Isaac Hayes - The Isley Brothers

ISAAC HAYES

Shaft (1971)

Truck Turner (1974)

Groove-A-Thon (1976)

Hayesin albumeilla on tapana olla vähän raskaita läpikahlattavia. Ylipitkät biisit liian vähillä aineksilla ja liialla siirapilla oli Hayesin helmasynti. Nämä ovat mielestäni parhaimmistoa, joskin yksittäinen suosikkikappaleeni on albumilta To Be Continued löytyvä "Ike's Mood I". Ostaisin senkin levyn pelkästään Ike's Moodin vuoksi jos kohdalle sattuisi. Tough Guys ja Chocolate Chip voisivat myös kelvata hyllyyni.

Miksi Spotifysta puuttuu Truck Turner -albumilta sen kohokohta "Pursuit of the Pimpmobile"?

THE ISLEY BROTHERS

Original Album Classics (The Brothers Isley (1969) / Get Into Something (1969) / Givin' It Back (1971) / Brother, Brother, Brother (1972) / 3 + 3 (1973))

Live It Up (1974)

Live It Up / The Heat is On (1974 / 1975)

Go For Your Guns (1977)

Original Album Classics -pikkuboksit ovat hyvä keino saada kätevästi haltuun useampi mieleinen levy hyvältä artistilta. Näin myös The Isley Brothersien kohdalla. The Brothers Isley ei ole parhaita suorituksia, mutta hyvä. Klassikoita ei löydy, mutta aika tasavahva paketti silti on. Vacuum Cleanerilla ei yksinkertaisesta "rakkauteni on kuin pölynimuri" -aiheesta ole saatu irti paljon muuta kuin kaksi riviä, joita toistetaan kyllästymiseen asti. Sama vika vaivaa myös The Blacker the Berrie -kappaletta jossa vielä hoetaan "you know" muutaman kymmentä kertaa, joten muuten oivaa soul-levyä kuunnellessa kannattaa varautua lieviin ärsytysmomentteihin.

Get Into Something taas ei tarjoa paljoa muuta kuin erinomaisen nimikappaleen, muu albumi hoidetaan alta pois rutiinilla.

Albumilla Givin' It Back Isleyt versioivat muiden lauluja. Neil Youngin Ohio ja Jimi Hendrixin Machine Gun muodostavat väkevän kaksikon joka tuntuu kuin kirjoitetun yhdeksi kokonaisuudeksi. Fire and Rain on James Taylorin ainoa todellinen onnistuminen laulunkirjoittajana, tosin siitäkin on tehty ehkä turhankin monta versiota. Isley-veljesten näkemys on parhaita kuulemiani. Bob Dylanin Lay Lady Layn parissa viivytään liiankin pitkään, mutta kyllä tätä kymmenen minuuttia kuuntelee, kunhan varaa pikkuisen muutakin kevyttä tekemistä kuuntelun ajaksi. Eric Burdonin ja Warin Spill the Wine saa erittäin pätevän käsittelyn. Stephen Stillsin Love the One You're Withiä tulkitaan myös erinomaisesti jälleen kerran, mutta Nothing to Do But Today menee liiaksi kiekumiseksi. Bill Withersin Cold Bolognassa on tunnetta ja eläytynyttä tuskaa.

Brother, Brother, Brother on perushyvä levy. Put a Little Love in Your Heart, Pop That Thang, It's Too Late ja Love Put Me on the Corner ovat ne biisit jotka ovat jääneet mieleeni. Syyt ovat järjestyksessä: hieno kappale kenen tahansa esittämänä, sanoitus, ihana versio (kymmenen minuutin pituudestaan huolimatta) ja tunnelma.

Mietin joka kerta, kestääkö se uliseva fuzz-kitara That Ladyssä liian kauan. Kyllähän se vähän turhan pitkään jatkuu. Muuta nurisemista en keksi tästä 3 + 3 -albumista.

Live It Up on se levy, jolla Isleyt rupesivat tekemään kaksiosaisia kappaleita. Tähän ideaan on suhtauduttava ristiriitaisin tuntein, sillä heikoimmillaan nämä loppujamit olivat monotonisia eivätkä tuoneet biiseihin mitään lisää, kuten tällä levyllä nimikappaleessa. Mutta esimerkiksi Midnight Skyn lopussa piru pääsee kitaran varteen ja Ain't I Been Good to You on loppupuoliskolla niin tuskaa että sillä melkein piinataan kuulijaa.

The Heat Is On on turhauttava levy. Koko a-puoli on tulista ja tiukkaa funkia, parasta mitä Isleyt sillä osastolla tekivät. Vaan miksi b-puoli on täytetty kolmella limaisimmalla balladilla mitä voi kuvitella? Minä en kestä kuunnella niitä, en. Yleensäkin enemmän tai vähemmän hyljeksin soul-balladeja ja suosin enemmän funk-biisejä, ja The Heat Is Onin balladit saavat minut raivon partaalle. Spotifyssa olen kerran pistänyt myös Harvest For the Worldin (1976) soittolistalle, mutta silläkin oli niitä ällöttäviä balladeja. Oli pakko pistää sen jälkeen jotain tiukkaa, balladitonta funkia soimaan, jotta sain siirapin pois korvistani.

Go For Your Guns on bändin viimeinen loistava levy. The Pride on lopussa yksitoikkoinen, mutta muuten kyseessä on yksi näiden parhaista funkbiiseistä. Hitaampi Footsteps in the Dark - hieno melodia. Tell Me When You Need It Again - hyvä koukku, hyvää funkia. Climbing Up the Ladder on ilkeänkuuloinen ja yksi levyn kohokohdista. Voyage to Atlantis on esimerkki minun mieleeni olevasta balladista. Se on osattu tehdä mielenkiintoiseksi hyvällä sovituksella ja kunnon tunnelmalla. Kappaleessa ei oikeasti matkata Atlantikseen, se on rakkausaiheinen vertauskuva. Nimiraita on itseasiassa funkrockbiisi Livin' For Your Lifen kakkososa, siinä kitaristi pääsee sooloilemaan ennen loppufeidausta.