ideoidun Watermelon Manin ihanan hauskasta huiluintrosta ja leppoisuudesta, Slyn kinkkisestä rummuttelusta, sekä Vein Melterin hillitystä soinnukkuudesta ja samana jatkuvasta, armeijan paraatien soittajat mieleen tuovasta rumpukuviosta.

Elokuvamusiikista pystyn harvoin saamaan mitään irti, mutta Hancockin tekemä musiikki Charles Bronson -hittiin Väkivallan vihollinen eli Death Wish on aika nautittavaa jännitysmusiikkia. Paint Her Mouth yltyy aika hurjaksi kunnes aseen pamahdus laukaisee (heh) jännityksen. Myös yhdeksänminuuttinen Suite Revenge sekä kaksi viimeistä raitaa (Party People, Fill Your Hand) ovat paikoin erityisen hienoja.

Thrust ja Man-Child ovat kumpikin hyvin samankaltaisia fuusiolevyjä, ja edustavat minulle Hancockin huippukautta Head Huntersin ohella. Funkin sykettä riittää, ja kokeilua. Suosikkejani. Stevie Wonder soittaa huuliharppua kappaleessa Steppin' in It.

Secretsiä uskaltaisin ehdottaa fuusiojazziin tottumattomalle ensimmäiseksi Hancock-levyksi. Hyvin sliipattua musiikkia, kevyttä lievästi funkahtavaa fuusiota. Tunnelmat ja tyyli säilyvät tasaisina pitkin matkaa, eikä mitään hirveän radikaaleja kokeiluja esiinny. Ensimmäisen kerran Hancock käyttää vocoderia, josta tuli sitten melkoinen riesa myöhemmillä albumeilla. Tästäkin levystä pidän paljon. Cantaloupe Island on väännetty niin uuteen uskoon etten tunnista sitä.

1977 ja Sunlight. Hancock siirtyi diskoon. Lisäksi hän oli seonnut vocoderiin, ja kolmella ensimmäisellä kappaleella, joiden yhteiskesto on 24 ja puoli minuuttia, joutuu sietämään sitä naukumista. Hancockin lauluääntä ei oltukaan aiemmin kuultu, mutta jos hän ei uskaltanut laulaa kuin vocoderin läpi, niin en olisi suositellut laulamista ollenkaan. Siksi hermostuttavalta lopputulos kuulostaa. Musiikkikin on tyhjäntyhmää, kävelytempoista diskon pumppaamista. Albumin pelastaa osittain kuiville kaksi viimeistä, instrumentaalia kappaletta. No Means Yes on kohtalaisen funky etenkin ollessaan kaikkein perkussiovoittoisimmalla päällä. Siisti syntetisaattori vähän painaa biisiä alaspäin. Good Question päättää levyn orgastisella menolla, jossa Hancock antaa ropista pianolla uskomatonta vauhtia Anthony Williamsin kiivaan rummuttelun päälle.

Feets Don't Fail Me Now vuodelta 1979. Täyttä diskoilua. Voi että sitä vocoderin moukuamista melkein joka biisissä. Varsinkin kahdessa ensimmäisessä ja Honey From the Jarissa. Tell Everybody sentään sykkii ja ropisee hyvin kaikkine perkussioineen ja mukana on naislaulajiakin. Knee Deep ei sisällä mitään ihmeellistä, mutta levyn ainoana instrumentaalina se on tervetullut hetken helpotus Hancockin vocoder-maniasta.

Monster (1980) herättää huomiota kannellaan, jonka piirsi itse mustan, makaaberin huumorin erikoismies Gahan Wilson (minulle tuttu Playboy-lehdestä, joka julkaisi miehen ihanan karmeita piirroksia vuosikymmeniä). Levyn sisältö valitettavasti on persoonatonta perusdiskoa, mutta onneksi Hancock luovutti sentään laulupuolen muille jo tästä lähtien. Sanoituksista ei ole paljon sanottavaa, jos on kuunnellut vähänkin vanhoja diskolevyjä osaa kyllä arvata mistä tässä lauletaan. Don't Hold It In on sentään kohtuuhauskaa tarinointia estojen vapauttamisen tärkeydestä.

Mr. Hands ei ole mikään suurtyö, mutta ihan symppis albumi, joka liikkuu diskorytmeistä (Just Around the Corner) kevytkevytfuusioon (Spiraling Prism) ja melkein perusjazziin (steel-rummuilla maustettu Calypso). Mitään omaperäistä ei kuulla missään vaiheessa, mutta ympäröivien albumien keskellä Mr. Hands on ilahduttava tapaus. Se riitti minulle syyksi hankkia CD Amazonin kautta.

