John Watts - Jo Jo Zep & The Falcons

JOHN WATTS

One More Twist (1982)

Harvoja löytöjäni Malmin kirpputorilta. Fischer-Z -miehen ensimmäinen soololevy on maltillisempi kuin oman yhtyeen aiemmin tekemät levyt. Watts on nyt omillaan, eikä levy kohoa samoihin korkeuksiin, ei pyrkimyksissään eikä laadullisesti. Kuitenkin sympaattinen levy, josta löytää kivaa kuunneltavaa kunhan vain viitsii jäädä sen pariin. Sanoittajana Watts ei ole enää niin suora, laulut vaativat tällä kertaa enemmän pureksimista ennen kuin ymmärtää mitä niillä on haluttu sanoa.

One Voice on se single, selkeästi tarttuvin raita. Watching You on sekin välittömästi mieleen jäävä, joten sen rankkaan kakkoseksi. Muut biisit ovat kohtuullisen hyviä, korkeintaan Involuntary Movement tuntuu täytteeltä.

Sisäpussissa on kuvia Wattsista ja hänen taustamuusikoistaan, rumpali Derek Ballardista ja basisti Dave Purdyesta, ja jostain mistälie sekalaisesta studiolla pyörineestä porukasta. Muutama kuva on selkeästi vanhempi - yllättävää, että imagoltaan neuroottinen falsettilaulaja Watts on ollut joskus itsevarman oloinen, biljardia pelaava rasvaletti.

JO JO ZEP & THE FALCONS

Don't Waste It (1976)

Whip It Out (1977)

Let's Drip Awhile (1978)

So Young (1978)

Screaming Targets (Australia-painos) (1979)

Screaming Targets (Saksa-painos) (1979)

Hats Off Step Lively (1980)

Step Lively (1981)

Dexterity (1981)

Jo Jo Zep: Cha (Uusi-Seelanti -painos) (1982)

Cha (USA-painos) (1983)

Huh, tällä bändillä on tarina minun elämässäni. Se alkoi jo 1980, kun äiti nauhoitti yhdelle kasetilleen Screaming Targets -albumilta löytyvän biisin Don't Wanna Come Down. Esittäjäksi äiti oli merkannut kasettilipukkeeseen Jo Jo Step. 90-luvun alussa tutkin Pasilan kirjastossa englanninkielisiä musiikin hakuteoksia, ja sain selville bändin nimen oikean kirjoitusasun ja kotimaan. Aivopoimuihini muodostui ehkä lievä kiinnostuskin bändiä kohtaan.

Joskus viime vuosikymmenen puolessavälissä, vähän ennen kuin varsinaisesti kiinnostuin kahdesta valkoisesta läikästä musiikkikartallani, eli Australiasta ja Uudesta-Seelannista, piti yrittää löytää Jo Jo Zepin levyjä. Black and Whitessa oli kaupan saksalaispainos Screaming Targetsista. Se aloitti tämän bändin tuotannon keräämisen. Screaming Targets oli oikein hyvä levy, ja väijyskelin niitä sitten lisää. B&W:n alevinyylilaatikosta bongasin Don't Waste It -LP:n, ja tykkäsin siitäkin täysillä.

Sitten pengoin nettiä, ja löysin blogin nimeltä Midastouch. Blogi oli erittäin lyhytikäinen, se oli aktiivinen vain maaliskuusta syyskuuhun 2006. Kun löysin Midastouchin, se oli näköjään vähän aiemmin hylätty, kaikki aktiviteetti sivustolla näytti olevan loppunut. Sivustolle oli uploadattu mukava määrä australialaisia 70-luvun levyjä mp3-muodossa Rapidshare-latauspalvelimelle. Löysin sieltä Jo Jo Zepin albumit Whip It Out, Let's Drip Awhile ja So Young, ja ilokseni huomasin latauslinkkien olevan vielä toiminnassa. Imuroin musiikin koneelleni, ja poltin sen CD-R-levyille. Selasin sivuston muutakin tarjontaa, mutta en uskaltanut kokeilla niitä täysin tuntemattomia aussibändejä joiden musaa siellä oli tarjolla.

Tämä Midastouch hävitettiin sitten bittiavaruuteen, ja herätettiin uudestaan henkiin nimellä Midoztouch. Tästä sivustostahan olen jo aiemmin maininnut jotain. Oli mp3-puoli, jossa oli tarjolla CD:llä julkaisemattomia aussilevyjä vapaasti imuroitavina, ja foorumipuoli, jota veti nimimerkki Micko (lienee sama Micko, jolla on nykyään tämä YouTube-tili). Foorumipuolta seurasin ahkerasti, sinnekin ilmestyi kaikkea harvinaista josta minulla on edelleen isohko osa tallella. Nykyään Midoztouchiakaan ei enää ole olemassa, Megaupload-latauspalvelun lakkauttaminen ja omistajan Kim Dotcomin pidättäminen merkitsi pitkälti tuhoa Midoztouchille, jonka foorumipuolella oli käytetty pääasiassa Megauploadia latauspalveluna.

