Joe Walsh - Johan Lewis & Korjaa Bois

JOE WALSH

Barnstorm (1972)

The Smoker You Drink, the Player You Get (1973)

So What (1975)

But Seriously, Folks... (1978)

There Goes the Neighborhood (1981)

Joe Walshin löytäminen ajoittuu aikaan, jolloin isän vuonna 1977 nauhoittamalla kasetilla ollut Fleetwood Macin The Green Manalishi oli vielä tunnistamaton kappale, ja yritin tunnistaa sen lainaamalla kirjastoista levyjä sekalaisilta 70-luvun rokkareilta siinä toivossa, että löytäisin edes sitä samaa soundia. Lainasin Tikkurilan kirjastosta Joe Walshin But Seriously, Folks -LP:n, ja vaikkei edes lämmennyt, niin minä kyllä lämpenin Walshille. Indian Summer ja varsinkin Theme From Boat Weirdos ja Life's Been Good olivat ihania biisejä. Lainasin Pasilan kirjastosta vielä The Smoker You Drink -CD:n, ja kun sekin oli loistava levy, päätin kerätä Walshin levyjä. Nuo viisi levyä olivat yhden divarikierroksen saldo.

Barnstorm on minulle Walshin mestariteos. Tällä levyllä on aivan oma tunnelmansa, jota kansi kuvaa hyvin. Autio erämaa, sääolosuhteiden piinaama lato, kaikkialla lohdutonta yksinäisyyttä. Sitä fiilistä on musiikissakin. Kummallakin levypuolella on oma kohokohtansa. Ykköspuolella se on välillä hivelevän, surumielisen kaunis, välillä jylhä instrumentaali Giant Bohemoth, johon olen rakastunut aivan täysillä. Kakkospuolella on räjähtävä rock-eepos Turn to Stone. Pidän paljon myös biiseistä Here We Go, One and One ja Mother Says. Muut raidat täyttävät albumin oivasti.

The Smoker You Drink... tarjoaa enemmän hittejä. Rocky Mountain Way esitteli maailmalle voice boxin. Book Ends on tummanpuhuva, muttei uhkaavuuteen asti. Midnight Moodies on pikkunätti instrumentaali. Happy Ways on rentoa calypsoa. Meadowsin aloittaa Walshin lyhyt hulluuskohtaus, minkä jälkeen kuullaan hyvä, mieleenpainuva sävellys. Dreams on melankolinen, rauhallinen instrumentaali. Days Gone By'n huiluintro tuo minulle jostain syystä mieleen Wigwamin.

So What on jäänyt minulla enemmän paitsioon. Se ei vain tunnu niin vahvalta levyltä kuin ympäröivät soolot, mutta onhan siinä sentään hauska All Night Laundry Mat Blues ja uusi (heikompi) versio Turn to Stonesta.

But Seriously, Folks -levyllä laiskanlötkö west coast -meininki hiipii uhkaavasti esiin, juuri se mitä There Goes the Neighborhood on pullollaan. Mutta Theme From Boat Weirdos on minulle aivan yhtä sykähdyttävän kaunis kohokohta kuin Giant Bohemoth Barnstormilla. Life's Been Good on jokseenkin täydellinen kahdeksan (tai yhdeksän) -minuuttinen. Siinä on kaikki kohdallaan - tai ainakin melkein, sillä sanoituksessa Walsh paistattelee kyllä hieman omahyväisesti omassa menestyksessään ("I got a mansion, forget the price / ain't never been there, they tell me it's nice"). Indian Summer on myös ihana, ja At the Station pistää vähän vauhtia muuten hyvin rentoon kokonaisuuteen.

There Goes the Neighborhood tuli kuunneltua nyt kolmatta kertaa, enkä vieläkään löydä siitä mitään tarttumapintaa. Pään läpi jälkiä jättämättä suhahtavaa, mitätöntä aikuisrokkia. Harvoja oikeita hutiostoksiani - ehkä ainoa, jos unohdetaan vahingossa hankitut kaksoiskappaleet muutamasta levystä.

JOHAN LEWIS & KORJAA BOIS

Jätenauhaa... eli rakkautta koko kansalle (1977)

Viettäessäni sivarielämää Taalintehtaalla 1994-1995 tein toki muutakin kuin vain siivosin sairaalaa, syötin potilaita ja kuuntelin Meriradiota. Kävin silloin tällöin paikallisessa kirjastossa, luin siellä Joakim Pirisen Sokeri-Sakarin ruotsinkielisenä eli Socker-Conny -albumin, ja kuuntelin joitakin vinyylilevyjä.

Johan Lewis & Korjaa Bois oli ennestään tuttu Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjasta sekä kasetille nauhoittamastani Hardis-kappaleesta, joka oli soinut 90-luvun alussa Radiomafian huumorilevytoivekonsertissa. Taalintehtaan kirjastossa huomasin, että heillähän oli Jätenauhaa vinyylihyllyssä, joten pyysin virkailijaa laittamaan sen pyörimään. Levy oli melkoisen hämmentävä, enkä ihan sulattanut sitä ensikuuntelulla. Ajattelin kuitenkin, että jos Maailman ihanin juttu ja Karjala soisivat joskus radiossa, niin ne kyllä kelpaisivat nauhalle.

No, koitti vuosi 1996 ja levy tuli ulos CD:nä edesmenneen Matti Pellonpään muistoa kunnioittaen. Ostin samantien. Pian sen jälkeen kuulinkin Karjala-biisin radiossa, Alivaltiosihteerissä.

Onhan tämä hyvin nopeasti puhki kuluvaa "huumori"musaa, jos nyt naurattaa edes ensikuuntelulla. Mutta minähän tunnen usein outoa rakkautta kaikenlaisia outoja levyjä kohtaan. Jännintä tässä on biisijärjestys: joka toinen raita on balladi, joka toinen rokkia.