Magic Windows - ei paljon enempää sanottavaa tästä levystä kuin Monsterista. Everybody's Broke on oikeasti vitsikäs ja metka laulu siitä kun ei rahat riitä jukolauta. Päätösraita The Twilight Clone hoitaa instrumentaalipuolen, ja on oikeastaan kohtalaisen jännää perkussioiden kalistelua ja sähkökitaran uikuttamista tasaisen syntsa-diskorytmin päällä. Valitettavasti, koska biisi kestää kahdeksan minuuttia, niin jotenkin sitä odottaisi että se kehittyisi johonkin suuntaan, tai tarjoaisi edes hyvän loppuyllätyksen. Vaan ei, biisi kulkee tasaisesti samaa latua loppuhäivytykseen asti. Pettymys, mutta silti lievä valopilkku. Albumin muusta materiaalista ei mitään kerrottavaa.

Lite Me Up (1982) on niin viimeisen päälle Heatwave-diskoyhtyeessä ansioituneen engelsmanni Rod Tempertonin levy, että Hancock jää taka-alalle. On Herbie osallistunut biisien kirjoittamiseen, tuottamiseen ja laulamiseenkin (vocoderia taas...), mutta missä hänen tai kenenkään muunkaan persoonallisuus? Tämä on niin tyypillistä vuoden 1982 diskoilua, soundikin tuttu niille jotka ovat myöhempää Heatwavea kuunnelleet. Parhaaksi kappaleeksi nostaisin Paradisen, oikeastaan aika hivelevä puoliballadi kyseessä.

Motor Mouth kuulostaa aivan samalta kuin George Bensonin vuoden 1980 hitti Give Me the Night, eikä se ole mikään ihme, kun tutkii minkä verran noissa kahdessa biisissä toimi samaa henkilökuntaa: biisinkirjoittaja (Rod Temperton), sähköpianon soittaja (Herbie Hancock!), rumpali (John Robinson), puhallinsoittaja (Larry Williams), trumpetisti (Jerry Hey) sekä kaksi taustalaulajaa (Jim Gilstrap, Patti Austin). Kai noilla samankaltaisuuksilla syntyy väkisinkin samanlaista jälkeä.

Rockit-hitin ja Future Shock -albumin myötä Hancockilla alkoi elektrofunk-kausi. Rockit oli ansaittu pelleilyhitti (katsoin YouTubesta jokin aika sitten itse asiassa aika pelottavan videonkin), mutta muu materiaali on puuduttavan tasaista jyystöä. Laulettuja biisejä ovat vain nimikappale ja Rough, mutta minua ne vähän ihmetyttävät. Molemmissa vokalisteiksi on kreditoitu vierailevia nimiä: Future Shockilla, joka on Curtis Mayfield -cover, laulaa Dwight Jackson Jr., ja Rough-biisissä Lamar Wright. Kummatkin täysin tuntemattomia nimiä, joita ei Discogsin mukaan muualta löydy. Koska molemmat kappaleet on laulettu falsetissa, en ihmettelisi jos asialla olisi ollut Curtis Mayfield itse salanimien turvin.

Hardrock, joka avaa Sound System -albumin, on köyhää ja liian samanlaista jatkoa Rockitille eikä metrojunaan sijoitetussa videossakaan ollut oikein mitään ideaa (tahatonta koomisuutta ja noloutta kyllä). Sovitukset tämän levyn elektrobiiseissä menevät liialliseksi metallin kalisteluksi ja lopputulos kuulostaa kuolleelta, sieluttomalta. Mainio afrohenkinen Karabali ja hillitty kasarisoulpala People Are Changing tuovat sentään vaihtelua ja nimikappale onnistuu henkimään edes vähän bilemeininkiä raskaan konesovituksensa läpi. Ainoa laulubiisi People Are Changing epäonnistuu yrittäessään vakuutella kuulijalle että nykyaika on muuttamassa ihmistä. Ainakaan minä en löydä tarjotuista esimerkeistä mitään tarttumapintaa, ja laulaja jää toistelemaan samoja sanoja ohi kyllästymispisteen.

Kommentoin tässä muitakin levyjä kuin omistamiani, koska toistuviin rituaaleihini on kuulunut noiden kaikkien Herbie Hancock -albumien kuunteleminen yhteen menoon, yleensä Spotifysta, koska sieltä se hoituu kätevimmin. Eli Sunlight, Feets Don't Fail Me Now, Monster ja Lite Me Up ovat myös muodostuneet erinomaisen tutuiksi runsaiden kuuntelukertojen myötä, vaikka ovatkin kaukana huipuista.

Minulla ei alunperin ollut tarkoituksena hankkia omakseni kuin muutama tärkein 70-luvun fuusiolevy, mutta annoin vähitellen yhä enemmän periksi, ja haalin levyjä useita lisää. Lopulta teki mieli saada omaksi myös ne disko- ja elektrolevyt, joten Magic Windows, Future Shock ja Sound System tuli ostettua kun ne levykaupoissa osuivat silmiin, kaikista vioistaan huolimatta. Neljä vuosien 1977-1982 levyä puuttuu vielä. Blow Up, Secrets ja Mr. Hands ovat Amazonin avulla saatuja, mutta niin pitkälle en sentään mene, että nuo neljä puuttuvaakin netin kautta tilaisin. Ostan jos näen divareissa, jos en näe koskaan, niin olkoon.