JP-Musiikki - Kaikki singlet 1979-1987

Eri Esittäjiä: JP-MUSIIKKI - KAIKKI SINGLET

Various Artists: JP-Musiikki - Kaikki singlet 1979 - 1987 (2017)

Onnittelut Nummisuutareille. Heidän Japanilaisen rockinsa sanoitus tekee pilkkaa sekä rock-sanoituksista, japanin kielestä että kuulijan älykkyydestä ja arviointikyvystä. Natisuttakaa te itse vain sitä hetekaanne.

Ilpo Havun single olisi lajissaan tyydyttävää valssi- ja humppaiskelmää, jos se halpa syntetisaattorisoundi taustalla olisi korvattu jollain omaperäisemmällä, vaikka harpulla tai pianolla.

Aika erikoista pistää näin täyteen ahdetut sovitukset ilmiselvän kuoroyhtyeen taustalle, siksi Karpalon Tuhansin äänin -singleä kuuntelee hämmentyneenä. Sade peittää kyyneleet on saanut hillitymmän ja tyylikkäämmän sovituksen.

Jarno Sarjanen vetää hyvin purevan taksikuskilaulun. Vihkosen mukaan sinkku on yksi JP-Musiikin menestyneimmistä, ja varmasti olen sen joskus aiemmin kuullutkin.

Rumien miesten yhtye pyrki ehkä liikaakin omaperäisyyteen ainoalla singlellään. Oliko tarpeen päättää a-puoli tuollaiseen turhankin pitkään kaaokseen? Laulajalla on selvästi patoutunutta tuskaa mitä purkaa, mutta ei häntä pitkään jaksaisi kuunnella.

Pentti Puntti Band on tietysti kaikessa maalaisuudessaan oivaltanut funkin idean aivan väärin. Irja-kuiskailu menee överiksi. B-puolella rupeaa sentään jo junttihuumori huvittamaan, mutta kiitos kompaktille singleformaatille siitä, että tämmöistä ei tarvitse isona annoksena kuunnella.

Nummisuutarien Aikakone-singlellä JP-Musiikki sinetöi lisää linjaansa Suomen omituisimman iskelmämusiikin julkaisijana. A-puoli on kyllä omalla kierolla tavallaan hauska. Geronimo on OK modernia myöhäis-rautalankaa.

Minä kuulun niihin, joille Paajasen Yläkerran psyko on liian kova pala, mutta Hait tyttöjä syö on kovastikin mieleeni.

Salomonin Se koskee on masentava iskelmäballadi, ja b-puolen Delilah on kiduttavan pateettista kuultavaa kenen tahansa esittämänä. Moi vaan, Salomon, onneksi lopetit tähän.

O.J. Kiven Niin kai se on -sinkku on ainoa varsinainen syy miksi ostin tämän boksin. A-puoli on väsyttävän vaimeaa, tasapaksua ja monotonista hyminää. B-puolen Nousin aamuun kanssa auringon omaa sentään nopeamman temmon ja puhallinta taustalla, mutta eikö Kivistö voinut ideoida tähänkään kappaleeseen kunnon repäisevää kertosäettä?

Pearly Cat oli selkeästi vielä aloitteleva rockbändi. Soitto kompuroi eteenpäin, eivätkä palaset (rummut, kitarat, basso) loksahda yhteen. Saattaa tosin johtua miksauksestakin. Erottuvana piirteenä heillä oli naisvokalisti, joka kiljuukin aika hyvillä äänivaroilla, mutta miksaus on tosiaan mennyt aivan pieleen. Harvassa ovat ne levytykset, joissa bassosta saa paremmin selvää kuin laulajan äänestä tai siitä mitä hän laulaa.

Jukka Heinon single Legendaari sai aikaan ahaa-elämyksen: onko a-puoli juuri se kappale, joka soi puhallinsektion instrumentaaliversiona Heikki Hietamiehen vetämässä Lauantaitanssit-ohjelmassa? Melodia on ilmiselvästi sama. Legendaarin sävelsi Eino Virtanen, ja samanniminen mies ohjasi paljon Lauantaitanssien jaksoja. Ainut asia joka vähän klikkaa on, että Legendaari levytettiin ensimmäistä kertaa 1974 ja Lauantaitanssit alkoi jo 1970.

Marduusialainen kissantervauslaulu on yksi Innasen neronleimauksista. Enkä pahastu sanoituksesta, vaikka kova kissaihminen olenkin.

Eemelin ensimmäiset EP:t ovat nerokasta omaehtoista huumoria (Urheiluselostusta eritoten rakastan), mutta kun ei Suomi ymmärtänyt moisen päälle 50- ja 60-luvun vaihteessa, Eemelin huumori latistettiin ja kansanomaistettiin. Hänen ympärillään pyöri menneisyyteen jämähtäneitä juntteja. Aika ajoi lopulta Eemelin ohi, ja vuonna 1980 Mulla menee hitaasti -singleä tehtäessä hän oli muinaisjäänne.

Kuorolaulua ja tiputanssia, huokaus. Ei tämä JP-boksi päästä minua helpolla. Rockin nopeasti hylännyt luopio Pekka Loukiala laulaa venyttelevästi pateettisen Äiti maa -itkuvirren. B-puolen suomennos Björn Skifsin vuoden 1981 euroviisusta on sentään musiikillisesti siedettävämpi, vaikka Loukiala ei ollut todellakaan sopivin mies sitä tulkitsemaan.

Hillel Tokazierin pirteä pianonpimputus keskeyttää hetkeksi piiitkän ja ikävän iskelmäputken. Ei Tokazierkaan mitään enempää tarjoa, mutta onpahan jotain vaihtelua.

Huh, viitoslevyllä alkaa homma heti piristyä. Sonja Lumme laulaa kyllä hyvin... Yritin selvittää Toiveiden saaren alkuperän, mutta turhaan. Joseph Koo ja James Wong tekivät paljon musiikkia Bruce Lee -leffoihin, mutta tuskinpa vastaus löytyy siltä osastolta. Pam-Pam-Pamela, no niin, onhan tuo kuultu... Tin Janinet, Outi Poppit ja Just Divorcedit minulla on jo vinyylillä eikä niiden välissä ole juuri mitään, mutta onpahan sentään parempaa musiikkia.

Jarno Sarjanen vetää vanhan Drunken Sailorin omilla sanoillaan. Arkatavaran singlet ovat ihan hyvää perusrokkia, paitsi Aikavelka vähän pehmo.

Sometimes When We Touch on tympeä siirappiballadi alkuperäisenäkin, Marina & Marinon versio on harrastelijamainen ja kömpelö. Taustaa on vaikea edes huomata, se erottuu heikosti sieltä jostain mutta siitä on vaikea sanoa mitään. Onko siellä jossain mieskin laulamassa? B-puolellakaan en huomaa mitään erityistä lahjakkuutta.

Lipponen paiskoo ainoan singlensä a-puolella kovaa rokkia. "Pistetään siikaa" on onnistunut voimannäyttö laulaja Matti Tuonoselta. Rauhallisempi b-puoli Johnnie Walkerin blues sisältää ripauksen vanhaa jatsiklubihenkeä varsinkin alussa ja lopussa. Alaston nainen ja Voimaa ovat molemmat tuhtia rokkia ja pitävät yllä tasoa. Kiinnostaisi kuulla näiden julkaisematon albumi.

The Voice of Mengelen singlen a-puoli on paljon helpompaa musiikkia kuin odotin. Dancin' Like an Alien on suorastaan kaupallista melodista hardrockia. B-puoli on vähän vaikeammin sulavaa jytinää.