Jo Jo Zepin levyjä ei löytynyt divareista enempää, mutta onneksi on MusicStack. Sitä kautta olen kerännyt loput levyt. Minulla oli myös Live!! Loud and Clear -maxi-EP, mutta siinähän on vain viisi suoraan Let's Drip Awhile -livealbumilta poimittua kappaletta, eli ei mitään uniikkia. Myin sen Harrille, joka laittoi sen myyntiin Discogsissa.

Jo Jo Zep & The Falcons aloitti R&B- ja blues-vaikutteista rokkia soittavana pubi- ja pikkuklubibändinä, rentona ja viihdyttävänä pumppuna. Kitaristi-laulunkirjoittaja Ross Wilson päätti vuoden 1975 lopulla tehdä ajankulukseen, ihan vain yhden singlen projektina version Chuck Berryn Run Rudolph Runista. Sopimusteknisistä syistä hän ei voinut itse laulaa levyllä, joten hän pyysi hyvää ystäväänsä Joe Camilleria laulamaan sen sijaan. Camillerin lempinimen Jo Jo Zep (maltalainen väännös Joseph-nimestä) mukaan bändille annettiin nimeksi Jo Jo Zep and His Little Helpers. Singlen promotoimiseksi Camilleri ja mukaan liittynyt basisti John Power muodostivat pysyvämmän bändin Jo Jo Zep and The Falcons. Maltassa syntyneen Camillerin sukujuuret antoivat sysäyksen myös Falcons-liitteelle (Maltan haukka, get it?). Camillerista tuli päävokalisti, vähän vastahakoisesti, sillä hän olisi halunnut muiden, omasta mielestään kyvykkäämpien miesten (kuten The Sports -yhtyeen perustanut Stephen Cummings ja Falconsien kitaristi Wayne Burt) ottavan sen pestin. Kukaan muu ei vain suostunut.

Ironista oli, että koko Jo Jo Zep and The Falcons -yhtye alkoi vuosien kuluessa olla ihmisten mielissä yhtä kuin Joe Camilleri ja hänen taustabändinsä.

Don't Waste It on edelleen klassista aussirokkia. Koko levy on maukas, mutta repäisevä tulkinta Otis Reddingin Securitysta, miellyttävän hyväntuulinen ja heti tarttuva rokki Beating Around the Bush, tyylikkäästi kitaroitu We're All in the Same Boat, basisti John Powerin täydellisellä, raa'alla blues-äänellä raakkuma blues-klassikko That's Alright ja kerrassaan hurmaava tarinalaulu Sweet Little Latin Lover ovat kohokohdat.

Whip It Out on ihan hyvää jatkoa ensilevylle. The Girl Across the Street (Just Turned 18) ja Powerin laulama R&B-rokki Boogie in the Barnyard ovat hauskoja. I Need Your Lovin' menee melkein ärsyttäväksi lopussa, kun bändi ei tahdo millään lopettaa hupia, vaan biisiä senkun jatketaan vaan. Muutenkin LP:llä riittää hyvää menoa.

Melbournessa äänitetty Let's Drip Awhile (Live in Concert) on oiva näyttö bändin livekunnosta. Ei sen enempää kerrottavaa, ei mitään moitittavaa.

Vuonna 1978 tehty seitsemän biisin mini-LP tarjosi ensimmäisen version kappaleesta So Young, jonka mukaan levy myös nimettiin. Falconsit äänittivät vähän myöhemmin toisen version, ja Elvis Costello Attractionseineen pisti nauhalle oman coverinsa, joka löytyy 1987 julkaistulta kokoelmalta Out of Our Idiot. Show Ya Fun on kunnon rokkijyrää, ja John Power laulaa taas blues-klassikon, eli Long Distance Call. Bobby ja Shirley Womackin It's All Over Now vedetään hiukan eri tyylillä kuin rokkibändit yleensä. Camilleri uskalsi ensimmäistä kertaa kokeilla laulunkirjoittamista, Show Ya Fun on kokonaan hänen tekemänsä, ja So Youngilla hän avusti Tony Faehsea ja Jeff Burstinia, bändin kitaristeja.

Screaming Targets merkitsi käännettä Jo Jo Zep & The Falconsille, monessakin mielessä. Camilleri, Faehse ja Burstin vastasivat nyt lähes kaikista biiseistä. Musiikki oli muuttunut poprockiksi, jossa oli välillä reggae-vaikutteita. Albumin avaava pseudo-reggae-komppinen Hit and Run oli yllättäen hitti Australian ulkopuolella, ja se avasi porukalle tien sekä Yhdysvaltoihin että Eurooppaan keikkailemaan. Heinäkuussa 1980 Falconsit toimivat San Franciscossa lämmittelybändinä Journeylle, Black Sabbathille ja Cheap Trickille. Melkoisen epäsopiva yhtälö varsinkin ottaen huomioon uuden, astetta pehmeämmän musiikkityylin. Ausseja heitettiinkin kananmunilla ja muilla esineillä, mikä sai Camillerin tokaisemaan yleisölle: "Ei ihme että vanhempanne hävisivät Vietnamin sodan - ettehän te edes pysty osumaan maaliin!"

