The Guess Who
Guess Who? - Chad Allan & the Expressions: Shakin' All Over (1965)
Hey Ho (What You Do to Me) (1965)
The Guess Who: It's Time (1966)
Shakin' All Over! (2001)
Wheatfield Soul (1969)
Canned Wheat (1969)
American Woman (1970)
Share the Land (1970)
So Long, Bannatyne / #10 (1971 / 1973)
Rockin' (1972)
Live At the Paramount (1972)
Live At the Paramount (laajennettu versio, 1972)
Artificial Paradise (1973)
Road Food (1974)
Flavours (1974)
Power in the Music (1975)
Greatest Hits (2001)
Se alkoi joskus 2004 tai 2005, siihen aikaan kun Pasilan kirjaston musiikkiosasto sijaitsi väliaikaisesti Pasilan aseman kakkoskerroksessa. Kävin siellä lainaamassa levyjä, ja noukin mukaani The Guess Who'n Greatest Hits -CD:n. En tainnut tietää bändistä ennestään muuta kuin että Hectorin Menin kipsiin taas oli käännös Dancin' Fool -biisistä. Nuo suurimmat hitit iskivät aika mukavasti kipinää, ja lisäsin Guess Who'n heti listalleni niistä nimistä, joihin pitäisi tutustua tarkemmin.
Sittenpä lähdin koluamaan Helsingin levydivareita Guess Who -levyjen toivossa. Niitä löytyikin hyvin sieltä täältä, Popparienkelistä, Darkside Recordsista, Black and Whitesta, Keltaisesta Jäänsärkijästä... Vain So Long Bannatyne, #10 ja It's Time jäivät löytymättä, joten tilasin ne Amazonista syyskuussa 2005 ja helmikuussa 2006. Kanadan BMG olikin juuri sopivasti pistänyt Bannatynen ja Numero Kympin samalle CD:lle, kovin huomaavaista.
Kaksi ensimmäistä albumia ovat aivan eri maata kuin muut. Beatles-vaikutteista beat-musaahan ne. Bändikin käytti siihen aikaan vielä nimeä Chad Allan and the Expressions, ja tuo Guess Who? oli pelkkä levyjen ostajille suunnattu arvuutusleikki, joka myöhemmin jäi ihan viralliseksi uudeksi nimeksi. Olivat varmaan 60-luvun rumin beat-bändi, eikä kavereiden ulkonäkö sanottavasti parantunut myöhemminkään, mutta onneksi ei kannata arvioida vakkaa kannen perusteella.
Nuo kaksi ensimmäistä levyä ovat lyhyitä, kestoltaan vain 25 ja 30 minuutin välillä. Minun korvissani kaikki beat-bändit kuulostavat samalta, joten en ole kokenut niiden parissa muita yllätyksiä kuin kivan Shadows-tyylisen rautalankainstrumentaalin Made in England. Kolmas levy It's Time, jolla Chad Allan and the Expressions -nimestä oli luovuttu, on jo selkeästi R&B-pohjaista rokkia ja on siten minulle antoisampi.
Vaikka It's Time on jo ihan hyvä levy, niin kolmen vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Wheatfield Soul on selkeästi uusi alku bändin uralla. Tässä se tuttu poprock-yhtye alkoi muotoutua. Vielä otetaan kuitenkin haparoivia ensiaskeleita ja yritetään tehdä jotain haastavampaa kuin mihin tyylitaju ja sävelkynä riittävät. Eli tällä levyllä on These Eyes, yksi hienoimmista biiseistä mitä Randy Bachman ja Burton Cummings saivat aikaiseksi. Love and a Yellow Rose on yllättävän onnistunut sekoitus intialaista mystiikkaa ja länsimaista poppia. Vaan hitot minä niistä muista raidoista saan paljoa kehuttavaa irti. Kyllä esim. I Found Her in a Star ja A Wednesday in Your Garden ovat ihan onnistuneita lauluja, mutta ensinmainitusta puuttuu se viimeinen rutistus joka tekisi siitä jotain enempää kuin vain sievää poppia, ja jälkimmäisen tulkitsi The Staple Singers paremmin, anteeksi vain. Pohjat vetää kymmenminuuttinen (!) Friends of Mine, jonka kuunteleminen on aikamoista kärsimystä etenkin siinä kohdassa missä Cummings rupeaa huutamaan. Entäs sanat sitten? Sellaista sekavaa hourailemista irrationaalisine Beatles-viittauksineen, että mietin, kuinka pilvessä oltiin kun niitä rustailtiin.
