James Brown - The James Gang

JAMES BROWN

Live At the Apollo (1963)

It's a Man's Man's Man's World (1966)

It's a New Day - Let a Man Come In (1970)

Sex Machine (1970)

Revolution of the Mind (1971)

There It Is (1972)

Get on the Good Foot (1972)

The Payback (1973)

Hell (1974)

Get Up Offa That Thing (1976)

Olen tosiaan jaksanut kahlata läpi James Brownin suunnattoman diskografian, peräti kahdesti, ja valinnut laadullisesti epätasaisesta 72 albumin vuoresta ne omasta mielestä parhaat. Sitten olen hankkinut ne. Stockmannilta neljä, Jäänsärkijästä yksi, Amazonin kautta loput.

Moinen albumituotanto tietysti tarkoittaa melkoisia vaikeuksia löytää aina tarpeeksi materiaalia 40 minuutin kiekon täyttämiseksi. Ikävä kyllä parhaillakin albumeilla saattaa esiintyä ilmiselvää täytemateriaalia, mutta harvoin sentään mitään niin noloa kuin Get on the Good Foot -albumilla oleva Recitation By Hank Ballard. Liki kuusi minuuttia pelkkää kömpelösti improvisoitua James Brownin ylistystä persoonattoman taustan päällä saa kenet tahansa hamuamaan CD-soittimen skip-nappulaa.

Revolution of the Mind -livellä tekee mieli tukkia emceen turpa. "Soul brother number one, ladies and gentlemen, soul brother number one...". Keksi toinenkin ylisana, puuroaivo.

Hell-levyn tekee oudoksi gongin kumahtelut melkein kaikkien biisien välissä. Outoa ratkaisua ei ainakaan levyn musiikillisessa sisällössä motivoida mitenkään.

THE JAMES GANG

Yer' Album (1969)

Thirds (1971)

Straight Shooter (1972)

Straight Shooter / Passin' Thru (1972)

Bang (1973)

Miami (1974)

Newborn / Jesse Come Home (1975 / 1976)

Joe Walsh oli 70-luvun aikana hieno rock-muusikko ja lauluntekijä. Sitten ideat kuivuivat ja Eagles-jäsenyytensä myötä huipulle päässyt länsirannikon lötköttelijä rupesi pelaamaan musiikillisesti liikaa varman päälle.

Varhaisen bändinsä The James Gangin ensilevy Yer' Album esittelee jo ensitahdeillaan tunnusomaisen Walsh-tyylin: pitkiä, melodisia kitarasointuja, tunnelmamaalailua, tunteellisesti naukuvaa laulua. Take a Look Around on nätti ja persoonallinen kappale. Walshin ensimmäinen soolo Barnstorm on täynnä tätä tyyliä.

Funk #48 on sitä mitä nimi lupaa, tarttuva biisi, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä. Eli vahvimmat raidat on sijoitettu alkuun - muuten levy on selvästi keskitasoa parempaa rokkia, jossa bändi saa sooloilla miten lystää. Eikä olla turhan ryppyotsaisia, siitä todistavat levyn keskellä oleva minuutin mittainen studiohöpinäpaketti ja koko hoidon päättävä surkea puujalkavitsi.

Thirds on kerrassaan mainio sillisalaatti, joka tarjoaa monenlaista herkkua mieleenpainuvasti. Walk Away on se hitti, välittömästi päähän iskostuva rokkipala. Rumpali Jim Foxin Things I Could Be on laiskempitempoinen, uruilla ja runsailla, hienoilla kitarasooloilla maustettu biisi. Basisti Dale Petersin Dreamin' in the Country on hellyttävän kaunis kantrilallatus laiskasta miehestä, joka ei viitsi tehdä mitään elämänsä eteen vaikka sitä kovasti miettiikin. Walshin oma It's All the Same valloittaa minut upeasti äänitetyllä sinfoniaorkesterilla, joka soittaa kaunista kuviota tasaisin väliajoin. Midnight Man on tyypillinen naukuvampi Walsh-biisi, jossa on käytetty vierailevaa naisvokalistia.

Kolme viimeistä kappaletta eivät ole huippuja, mutta täyttävät kyllä albumin hyvin ja antavat riittävän vahvan viimeisen silauksen.

Muut Joe Walshin aikaiset James Gangin levyt ovat minulle liian raskaita paloja nieltäväksi, varsinkin livealbumi, joka tarjosi kestämätöntä kitaraulinaa minuuttitolkulla.

