Keitetty Hauki - Keith & Donna - Keith Jarrett

KEITETTY HAUKI

Sille, joka ymmärtää... (1978)

Musa-lehden toimittajana ja kriitikkona vuosina 1974-78 toiminut Keijo Lindgren perusti 1978 tämän bändin, jonka ainoa LP on perin hämmentävä. Lindgren vuodattaa sanoituksissaan julki mielipiteitään punk rockista, natseista, luonnon tuhoamisesta, julkkisilmiöistä, viinan kiroista ym. Musiikissa on sotkettu yhteen suoraviivainen rock ja myöhäisproge. Levyä kuunnellessa jotenkin ymmärtää, miksi Musa oli mennyttä julkaisua vuonna 1978, sillä tuona vuonna musiikissa puhalsivat jo tuulet, joiden päälle Musan toimituskunta ei ymmärtänyt.

Lindgrenin sanoitukset ovat väliin kömpelöitä. Esim. Punkki-Jukan blues ja Luomisen tuskaa ovat enemmänkin ihan toimivaa amatööririimittelyä kuin oikeaa sanoittamista. Voin nähdä Juicen nyrpistävän nenäänsä. Musiikin ja esittämisen kanssa sorrutaan välillä ylilyönteihin, esim. Taikayön ja Kettufarmin puheosuudet olisi voitu jättää pois. Parhaiten toimii minulle Edistyksen huumaa, jossa on toimiva melodia ja hyvät kitarasoolot. Muusikoina porukka suoriutuu hommastaan jotenkin kuiville, mutta kankeus vaivaa.

Ei mikään huono levy kuitenkaan tämä. Suunta oli tietyissä kohdin oikea. Enemmän harkintaa, hiomista, soiton treenaamista ja ajan hengen mukaisuutta peliin, niin se olisi ollut jo siinä.

KEITH & DONNA

Keith & Donna (1975)

Se alkoi sillä, että vanhojen Soundien kaikkien Grateful Dead -levyarvostelujen ja Juho Juntusen Dead-palvonnan johdosta päätin tsekata ko. bändin tuotannon. Lainasin kirjastoista kaikki levyt, ja kuunneltuani ne totesin, että Deadin musiikki on välillä aika pitkäveteistä taustamusaa, mutta parhaimmillaan oikein kivaa ja rentoa rokkia. En pitänyt kuitenkaan niin paljon, että ostamaan olisin innostunut.

Grateful Dead -miesten soololevyt ja omat bändiprojektitkin piti siinä sitten katsastaa läpi. Niistä monet löytyivät kirjastoista, mutta aika monen levyn kohdalla täytyi ottaa netin lukemattomat laittomasti musiikkia jakelevat musablogit sekä mp3-verkkokaupat avuksi. Tästä Keith & Donna Godchaux'n yhteisestä albumista ei löytynyt latauslinkkiä mistään päin nettiä, joten ainoaksi mahdollisuudeksi kuulla se jäi sen ostaminen. En löytänyt tätä LP:tä divareistakaan, joten turvauduin MusicStackiin. Oma kappaleeni lähti postitse oikein Australiasta saakka.

No, en voi sanoa olevani hirveän tyytyväinen Keithin ja Donnan levyyn enkä siihen, että omistan sen. Onhan tämä ihan kivaa soul / blues -pohjaista fiilistelymusaa ja Donna laulaa kauniisti, ja sovituksiin on uhrattu vaivaa. Mutta ei tämä silti ole kuin pikkunättiä hymistelyä. Silti levyllä on kyllä paikkansa kokoelmassani, semmoisena harvoin vastaan tulevana erikoisuutena... tai jotain. Ehkä se tuo pienen annoksen hillityn sivistynyttä arvokkuutta monenkirjavaan levykokoelmaani.

KEITH JARRETT

Original Album Series (Life Between the Exit Signs / Restoration Ruin / Somewhere Before / The Mourning of a Star / El Juicio (The Judgement)) (1968 / 1968 / 1969 / 1971 / 1975)

Kuuntelin Jarrettin tuotantoa Spotifysta, ja siitä jäi sen verran hyvä vaikutelma, että suostuin empimisen jälkeen ostamaan tämän pikkuboksin kun näin sen Hakaniemen Levykauppa Äxässä. Vaikka siinä nyt onkin Restoration Ruin, joka on täysin käsittämätön levy Jarrettin tuotannossa. Mikä ihme sai hänet tekemään levyllisen pehmoista hippimusaa ja vielä laulamaan, kun ei hän ole mikään laulaja? Huilua, pianoa, huuliharppua, tamburiinia, akustista kitaraa, jousia, ja kaiken päällä Jarrettin pehmeä, huojuva, epävarma ääni. Kamalaa.