Canned Wheat on selkeä parannus. Mukana on jo kolme täysosumaa: No Time, Laughing ja Undun. No Timen vuotta myöhempi versio on tosin parempi, koska tällä LP:llä se melkein onnistutaan pilaamaan ylilyönneillä. Melkein. The Key kestää hulppeat yksitoista minuuttia - tähän on päästy pitkällä soololla, jossa ensin paukutellaan perkussioita ja soitetaan sähkökitaraa. Tämä osuus on aivan kuunneltava. Hetken päästä kuullaan usean minuutin rumpusoolo, ja tässä vaiheessa menee jo pitkästyttäväksi. Canned Wheatin pohjanoteerukseksi laskettakoon kuitenkin vain kummallinen puheraita Fair Warning, joka päättää albumin. Se on onneksi hyvin lyhyt.
American Woman - levy, joka teki The Guess Who'sta menestysbändin. Nimikappale oli iso hitti, ja mukana on SE versio No Timesta. Kaksiosainen No Sugar Tonight / Mother Nature on vielä yksi täysosuma, ja Proper Stranger toimii sekin erinomaisesti. Muut kappaleet täyttävät albumin oivasti. Enpä keksi tästä levystä mitään moitittavaa. CD:lle bonukseksi kaivettu Got to Find Another Way saa kummastelemaan, miksei sitä julkaistu aikoinaan. Sehän on välittömästi tarttuva ja olisi kelvannut vaikka singleksi.
Kitaristi Randy Bachman lähti ja perusti myöhemmin Bachman-Turner Overdriven. Guess Who'n jäsenet pestasivat tilalle kaksi miestä, Greg Leskiwin ja Kurt Winterin. Näillä eväillä tehtiin American Womanille hyvää jatkoa Share the Land -levyn muodossa. Hand Me Down World, Hang On to Your Life ja nimikappale ovat ne hitit, eikä muu materiaali paljoa jää jälkeen. Paheksun vain avauskappaleessa Bus Rider rokkareiden halveksuvaa asennetta tavallisia duunareita kohtaan, jotka joutuvat talsimaan yhdeksästä-viiteen -oravanpyörässä.
So Long Bannatyne on sitten se "kokeileva" Guess Who -levy. Ei tässä mitään radikaalia harrasteta, mutta erinäisiä pikkujuttuja roiskaistiin nauhalle mitä nyt mieleen pälkähti. Kappaleessa Grey Day Burton Cummings kokeilee pätkää scat-laulantaa jatsahtavan pianon tahtiin. Life in the Bloodstream -biisissä hän soittaa ensimmäisen saksofonisoolonsa. Prosessoitu kitarasoolo Pain Trainissa on hieno. Pelleilevän juomalaulun Fiddlin' voin hyväksyä, onhan se hauska eikä kestä kauaa.
Toisinaan kokeilut äityvät kummallisiksi. One Divided tuo kapakkapianoineen tilkan 20-luvun ragtime-henkeä, mutta homma on jätetty puolitiehen eikä Leskiwin laulutyyliä voi kehua onnistuneeksi valinnaksi. One Man Armyssa Leskiw (?) ilmeisesti matkii meksikolaista aksenttia useaan otteeseen. Yksi kerta tuollaista olisi siedettävää, mutta kolme kertaa... Seitsenminuuttinen Goin' a Little Crazy kurkottaa kuuseen mutta kapsahtaa vähän katajaan.
Onneksi levyltä löytyvät sentään upeat Rain Dance, Pain Train ja Sour Suite, jotka osoittavat ettei hyvä maku ollut kokonaan häipynyt.
