Klaatu - Klamydia - Klark Kent

KLAATU

Klaatu (1976)

Hope (1977)

Sir Army Suit (1978)

Endangered Species (1979)

Magentalane (1981)

Ensimmäinen epäsuora kosketukseni Klaatuun tuli lapsuudenkotini levyhyllyssä olleen Carpentersin Passage-LP:n myötä, siinä kun oli Carpentersin cover-versio Calling Occupantsista, ja levyn sisäkannessa mainittiin Klaatu.

Vähän kunnollisemmin sain tietää bändistä kun opiskelin Karjaalla 1995-1996. Paikallisessa kirjastossa selailin jotain englanninkielistä musiikkihakuteosta, jossa oli Klaatusta artikkeli ja diskografia. Ajattelin, että Klaatun levyt ovat varsinaisia Graalin maljoja, joita en tule ikinä näkemään missään. Kiinnosti kyllä.

Olin onneksi väärässä, sillä Tikkurilan kirjastossa 90-luvun loppupuolella huomasin levyhyllyssä Hope-LP:n. Sitä ei saanut lainata, joten kuuntelin levyn sen sijaan kirjaston tiloissa. Olin vaikuttunut.

Levyjen hakeminen alkoi. Ensimmäinen levy löytyi ensin CD:nä Popparienkelistä, Sir Army Suit jostain... Poppa Joesta kenties? Pikkuhiljaa löytyivät muutkin levyt 90-luvun lopun ja vuosituhannen vaihteen aikana, Endangered Species viimeisenä Hippie Shakesta. Klaatu-esikoisen CD-versio oli kovin vaimeaksi prässätty eikä pieni koko tehnyt oikeutta kansitaiteelle, joten vaihdoin ilomielin CD:n vinyyliin kun se löytyi.

Vielä maanmittausopintojeni aikana 1996-1999 jaksoin olla innoissani Klaatusta, mutta bändin viehätysvoima ei kestänyt kauaa. En enää kuuntele levyjä paljoa, mutta Hope ja Sir Army Suit tekee silloin tällöin mieli pistää soimaan kovalevyltä / Spotifysta.

Ensilevyn kiinnostavimpia kappaleita on tositapahtumiin perustuva Sub-Rosa Subway. Se kertoo ihan oikeasta, 1800-luvulla eläneestä keksijästä, Alfred Ely Beachista, joka keksi kaikkien aikojen ensimmäisen metrolinjan, Broadwayn alla Manhattanilla. Tulostin netistä artikkelin Beachista jo marraskuussa 1998 ja sujautin levykotelon sisään, ja sehän on vieläkin netissä tallessa. Sitten on vielä Wikipedia-artikkeli.

Jos joku ihmettelee, mitä morse-koodi Sub-Rosa Subwayn lopussa mahtaa tarkoittaa, netistä löytyy siihenkin vastaus. Kun vierittää sivua ko. laulun sanoituksen kohdalle, niin siinä se on.

Minulle esikoislevyn kestävimmäksi ja kiehtovimmaksi kappaleeksi on osoittautunut kuitenkin päätösraita Little Neutrino. Jo ihan tuotannollisena saavutuksena se on melkoinen kuunteluelämys.

Hope on se mestariteos. The Loneliest of Creatures kohosi suosikikseni bändin tuotannossa, mutta erittäin kiehtova on myös Around the Universe in 80 Days, etenkin instrumentaaliosa kolmen minuutin kieppeillä.

Sir Army Suitilla ei jaksettu enää yrittää liikoja, joten kunnianhimoisen proge-eepoksen sijasta tehtiin vain tavallista värikkäämpi pop-levy, joka aloitti alamäen. A Routine Day -biisillä kuvataan aivan tavallisen, työhönsä ja elämäänsä turhautuneen työläisen tavallisen harmaata päivää. Paitsi että päivä ei itse asiassa kuulosta niin harmaalta ja ikävältä kuin ehkä oli tarkoitus. Kaikilla kun ei ole mahdollisuutta mennä ruokatunnilla puistoon syömään eväitä.

Vaati joitakin kuuntelukertoja, ennen kuin Juicy Lucyn energisyys alkoi purra. Perpetual Motion Machine on Klaatun onnistuneimpia biisejä, sovitus, kertosäkeen kaiutettu laulu, tuohon tiettyyn nuottiin osuminen kahden minuutin kohdalla jotta saatiin aikaiseksi oikea tunnelma... nappiin meni kaikki. Mister Mansonin sanoitus olisi voinut olla vielä suoremmin pureva, itse olisin vielä viilannut sitä ilkeämmäksi.