Screaming Targets julkaistiin ulkomailla, mutta versio Mickey Juppin kappaleesta You Made a Fool Out of Me poistettiin muunmaalaisista painoksista. Sitä pidettiin selvästikin liian australialaisena didgeridoo-taustoineen, ja liiaksi levyn muusta materiaalista poikkeavana. Tilalle otettiin uusi, nopeampi, lievästi reggae-vaikutteinen versio So Young -biisistä.

Screaming Targetsin jälkeen Jo Jo Zep & The Falconsin musiikillinen linja muuttui minullekin vähän vaikeammaksi digata. Uusi, enemmän kasari-new wave -henkinen poppityyli ei ole saanut minua lämpenemään. Se kuulostaa minusta vähän kolealta, kalsealta.

Seuraavalla albumilla Hats Off Step Lively reggae-vaikutteet korostuivat. Lopputulos on kuunneltava, mutta se aiempi hyvä fiilis, joka teki levyistä niin viihdyttäviä, oli kadonnut. Muualla maailmassa albumi julkaistiin vasta seuraavana vuonna, aivan eri muodossa ja lyhennetyllä nimellä Step Lively. Se oli koottu Hats Off Step Livelyn ja 1981 julkaistun kymmentuumaisen minialbumin Dexterity materiaalista. Mukana oli vielä kaksi uutta biisiä, But It's Alright ja Gimme Little Sign, jotka oli äänitetty Floridassa KC and the Sunshine Bandin keulahahmojen, Rick Finchin ja H.W. Caseyn tuottamina.

Dexterityn äänitykset on tehty suhteellisen pitkällä aikavälillä, kesäkuusta 1980 (Nosey Parker) toukokuuhun 1981 (Flexible ja Please Please Please). Nosey Parker oli kuultu parin singlen b-puolella, Sweet ja Rub Up Push Up muodostivat alkuvuodesta 1981 julkaistun singlen. Kannet ovat oudot, etukannessa ilmeisesti huumeidenkäyttäjä sitoo liinan käsivarteensa voidakseen piikittää itseään suoneen, takakannessa seisoo jonossa neljä miestä puvuissa, jotka näyttävät 50-luvun parilla dollarilla tehtyjen scifi-elokuvien näkemykseltä avaruusolioiden asuista. Musiikki on juuri sitä kalseaa konesoundeilla tuotettua new wave -poprockia jolla Falconsit vetivät viimeiset henkäyksensä.

Bändi kierteli edelleen kotimaansa ulkopuolella, mutta he olivat keskellä vilkkainta musiikillisten tyylinmuutosten kautta, ja heistä ei tuntunut mielekkäältä joutua vielä 1981 promotoimaan Screaming Targets -levyä, jonka tyyli ja biisimateriaali oli heille jo mennyttä aikaa. Tämä oli yksi niistä kitkaa aiheuttaneista seikoista, jotka saivat bändin hajoamaan siinä vaiheessa kun olisi ollut aika viimein markkinoida Step Lively -LP:tä Yhdysvalloissa.

Se mikä bändistä oli vielä jäljellä teki 1982 LP:n Cha. Tuottajana oli edelleen Pete Solley, joka oli tuottanut aiemmatkin levyt Screaming Targetsista alkaen. Camilleri ja Burstin apunaan Simon Gyllies bassossa ja Solley koskettimissa (rumpalia ei ole kreditoitu???) teki kumman harhailevan levyn, joka sentään poiki kaksi hittiä Australiassa: Taxi Mary ja Walk On By (kyllä, SE Walk On By). Hiteistä ei ollut kuitenkaan mitään apua Camillerille, joka jäi lopulta yksin ilman bändiä. Cha vaihtelee tyyliä kuulostaen välillä väsyneeltä (Walk On By), välillä hupimielessä tehdyltä diskoilulta (Taxi Mary), välillä puolitiehen jätetyltä kabareemusiikilta (Sherrie), ja välillä miltä tahansa siltä väliltä. Naislaulaja Jane Clifton avustaa useilla raidoilla. Missään vaiheessa lopputulos ei kuitenkaan kuulosta edes Dexterityltä, joten Falcons-sanan tiputtaminen nimestä oli aiheellista.

USA-versiolle poimitut uudet biisit Losing Game, King Kong ja Competition sekä Dexterityltä otettu Flexible eivät tuo mitään lisää kokonaisuuteen.

Camilleri perusti sitten 1984 oman yhtyeen The Black Sorrows, jossa on nähty useita vanhoja Falcons-muusikoita, kuten Jeff Burstin, Wayne Burt ja Gary Young. The Black Sorrows ujutti R&B-pohjaiseen rokkiin vaikutteita reggaesta ja latinomusiikista, ja jatkaa edelleen tänä päivänä.