Rockin'-levyllä bändi teki taas enimmäkseen parastaan. No, heidän tulkintansa Big Bopperin Running Bearista olisi voinut olla suosikkiversioni elleivät he olisi nipsaisseet keskeltä sanoja pois niin että tarinaan tuli ikävä juonihyppäys. Kolmiosaisen päätösraidan ensimmäinen osa on ÄR-SYT-TÄ-VÄ. Onko noilla krapulaisilla tyypeillä jokin ihme fiksaatio toistensa nimiin kun toistavat niitä joka lauseessa kerran pari? Onneksi tolkkua tulee heti kun se jukeboksi pistetään soimaan ja kuullaan hyvää musaa. Don't You Want Me on hyvä rullaava rokki.
Mutta muuten minulla on pelkkää hyvää sanottavaa tästä albumista. Tykkään varsinkin Smoke Big Factoryn lempeydestä ja hyvästä koukusta pianoineen. Guns, Guns, Guns on erityisen mieleenpainuva.
Live At the Paramount on minulla kahtena versiona, alkuperäisessä muodossa ja laajennettuna. Jälkimmäisellä kuullaan koko konsertti. Jommankumman CD:n löysin Popparienkelistä, toisen hankintapaikkaa en muista. Ihan OK live, jos hyväksyy sen että muutama biisi ei pärjää studioversioille, uuden kitaristin Don McDougallin Glace Bay Blues on pitkäveteinen, ja American Womanilla Cummings käyttää 16 minuuttia kappaleen pilaamiseen.
#10... phh, maistuu selkeältä välityöltä. En edes keksi paljoa sanottavaa albumista. Musicione on raju ja mielestäni ainoa todella hyvä kappale. Harppu yllättää Glamour Boylla, mutta joko se on miksattu liiankin pintaan, tai sitten sitä on soitettu tavalla joka ei oikein sovi yhteen kertosäkeen kanssa eikä näin ollen luo tunnelmaa oikein. Oli miten oli, kuulostaa tökeröltä. Puhuttu intro uppoaa minuun ihan OK.
Artificial Paradisesta minulla on siis kaksi kappaletta, joista toisessa on se ruskea pussi kotelon ympärillä ja toisessa ei. Kaikki liitteet ovat tallella kummassakin. Tämäkin on hyvä albumikokonaisuus, ei suurempia mauttomuuksia, paitsi Those Show Biz Shoes, joka jatkuu pari minuuttia liian pitkään. Se hittisingle oli kivasti keinuva Follow Your Daughter Home. Myös The Watcher lohkaistiin singleksi, mutten ymmärrä miksi.
Road Foodista pidän vielä enemmän kuin Artificial Paradisesta. Kaikki biisit ovat jääneet hyvin mieleeni, ja positiivisella tavalla. Star Baby ja hauska Clap For the Wolfman (kyllä, itse Wolfman Jack se siinä höpisee) olivat ne singlehitit. Vähän vain ihmettelen, oliko järkeä tehdä uusiksi Don't You Want Me, kun siinä ei ole muuta eroa Rockin'-levyn versioon kuin fonit ja vähän erilaista sooloilua.
Domenic Troiano saapui korvaamaan pois lähteneet kitaristit ja otti vielä vahvan roolin laulunkirjoittajana. Mutta ei hänellä ollut muuta tarjottavanaan kuin alamäkeä koko bändille joka osa-alueella. No, hän oli joutunut vuodesta 1970 irrottamaan päästään materiaalia Bushin levylle, kahdelle omalle soololevylle, sekä kahdelle James Gangin albumille. Ehkä hänellä oli takki jo tyhjä.
Avausraita Dancin' Fool oli levyn hitti. Se on tarttuva, mutta on niin häiritsevän poppia, suorastaan purkkaa. Hectorhan teki tämän suomeksi, kuten jo kerroin. Kohokohta on kuitenkin kahdeksanminuuttinen päätösraita Long Gone, joka on hurja. Sen vuoksi Flavours kannattaa kaapata mukaan viidellä eurolla. Älkää kuitenkaan maksako enempää, sillä ette tule muistamaan yhtään mitään siitä mikä on noiden kahden biisin välissä. Ykköspuolen päättävä balladi on erityisen masentavan pitkäpiimäinen.
Power in the Music haisee viimeisen päälle levytyssopimuksen vaatimusten täyttämiseltä - levyltä, joka oli pakko tehdä vaikkei ollut biisejä. Mielelläni unohtaisin että tämä älpee on edes olemassa, ellei se nököttäisi levyhyllyssä muiden seurassa.