Silly Boys on albumin näppärin idea. Ovat keksineet soittaa Anus of Uranusia takaperin ja löytäneet siitä uuden sanoituksen. Sitten tämä Anus of Uranus on laulettu uudestaan voice boxin läpi, käännetty lauluraita takaperoiseksi, pistetty taustalle outoa pseudodiskoa, ja nämä uudet sanat on painettu sisäpussiin peilikirjoituksena. Vau.

Endangered Speciesilla ei soittanut Klaatu itse, vaan ryhmä studiomuusikoita. Lukuunottamatta laulua ja yhtä pääsoitinta per biisi, jotka sentään annettiin bändin jäsenten hoidettavaksi - ja suurin osa näistäkin Klaatun jäsenten hoitamista soitinosuuksista vielä pyyhittiin yli ja äänitettiin uudestaan sessiomuusikoiden toimesta. Capitol Records halusi tehdä radioystävällisen Klaatu-levyn, niinpä firma hommasi studioon ulkopuolisen tuottajan, ja miksaus tehtiin ilman bändin läsnäoloa. Niinpä lopulliselle levylle jäi hyvin vähän Woloschukin, Draperin ja Longin panosta. Albumi sitten floppasi kuitenkin niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin.

I Can't Help It on harvinaisen vaisu avaus millekään levylle, saati sitten Klaatun levylle, eikä homma paljoa parane jatkossakaan. Paranoia, outo rakkaustarina Howl At the Moon ja arkipäivän turhaumille onnistuneesti raivoava Set the World on Fire ovat ne biisit jotka nostaisin esille. Potentiaalisesti kiukkuinen sanomabiisi Sell Out Sell Out kaatuu mammanpoikamaisiin lauluosuuksiin - Klaatun jäsenet eivät omanneet mitään rock-ääniä, ja niitä olisi bändin tuotannossa silloin tällöin tarvittu.

Magentalane haisee pahasti eltaantuneelta. Musiikki on pahimmillaan pehmoista, munatonta jousidiskopoppia (The Love of a Woman), sanoitukset kertovat rouva Toadin kekseistä (Mrs. Toad's Cookies) ja kaipuusta jonnekin Marsiin (A Million Miles Away, Maybe I'll Move to Mars). Ihmemaasta jossa on ruusunpunaisia sateenkaaria ja jossa virtaa vaaleanpunaista samppanjaa (nimikappale). Ihan kuin kuuntelisi lastenlevyä. Kansikin on ällö pinkki unelma. Poissa ovat hurjat avaruusvisiot ja matkat helvettiin, historiaan ja totalitaarisiin maihin. December Dream on ilmeisesti omistettu John Lennonille ja onkin aika liikuttava, kaunis balladi. Tosin, kun Magentalane on muutenkin pehmo levy, December Dream ei jaksa hirveästi ponnahtaa esille kokonaisuudesta. Yököttää vain koko tämä LP.

KLAMYDIA

Lahjattomat (1995)

Klamytologia (1998)

Tutkin ostamaani Jarkko Kuivasen ansiokasta Suomipunk 1977-1998 -diskografiakirjaa, ja tuumin, että voisi vaikka perehtyä Klamydiaan, kun heillä on niin hauskoja biisinnimiäkin. Lainasin kirjastosta Klamysutran ja totesin, että tämähän menee aika hyvin. Lainasin siis lisää levyjä.

Sitten kävin ostamassa Stockalta nämä kaksi kokoelmaa, ajatellen että näillä pärjää hyvin. No, olen minä polttanut vielä CD-R:n täyteen noilla kokoelmilla esiintymättömiä single- ja EP-raitoja, Klamydian tekemiä covereita muiden biiseistä, CD-levyjen piiloraitoja (Pikku Kakkos -tunnari on hulvaton) ja muuta kuonaa.

KLARK KENT

Don't Care / Thrills - Office Girls (1978)

Away From Home / Office Talk (1980)

Klark Kent (1980)

Huippurumpali Stewart Copeland piti hyvää hauskaa Police-levytysten välissä. Klark Kent -kymmentuumainen rupesi kovasti kiinnostamaan minua vanhojen Soundien sinkkuarvostelujen ja yhdeltä new wave -kokoelma-cd:ltä löytämäni Away From Home -biisin ansiosta. Don't Care -sinkku löytyi Black and Whitesta, Away From Home ja minialbumi piti hommata MusicStackin kautta.

Koko kymmentuumaisella Copeland esittelee kykyjään kannujen parissa. Varsinkin instrumentaalit Grandelinquent ja Guerilla ovat maukkaita. Eivät nämä kappaleet todellakaan olisi sopineet The Policelle, joten hyvä vain, että Sting oli ohjaksissa. Mutta tämmöisen sivuprojektin muodossa Copelandin aivoitukset menevät erinomaisen hyvin.