Sen sijaan minua kiinnosti jo varhaisessa vaiheessa kuulla ne levyt, jotka James Gang teki jatkuvasti vaihtelevilla kokoonpanoilla sen jälkeen, kun Walsh erkani soolouraa tekemään. Yhtenä päivänä huomasin Black and Whitessa Straight Shooter -LP:n, mutta siitä pyydettiin turhan kovaa monen kymmenen euron hintaa, joten en hellittänyt kukkaronnyörejäni sen hyväksi. Vaan kun myöhemmin huomasin Miami-LP:n ilmestyneen sen rinnalle suunnilleen yhtä kovalla hinnalla, tuskastuneena itku kurkussa luovutin ja pulitin vaaditut summat kummastakin levystä.

Vähän ajan päästä päätin lähteä oikein divarikierrokselle nimenomaan James Gangin ja Brownsville Stationin levyjä hakemaan, ja etsintäni tuotti tulosta. Brownsville Stationin kaksi ensimmäistä albumia, ja James Gangin kahden albumin CD:t olivat reissun tuloksena. Bangin tilasin Amazonin kautta vuonna 2005.

Straight Shooter ja Passin' Thru tehtiin uusien miesten, vokalisti Roy Kennerin ja kitaristi-laulaja Domenic Troianon johdolla. Molemmat olivat musisoineet yhden levyn tehneessä kanadalaisessa Bush-yhtyeessä, jonka esittelin aiemmin.

Straight Shooter tuntui ensimmäisillä kuuntelukerroilla hyvin tavanomaiselta bulkkirokilta, mutta pitempi tuttavuus on auttanut huomaamaan biiseissä sävyjä. Kenner on erinomainen laulaja, äänessä on voimaa ja falsettiin asti yltävää skaalaa, ja mies pystyy löytämään siihen paljon erilaisia sävyjä. Get Her Back Again ja Getting Old rauhoittavat menoa ja Hairy Hypochondriac - joka informatiivisen kansivihon mukaan kertoo basisti Dale Petersista - on metka hupipala. Melodinen Let Me Come Home toimisi melkeinpä hyvin albumin päättäjänä vahvan kliimaksin ansiosta, mutta sen jälkeen kuullaankin vielä yksi pitkä rokki, My Door Is Open.

Passin' Thru taas ei ole rokkia juuri ollenkaan, vaan bändi on popahtavissa tunnelmissa. Levyn upein hetki on One Way Street, joka päätetään kaikenlaisilla solisevilla kitara-, basso- ja muilla efekteillä. Erittäin komeankuuloista! Muuten Passin' Thru on tasaisen melodista kamaa, välillä ollaan aavistuksen verran funkyja, välillä tunnelmoidaan. Ihan OK, jos tämmöisestä pitää. Minä kyllä pidän.

Bang herättää jo kannellaan ja nimellään ("gang bang") inhotusta, mutta ei kannata säikähtää. Troianon lähdön jälkeen kyytiin otettiin nuori kitarasankari Tommy Bolin, jolla oli mukanaan nippu omia biisejä. Bolinilla oli oma bändiyritelmä Energy, joka ei koskaan päässyt tekemään levyä. Olen nähnyt netissä kerrottavan, että Bang ja sitä seurannut Miami koostuvat nimenomaan kappaleista, joita Energy soitti muttei saanut pukatuksi julkisuuteen.

Avauksena toimiva Standing in the Rain omaa kummallisen, avaruuspsykedeelisen intron. Must Be Love -biisissä Kenner innostuu esittelemään laulutaitojaan viimeisen päälle. Hän käyttää voice boxia, änkyttää, karhentaa ääntänsä, kiekuu muutaman falsettinuotin, ja matkii Elvistä pariin otteeseen. Hehehe, oletko vähän itsetietoinen pelleilijä, Roy?

Ride the Wind on komea syntsaefekteillä ryyditetty lennokas rokki, Rather Be Alone With You heitetään accapellana ja Mystery on tunnelmallinen, eeppinen loppuhuipennus. Hyvät eväät vahvan rock-levyn tekemiselle. Ehdottomasti paras Walshin lähdön jälkeisistä James Gangin albumeista.

Miami nimettiin sen kaupungin mukaan jossa levy äänitettiin, mutta taisi Floridan aurinko pehmittää kaikkien päät. Unettava levy, jolla vain progevaikutteinen Sleepwalker jaksaa saada minut höristämään korviani. Bolinkin tuntuu unissakävelevän koko ajan, eikä jaksa yltää parhaimpaansa.

Bolin jatkoi seikkailujaan menestyksekkäästi Deep Purplessa ja kahden hyvän soololevyn parissa ennen huumekuolemaa joulukuussa 1976.