Hey Ho (What You Do to Me) (1965)
The Guess Who: It's Time (1966)
Shakin' All Over! (2001)
Wheatfield Soul (1969)
Canned Wheat (1969)
American Woman (1970)
Share the Land (1970)
So Long, Bannatyne / #10 (1971 / 1973)
Rockin' (1972)
Live At the Paramount (1972)
Live At the Paramount (laajennettu versio, 1972)
Artificial Paradise (1973)
Road Food (1974)
Flavours (1974)
Power in the Music (1975)
Greatest Hits (2001)
Se alkoi joskus 2004 tai 2005, siihen aikaan kun Pasilan kirjaston musiikkiosasto sijaitsi väliaikaisesti Pasilan aseman kakkoskerroksessa. Kävin siellä lainaamassa levyjä, ja noukin mukaani The Guess Who'n Greatest Hits -CD:n. En tainnut tietää bändistä ennestään muuta kuin että Hectorin Menin kipsiin taas oli käännös Dancin' Fool -biisistä. Nuo suurimmat hitit iskivät aika mukavasti kipinää, ja lisäsin Guess Who'n heti listalleni niistä nimistä, joihin pitäisi tutustua tarkemmin.
Sittenpä lähdin koluamaan Helsingin levydivareita Guess Who -levyjen toivossa. Niitä löytyikin hyvin sieltä täältä, Popparienkelistä, Darkside Recordsista, Black and Whitesta, Keltaisesta Jäänsärkijästä... Vain So Long Bannatyne, #10 ja It's Time jäivät löytymättä, joten tilasin ne Amazonista syyskuussa 2005 ja helmikuussa 2006. Kanadan BMG olikin juuri sopivasti pistänyt Bannatynen ja Numero Kympin samalle CD:lle, kovin huomaavaista.
Kaksi ensimmäistä albumia ovat aivan eri maata kuin muut. Beatles-vaikutteista beat-musaahan ne. Bändikin käytti siihen aikaan vielä nimeä Chad Allan and the Expressions, ja tuo Guess Who? oli pelkkä levyjen ostajille suunnattu arvuutusleikki, joka myöhemmin jäi ihan viralliseksi uudeksi nimeksi. Olivat varmaan 60-luvun rumin beat-bändi, eikä kavereiden ulkonäkö sanottavasti parantunut myöhemminkään, mutta onneksi ei kannata arvioida vakkaa kannen perusteella.
Nuo kaksi ensimmäistä levyä ovat lyhyitä, kestoltaan vain 25 ja 30 minuutin välillä. Minun korvissani kaikki beat-bändit kuulostavat samalta, joten en ole kokenut niiden parissa muita yllätyksiä kuin kivan Shadows-tyylisen rautalankainstrumentaalin Made in England. Kolmas levy It's Time, jolla Chad Allan and the Expressions -nimestä oli luovuttu, on jo selkeästi R&B-pohjaista rokkia ja on siten minulle antoisampi.
Vaikka It's Time on jo ihan hyvä levy, niin kolmen vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Wheatfield Soul on selkeästi uusi alku bändin uralla. Tässä se tuttu poprock-yhtye alkoi muotoutua. Vielä otetaan kuitenkin haparoivia ensiaskeleita ja yritetään tehdä jotain haastavampaa kuin mihin tyylitaju ja sävelkynä riittävät. Eli tällä levyllä on These Eyes, yksi hienoimmista biiseistä mitä Randy Bachman ja Burton Cummings saivat aikaiseksi. Love and a Yellow Rose on yllättävän onnistunut sekoitus intialaista mystiikkaa ja länsimaista poppia. Vaan hitot minä niistä muista raidoista saan paljoa kehuttavaa irti. Kyllä esim. I Found Her in a Star ja A Wednesday in Your Garden ovat ihan onnistuneita lauluja, mutta ensinmainitusta puuttuu se viimeinen rutistus joka tekisi siitä jotain enempää kuin vain sievää poppia, ja jälkimmäisen tulkitsi The Staple Singers paremmin, anteeksi vain. Pohjat vetää kymmenminuuttinen (!) Friends of Mine, jonka kuunteleminen on aikamoista kärsimystä etenkin siinä kohdassa missä Cummings rupeaa huutamaan. Entäs sanat sitten? Sellaista sekavaa hourailemista irrationaalisine Beatles-viittauksineen, että mietin, kuinka pilvessä oltiin kun niitä rustailtiin.
