Mandré - Manfred Mann - Manfred Mann's Earth Band

MANDRÉ

Mandré (1977)

Mandré Two (1978)

M3000 (1979)

Mandré 4 (1982)

Mandré eli Andre Lewis teki neljä LP:llistä hyvin luovaa, kumimaista funkia. Syntetisaattorien parissa Lewis oli varsinainen velho, kaikki nämä levyt huojuvat, pomppivat ja vikuroivat kuin eivät meinaisi pysyä levylautasella. Outo soundi sopii niille jotka tykkäävät erikoisesta, muille nämä voivat olla rasittavaa kuultavaa. Minuun kolahti, kun tutustuin näihin netin musiikkiblogien myötä, ja levyt oli lopulta pakko saada omaksi.

Koska musiikki kuulosti toismaailmalliselta, Lewis teetti itselleen kasvot kätkeneen naamion ja loi itselleen valeidentiteetin The Masked Marauder, avaruusmiehen joka oli lähetetty tuomaan rauhaa Maahan äänifrekvenssien avulla. Näillä eväillä oli tarkoitus myös keikkailla. Käytännössä livehommat jäivät kuitenkin pariin esiintymiseen, eikä Motownilla ollut hajuakaan miten tätä aktiaan markkinoisi.

Neljännen albumin kohtalo oli surullinen. Melkein koko painos tuhoutui varastossa, kun palohälytin rämähti soimaan ilman syytä ja sai sammutusjärjestelmän käynnistymään, aiheuttaen vesivahingon. Vain muutamia kappaleita säilyi myyntikelpoisina. Hollantilainen Rush Hour Recordings -levymerkki julkaisi CD-painoksen nelosesta vuonna 2010, mutta masternauhojen katoamisen takia CD jouduttiin tekemään ilmeisesti rahisevasta vinyylikappaleesta, koska soundi on lähes kelvoton. Eipä neloslevy muutenkaan nouse tasossa kolmen aiemman rinnalle, se on vähän väsynyttä rutiinikamaa joka todistaa, että Lewisillä oli ideat vähissä tässä vaiheessa. Kuriositeetti- ja harvinaisuusarvoa on siis enemmän kuin kuunteluarvoa.

Discogsista löytyy Lewisin biografia. Suosittelen myös aiempaa, Andren ja hänen vaimonsa Maxayn Lewisin muodostamaa Maxayn-yhtyettä. Itse pidin eniten kolmannesta ja viimeisestä LP:stä Bail Out For Fun (1974), mutta ensimmäinenkin on hyvä. Vain kakkoslevy Mindful oli pettymys, mutta siltäkin otin talteen avausraidan Moan to the Music. Maxaynin levyt ovat tosin harvinaisia, mutta netin ihmemaailmasta löytyy kaikkea kun tietää mistä etsii. Voi vaikka kokeilla MusicStackia, jota kautta minä nämä kaikki neljä Mandré-levyä hommasin marras-joulukuussa 2011.

MANFRED MANN

The Manfred Mann Album - My Little Red Book of Winners (1964 / 1965)

Mann Made (1965)

Pretty Flamingo - The Five Faces of Manfred Mann (1966 / 1964)

Semi-Detached, Suburban Mr. James / Morning After the Party (1966)

As Is (1966)

Soul of Mann (1967)

What a Mann (1968)

Up the Junction (1968)

Mighty Garvey! (1968)

My Name Is Jack / There Is a Man (1968)

The Best of Manfred Mann (The Definitive Collection) (1992)

The Ascent of Mann (1966 to 1969 The Fontana Years) (1997)

BBC Sessions (1998)

A's B's & EP's (2003)

Manfred Mann -diggailuni alkoi sekin The Revolutionary Decades -projektini myötä. Eli kun keräsin pääkaupunkiseudun kirjastoista järjettömät määrät 50- ja 60-luvun musiikkia sisältäneitä CD:itä ja kopioin itselleni haluamani hitit ja harvinaisuudet, huomasin Manfred Mannin niin sytyttäväksi bändiksi, että piti kerätä koko tuotanto. Se onnistuikin, kaikkia sekalaisia harvinaisia kokoelmabiisejä sekä yhtä 11-minuuttista haastattelua myöten. Lopulta levyjen kerääminen tuntui itsestäänselvältä siirrolta. As Is, Soul of Mann ja Up the Junction piti haalia Amazonista, Mann Made -LP MusicStackista, Divari Kangas kauppasi My Name Is Jack -sinkkua. Neljä kokoelma-CD:tä hommasin viime helmikuussa Amazonin kautta, loput viisi kiekkoa löytyivät Hesasta.