James Gang menetti samalla Roy Kennerin, joka liittyi mukaan 1971 perustettuun kanadalaiseen Law-yhtyeeseen, joka sai aikaiseksi kolme kehnosti myynyttä ZZ Top -tyylistä LP:tä ennen kuin pillit pistettiin pussiin.

James Gang koottiin uudestaan. Alkuperäisjäsenistä oli jäljellä enää Fox ja Peters, vahvistuksiksi otettiin laulaja Bubba Keith ja kitaristi Richard Shack. Salvador Dalin maalauksen kanteen saanut LP Newborn on masentavan tavanomaista, tympeää rokkia. Sävyä tuo vain päätösraita Cold Wind, joka on silkkaa kantria. Coverina heitetään ties kuinka mones sadas näkemys Heartbreak Hotelista. Levy ei ole sentään puuduttavan yksitoikkoinen, välillä tunnelmoidaan balladeilla ja välillä rokataan, mutta homma ei irtoa kunnolla. Keith nähtiin myöhemmin Point Blank -yhtyeessä, mutta Shackista ei ole sittemmin mitään kuultu.

Vielä viimeisen kerran päätettiin yrittää. Jesse Come Home tehtiin kokoonpanolla Jim Fox - Dale Peters - Phil Giallombardo - Bob Webb. Molemmat uudet jäsenet lauloivat ja tekivät biisejä, lisäksi Giallombardo hoiti koskettimia ja Webb kitaroi. Tämä on se kokoonpano, joka näkyy Wounded Bird Recordsin Newborn / Jesse Come Home -CD:n epäinformatiivisen kansibookletin takakannessa. Webb oli muuten aiemmin ollut mukana Lacewing-nimisessä yhden albumin yhtyeessä (1971), jonka kokoonpanoon kuuluivat vähän aikaa myös muuat Joe Walsh ja Joe Vitale...

Jesse Come Home on sävyltään hyvin melankolinen levy. Tässä ei paljoa rokata, vaan ujutetaan lieviä progevaikutteita melodisen AOR:n sekaan. James Gang ei todellakaan ollut enää tässä vaiheessa mikään myyvä nimi, eikä levymyyntiä takuulla auttanut se, että ne heikoimmat kappaleet pistettiin albumin alkuun. I Need Love julkaistiin jopa singlenä, vaikka se on yhtä valju ja helposti unohtuva kuin sitä seuraavat Another Year ja Feelin' Alright.

Onneksi jatkossa paranee. Peasant Song on sekin jousilla kyllästettyä itkuista lässyilyä, mutta minä pidän tämän herkkyydestä. Minulta kun löytyy tuo surumielinen puoli, jonka kanssa tämä biisi resonoi. Hollywood Dream on umpikaupallista radiosoittoa kerjäävää purkkarokkia, mutta se menee hyvin levyn ainoana hilpeänä, rokkaavampana palana.

Todellinen aarre on kuitenkin Love Hurts. Ei se Everly Brothers -klassikko, josta Nazareth sai hitin aikaiseksi, vaan Andrew Goldin sävellys, jonka alkuperäinen versio löytyy Goldin 1975 tekemältä esikoissoololta. James Gangin versio on aivan yhtä hieno, ellei jopa parempi. Kertosäe saa varmasti kenen tahansa poppisäveltäjän kateudesta vihreäksi. Melodia vetoaa minuun aivan täysillä ja koskettaa sydänjuuria myöten. Todellinen unohdettu 70-luvun pop-helmi.

Pick Up the Pizzas on kiva instrumentaali, ja harvoin olen kuullut niin upeaksi miksattua kitaraa kuin Stealin' the Show'ssa. When I Was a Sailor omaa lattapäiset sanat, mutta viehättää Jesse Come Homen progehtavimpana eepoksena.

Bob Webbistä tuli Jay Fergusonin luottomuusikko ja Phil Giallombardo häipyi jonnekin tuntemattomuuteen.

JCH'lla on siis vikansa, mutta pidän sen lievästä melankolisuudesta ja se tarjoaa tarpeeksi hienoja tuokioita, jotta uskallan kutsua sitä hienoksi jäähyväislevyksi James Gangille. Huhuja Last Ride -nimisestä vihoviimeisestä LP:stä on liikkunut, mutta älkää uskoko niitä, ei sitä levyä ole olemassa. Huhu lieneekin netissä vaiennettu kuoliaaksi. Mistä lie lähtenyt liikkeelle, onko hylätty albumiprojekti vai jonkun ulkopuolisen silkkana vitsinä liikkeelle panema päähänpisto?