Canned Wheat on selkeä parannus. Mukana on jo kolme täysosumaa: No Time, Laughing ja Undun. No Timen vuotta myöhempi versio on tosin parempi, koska tällä LP:llä se melkein onnistutaan pilaamaan ylilyönneillä. Melkein. The Key kestää hulppeat yksitoista minuuttia - tähän on päästy pitkällä soololla, jossa ensin paukutellaan perkussioita ja soitetaan sähkökitaraa. Tämä osuus on aivan kuunneltava. Hetken päästä kuullaan usean minuutin rumpusoolo, ja tässä vaiheessa menee jo pitkästyttäväksi. Canned Wheatin pohjanoteerukseksi laskettakoon kuitenkin vain kummallinen puheraita Fair Warning, joka päättää albumin. Se on onneksi hyvin lyhyt.
American Woman - levy, joka teki The Guess Who'sta menestysbändin. Nimikappale oli iso hitti, ja mukana on SE versio No Timesta. Kaksiosainen No Sugar Tonight / Mother Nature on vielä yksi täysosuma, ja Proper Stranger toimii sekin erinomaisesti. Muut kappaleet täyttävät albumin oivasti. Enpä keksi tästä levystä mitään moitittavaa. CD:lle bonukseksi kaivettu Got to Find Another Way saa kummastelemaan, miksei sitä julkaistu aikoinaan. Sehän on välittömästi tarttuva ja olisi kelvannut vaikka singleksi.
Kitaristi Randy Bachman lähti ja perusti myöhemmin Bachman-Turner Overdriven. Guess Who'n jäsenet pestasivat tilalle kaksi miestä, Greg Leskiwin ja Kurt Winterin. Näillä eväillä tehtiin American Womanille hyvää jatkoa Share the Land -levyn muodossa. Hand Me Down World, Hang On to Your Life ja nimikappale ovat ne hitit, eikä muu materiaali paljoa jää jälkeen. Paheksun vain avauskappaleessa Bus Rider rokkareiden halveksuvaa asennetta tavallisia duunareita kohtaan, jotka joutuvat talsimaan yhdeksästä-viiteen -oravanpyörässä.
So Long Bannatyne on sitten se "kokeileva" Guess Who -levy. Ei tässä mitään radikaalia harrasteta, mutta erinäisiä pikkujuttuja roiskaistiin nauhalle mitä nyt mieleen pälkähti. Kappaleessa Grey Day Burton Cummings kokeilee pätkää scat-laulantaa jatsahtavan pianon tahtiin. Life in the Bloodstream -biisissä hän soittaa ensimmäisen saksofonisoolonsa. Prosessoitu kitarasoolo Pain Trainissa on hieno. Pelleilevän juomalaulun Fiddlin' voin hyväksyä, onhan se hauska eikä kestä kauaa.
Toisinaan kokeilut äityvät kummallisiksi. One Divided tuo kapakkapianoineen tilkan 20-luvun ragtime-henkeä, mutta homma on jätetty puolitiehen eikä Leskiwin laulutyyliä voi kehua onnistuneeksi valinnaksi. One Man Armyssa Leskiw (?) ilmeisesti matkii meksikolaista aksenttia useaan otteeseen. Yksi kerta tuollaista olisi siedettävää, mutta kolme kertaa... Seitsenminuuttinen Goin' a Little Crazy kurkottaa kuuseen mutta kapsahtaa vähän katajaan.
Onneksi levyltä löytyvät sentään upeat Rain Dance, Pain Train ja Sour Suite, jotka osoittavat ettei hyvä maku ollut kokonaan häipynyt.
Rockin'-levyllä bändi teki taas enimmäkseen parastaan. No, heidän tulkintansa Big Bopperin Running Bearista olisi voinut olla suosikkiversioni elleivät he olisi nipsaisseet keskeltä sanoja pois niin että tarinaan tuli ikävä juonihyppäys. Kolmiosaisen päätösraidan ensimmäinen osa on ÄR-SYT-TÄ-VÄ. Onko noilla krapulaisilla tyypeillä jokin ihme fiksaatio toistensa nimiin kun toistavat niitä joka lauseessa kerran pari? Onneksi tolkkua tulee heti kun se jukeboksi pistetään soimaan ja kuullaan hyvää musaa. Don't You Want Me on hyvä rullaava rokki.
