The Flys

THE FLYS

Love and a Molotov Cocktail / Can I Crash Here? - Civilization (1978)

Fun City / E.C. 4 (1978)

Waikiki Beach Refugees (1978)

Name Dropping / Fly v. Fly (1979)

Own (1979)

Own (CD) (1979)

What Will Mother Say? / Undercover Agent Zero (1980)

The Flys (1990)

Pienestä se voi alkaa, se hyvään bändiin tutustuminen. Silloin kun haalin Black and Whitesta ensimmäisen ison satsin brittiläisten punk- ja new wave -sinkkujen kermaa, sitä mitä Soundi-lehdet suosittelivat, poimin mukaani myös The Flysin singlen "Name Dropping". Syynä ostoon oli se, että se oli prässätty vihreälle vinyylille. Meikäläinen ja silloinen innostus värivinyyleihin...

Name Dropping ei saanut hirveän suotuisaa arvostelua osakseen Soundissa. "Flys on ns. new wave -bändi, mutta liian lähellä Smokieta ollakseen uskottava. Siedettävää melodista käyttöpoppia." Tuo arvostelu ei minua pelottanut.

Name Dropping osoittautui oikein hienoksi ja väkeväksi punk/pop/new wave -palaksi, ja b-puolen jännä instrumentaali kiehtoi. Fly v. Fly kuulosti aivan siltä, kuin kaksi kärpästä toilailisi ympäriinsä ja olisi välillä vähän tukkanuottasillakin. Luin joskus netistä juttua, että Name Dropping kertoisi Kate Bushista. Liekö totta? Vokalisti ainakin kertoo kappaleessa pettymyksen tuottaneesta romanttisesta kohtaamisestaan jonkun nimeltämainitsemattoman tähden kanssa.

Flysia piti löytää lisää. Own-LP tarttui mukaan Popparienkelistä ja tuo See For Milesin kokoelma-CD Black and Whitesta. Singlet Fun City ja What Will Mother Say löytyivät Keltaisesta Jäänsärkijästä. Joskus jonkin ajan päästä Popparienkelissä oli tarjolla Waikiki Beach Refugees -LP, ja viimeisenä vielä Jäänsärkijästä Love and a Molotov Cocktail -sinkku. Harvinaisen esikois-EP:n imuroin mp3-muodossa jostain netin musablogista.

Jotain puuttui kuitenkin vielä ennen kuin koko tuotanto oli kasassa, niinpä tilasin Captain Oi! -levypuljun nettisivujen kautta Own-CD:n, saadakseni haltuuni pari puuttunutta singlen b-puolta jotka oli isketty mukaan bonusraidoiksi.

En tullut myyneeksi Harrille Own-LP:tä, mutta en minä oikeastaan haluaisi luopua vinyyliversiosta. Ihan kiva on omistaa Own kumpanakin formaattina.

The Flysin musiikki keikkuu punkin, new waven ja nuorekkaan rockin välimaastossa olematta kunnolla mitään mutta vähän kaikkea. Sanoitukset toimivat parahultaisesti, vaikkeivät tunnu kertovan hirveän paljon mistään - ne ovat kuin epämääräisiä tuokiokuvia senhetkisistä tunnoista ja ajatuksista. The Flys ei ottanut kantaa, vaan lauloi sekalaisista nuorten fiiliksistä. Biisit ovat napakoita ja tarttuvia, ja bändillä oli oma tyylinsä josta pidettiin kiinni, kuitenkin tarpeeksi varioiden. Muutaman kerran kokeiltiin instrumentaaleilla tai sovituskikoilla.

Own on selvästi tummasävyisempi albumi kuin Waikiki Beach Refugees. Bändi on värittänyt rokkiaan syntetisaattoreilla ja luo välillä tunnelmia, kuten kappaleilla Fascinate Me ja Through the Windscreen. Jälkimmäinen on outo biisi, jossa murskataan valtavat määrät lasia. Freezing on kummallinen pelleilyraita, jota on pistetty laulamaan joku muu kuin bändin varsinainen vokalisti.

Own-albumin ainoa epäonnistunut pala on Undercover Agent Zero. Siinä kuulee ilkeällä tavalla, että kitarasoolo on leikattu pois, ja ensikuulemalla ihmettelee, miksi näin. Biisin lopussa syy selviää: kitarasoundi on kamalan tukkoinen. Liekö tahallinen kokeilu vai jokin vahinko kyseessä, mutta kauhealta se joka tapauksessa kuulostaa. Kappale feidataan lopussa nopeasti, melkein heti sen jälkeen kun viimeinen kitarasoolo alkaa. What Will Mother Say -singlellä Undercover Agent Zero pistettiin purkkiin uudelleen, ja vihdoinkin onnistuen. Singleversio kappaleesta on räjähtävä, ja koko single on hyvä päätös bändin levytysuralle.