Pidän rhythm & blues -pitoisesta Paul Jones -kaudesta paljon enemmän kuin myöhemmästä Mike D'Abo -kaudesta, mutta toki myöhemmässäkin pop-tuotannossa on omat helmensä. Bändi itse ei lopulta kuitenkaan halunnut olla mikään pop-hittibändi. Sen kuuleekin loppukauden tuotannosta: sellaiset singlet kuin Fox on the Run, My Name Is Jack ja Ragamuffin Man kuulostavat jotenkin apaattisesti vedetyiltä novelty-paloilta (ja loppupään sinkkujen b-puolet ne vasta kummallisia ovatkin...). Eiväthän ne edes olleet yhtyeen omia tekosia, vaan ulkopuolisten kynäilemiä. Ei ihme, että Manfred Mann lopulta sai tarpeekseen ja inkarnoitui myöhemmin jazzrock-bändinä nimeltä Manfred Mann Chapter Three.

Paul Jones -diggailustani huolimatta, ehkä vähän yllättäen suosikkini näistä on Soul of Mann. Levy jossa on instrumentaalia jazzahtavaa kamaa, covereita ja omia sävellyksiä. Muutama kappale on tuttu muilta levyiltä (The Abominable Snowmann, Bare Hugg, L.S.D., Brother Jack, Sack o'Woe), mutta suurin osa löytyy vain täältä ja EP:ltä Instrumental Asylum. Kokoelmana tätä kuitenkin pidetään.

I Got You Babesta, Rollareiden Satisfactionista ja The Who'n My Generationista paiskotaan mielettömät versiot. Viimeksimainittua ei mitenkään edes tunnista. My Generation on muuten ollut kännykkäni soittoäänenä helmikuusta 2011 asti. Vanha lastenlaulu Brother Jack eli Jaakko-kulta on mukana erinomaisen veikeänä versiointina. Ainoa nipotus tulee Paul Jonesin laulamasta kappaleesta L.S.D., joka ei mitenkään istu muun materiaalin sekaan. Mikseivät pistäneet vaikka Donovanin Sunshine Supermanista tehtyä instrumentaaliversiota sen tilalle?

Elokuva-soundtrack Up the Junction ja What a Mann ovat albumeina aika harhailevia, omaan maailmaansa juuttuneita puolipsykedeelisiä levyjä. Ikävää, että jälkimmäisellä, instrumentaalivoittoisella levyllä kuullaan toistamiseen As Is -albumilta tuttu Morning After the Party. Se kyllä piristää kokonaisuutta, muttei sovi siihen. Vähän vaikea mitään muuta on kehua.

Onneksi Manfred Mann teki viimeisenä albuminaan onnistuneen Mighty Garveyn. Tältä löytyvät mainiot hitit Mighty Quinn ja Ha! Ha! Said the Clown, raju versio Leadbellyn Big Bettystä, pirteä Country Dancing sekä hauskat Ed Garvey -välikkeet, jotka kantavat kaikki nimeä Happy Families. Siis vahva, viimeisen päälle 60's-henkinen hyvän tuulen levy. Tässä on sitä fiilistä ja mukaansatempaavuutta, joka puuttui Up the Junctionilta ja What a Mannilta.

MANFRED MANN'S EARTH BAND

Angel Station (1979)

En muuten paljoa välitä MMEB:sta, mutta Angel Station on minulle rakas ja tärkeä levy. Se kuului lapsuudenkotini levyhyllyyn, ja kyllä sitä tuli kuultuakin pikku naperona. Ehkä musiikkimakuani 80-luvulla hallinnut viehtymys syntetisaattoreihin ja konesoundeihin sai alkunsa tästä levystä? Platform Endiä lukuunottamatta koko levy nimittäin kolahti, ja suureksi osaksi juuri noiden ihmeellisten syntsojen ansiosta.

Omalla tavallaan mainio tuo uskonnolla rahastamista irvivä päätösbiisi Resurrection, vaikka laulaja nielee koko ajan tavuja ja sanoja.

Elämän tuoksinassa Waiting For the Rainista tuli vähän kuin epävirallinen tunnuskappaleeni. Sen sanathan kertovat minusta:

Waiting for the rain
Waiting for the rain

You told me you were gonna make it
You told me you were gonna win
And I believed it was true
Yes I believed, I believed in you

There you go running through the alleys
Can't you see you're waiting for the rain
Look at you now wondering what you could be
You've had all the hard luck you can handle
Can't you see you're slipping down again

And I believed it was true
Yes I believed I believed in you

There you go you're running through the fire
Can't you see you're near the danger zone
Look at you now hiding from the sunshine
You had all the hard luck you can handle
Can't you see you're slipping down again

You deserve the sunshine and not the rain
You deserve the rainbow you've had enough pain
I wanna see you win
And get it all
Hey I never see you fall

Can't you see
Waiting for the rain
Can't you see

Onneksi ei ole enää tuollaisia fiiliksiä, kun olen löytänyt henkisen tasapainon, ihannetyöpaikan ja taloudellisen vakauden.