Mutta muuten minulla on pelkkää hyvää sanottavaa tästä albumista. Tykkään varsinkin Smoke Big Factoryn lempeydestä ja hyvästä koukusta pianoineen. Guns, Guns, Guns on erityisen mieleenpainuva.
Live At the Paramount on minulla kahtena versiona, alkuperäisessä muodossa ja laajennettuna. Jälkimmäisellä kuullaan koko konsertti. Jommankumman CD:n löysin Popparienkelistä, toisen hankintapaikkaa en muista. Ihan OK live, jos hyväksyy sen että muutama biisi ei pärjää studioversioille, uuden kitaristin Don McDougallin Glace Bay Blues on pitkäveteinen, ja American Womanilla Cummings käyttää 16 minuuttia kappaleen pilaamiseen.
#10... phh, maistuu selkeältä välityöltä. En edes keksi paljoa sanottavaa albumista. Musicione on raju ja mielestäni ainoa todella hyvä kappale. Harppu yllättää Glamour Boylla, mutta joko se on miksattu liiankin pintaan, tai sitten sitä on soitettu tavalla joka ei oikein sovi yhteen kertosäkeen kanssa eikä näin ollen luo tunnelmaa oikein. Oli miten oli, kuulostaa tökeröltä. Puhuttu intro uppoaa minuun ihan OK.
Artificial Paradisesta minulla on siis kaksi kappaletta, joista toisessa on se ruskea pussi kotelon ympärillä ja toisessa ei. Kaikki liitteet ovat tallella kummassakin. Tämäkin on hyvä albumikokonaisuus, ei suurempia mauttomuuksia, paitsi Those Show Biz Shoes, joka jatkuu pari minuuttia liian pitkään. Se hittisingle oli kivasti keinuva Follow Your Daughter Home. Myös The Watcher lohkaistiin singleksi, mutten ymmärrä miksi.
Road Foodista pidän vielä enemmän kuin Artificial Paradisesta. Kaikki biisit ovat jääneet hyvin mieleeni, ja positiivisella tavalla. Star Baby ja hauska Clap For the Wolfman (kyllä, itse Wolfman Jack se siinä höpisee) olivat ne singlehitit. Vähän vain ihmettelen, oliko järkeä tehdä uusiksi Don't You Want Me, kun siinä ei ole muuta eroa Rockin'-levyn versioon kuin fonit ja vähän erilaista sooloilua.
Domenic Troiano saapui korvaamaan pois lähteneet kitaristit ja otti vielä vahvan roolin laulunkirjoittajana. Mutta ei hänellä ollut muuta tarjottavanaan kuin alamäkeä koko bändille joka osa-alueella. No, hän oli joutunut vuodesta 1970 irrottamaan päästään materiaalia Bushin levylle, kahdelle omalle soololevylle, sekä kahdelle James Gangin albumille. Ehkä hänellä oli takki jo tyhjä.
Avausraita Dancin' Fool oli levyn hitti. Se on tarttuva, mutta on niin häiritsevän poppia, suorastaan purkkaa. Hectorhan teki tämän suomeksi, kuten jo kerroin. Kohokohta on kuitenkin kahdeksanminuuttinen päätösraita Long Gone, joka on hurja. Sen vuoksi Flavours kannattaa kaapata mukaan viidellä eurolla. Älkää kuitenkaan maksako enempää, sillä ette tule muistamaan yhtään mitään siitä mikä on noiden kahden biisin välissä. Ykköspuolen päättävä balladi on erityisen masentavan pitkäpiimäinen.
Power in the Music haisee viimeisen päälle levytyssopimuksen vaatimusten täyttämiseltä - levyltä, joka oli pakko tehdä vaikkei ollut biisejä. Mielelläni unohtaisin että tämä älpee on edes olemassa, ellei se nököttäisi levyhyllyssä muiden seurassa.
Kommentit
Lähetä kommentti