Mike Westhues - Mikko Alatalo

MIKE WESTHUES

New Morning Train (1972)

A Man Name 'A Jones (1976)

Mike Westhues Band / Fyyralyyra: Pop Liisa 14 (1977 / 2017)

Goodbye Rosalita (1978)

New Morning Trainia kauppasi Divari Kangas pitkään neljälläkympillä tai vähän alle, ennen kuin minä lopulta tilasin sen sieltä. Katsoin Divari Kankaan sivulta tuon kuvatiedoston tietoja, kuvauspäivämäärä on 4.3.2007. Minä sain levyn marraskuussa 2013, eli pitkälti yli kuusi vuotta ehti tuo soittamaton keräilyharvinaisuus olla myynnissä. No, kyllä se aika kieroksi vääntynyt on, muttei onneksi niin pahasti että se kuuluisi. Sain tehdyksi siitä hyvin soivan vinyylisiirron. Aika väritöntä, pelkistettyä kitarakantria, jonka mielenkiintoisin piirre on nuoren Dave Lindholmin läsnäolo kitarassa ja taustalaulussa.

Goodbye Rosalita -vinyylin tilasin Divari Kankaasta samanaikaisesti New Morning Trainin kanssa. Elokuussa 2017 sain vihdoin Rolling Recordsista tuon keskimmäisen levynkin, jonka olin antanut useita kertoja lipsua ohi divareissa kun eivät rahat olleet koskaan riittäneet sen ostoon. Kumpikaan levy ei ole paljoa kummempi. A Man Name 'A Jones paljastaa NMT:tä paremmin Westhuesin rajoitukset laulajana. Goodbye Rosalita on onneksi varmaotteisemmin laulettu, mutta värittömämmin tuotettu.

MIKKO ALATALO

Hasardi (1976)

Yhdentoista virran maa (1978)

Sarjakuvafoorumi Kvaakissa on jopa "Mikko Alatalo, parhautta" -viestiketju, johon minä otin huhti-toukokuussa 2012 auliisti osaa, Mikosta kun riittää meikäläisellä sanottavaa. Kvaakin ylläpitäjä Jukka Laine oli saanut haltuunsa pinon Alatalon levyjä ja arvosteli niitä, ja minä kommentoin siinä sivussa. Kopioin tähän omia viestejäni siitä ketjusta.

MAALAISPOIKA OON (1975)

"Meidän perheen levyhyllyssä oli Maalaispoika oon, Hasardi, Yhdentoista virran maa sekä minulle ostettu Elämää suomalaismetsissä jossa on se Känkkäränkkä + muita lastenlauluklassikoita. Ainoat Mikon omat levyt joita yhä arvostan ovat nuo kaksi keskimmäistä. Muut sivuutan nyrpeästi."

Eli Maalaispoika oon tuli minulle aika tutuksi lapsena, mutta nimikappaletta ja Kotisaunan lauteilla -laulua lukuunottamatta se on säilynyt mielessäni aika kuivakkaana singer/songwriter -levynä. Uudelleenkuuntelu ei ole suhtautumistani muuttanut. Nimikappaleesta olen saanut ajat sitten tarpeekseni, muuten harmiton, ärsyttämätön levy.

HASARDI

"Hasardi on alusta loppuun rautainen levy jossa riittää ideaa, ja on harmillista ettei mies jatkanut sillä linjalla. On yrittänyt seisoa kahdella pallilla vakavien, pohdiskelevien laulujen tekijänä sekä kansaan menevänä hassuna viihdyttäjänä olematta täysillä mitään. Saisivat vihdoinkin julkaista Hasardin CD:nä, minusta tuntuu ettei sitä levyä ole vielä kunnolla "löydetty" ja CD-versio voisi tuoda sille albumille lisää arvostusta.

Sinä olet sade on Veltto Virtasen tekemä laulu, originaali on Kusessa-albumilla. Alatalo laventaa Velton hentoa akustista kitaratunnelmatuokiota ja tuloksena on kepeä pikku välipala. Ei mitään suurta, mutta ehkä Alatalon versiosta olisi voinut tulla pikku yleisön suosikki jos mies olisi jatkanut vakavien levyjen tekemistä kaikkien huumoriveisujen sijaan.

Että jotain tuntisin -laulun sanoja kannattaa lukea sanoitusliitteestä tarkemmin. Se on varsin järkyttävä aiheeltaan..."

Hasardia, joka oli minulle erittäin tuttu lapsuudesta ja jossain määrin rakaskin, kaipasin omaan kokoelmaani aika pitkään. Lopulta se löytyi Espoontorin Pikku Jone -divarista seitsemisen vuotta sitten. Minulla oli kasetille nauhoitettuna muutama parhaaksi katsomani biisi: nimikappale, Kitara pois, Heikki mä haluun sut, Sinä olet sade ja Kotona. Osaan ne kaikki täydellisesti ulkoa.

Tiedon lapset on selkeästi progehtava kappale, hieno avaus levylle. Tosin se vaatii aika monta kuuntelukertaa ennen kuin se päästää sisälle.

YHDENTOISTA VIRRAN MAA

"Yhdentoista virran maa" minun pitäisi ottaa ehdottomasti uudelleen kuunteluun. En ole kuullut sitä sitten lapsuusaikojeni, mutta suurin osa lauluista on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni. Silti muistissani on aukkoja. "Saarnasta" muistan vain, että se oli vastenmielistä huutamista. Pitäisi kokeilla, inhoanko sitä vieläkin.

"Elämisen tahti" on purevan hauskaa maaseudun elämänrytmin ruotimista. Riimi "vaan onhan täällä sentään sitä kulttuuria ja sehän on sentään halapaa / Jallu ei maksa ku neljä markkaa ja töllöstä Känöni [Cannon] alakaa" muistuu vieläkin vaivatta mieleeni.

Jotenkin en ole viitsinyt lainata Siirtomaa-Suomen lauluja kirjastosta, eikä YVM-älppärikään ole sattunut divareissa osumaan silmiin. Jonain päivänä ehkä perin vanhempieni levykokoelman johon se osana kuuluu, mutta kyllä sinne kirjastoon pitäisi ensin vaivautua ja virkistää muistia sitä kautta".

No, Kaapelitehtaan levymessuiltahan joulukuussa 2016 YVM sitten viimein sattui silmiin. Pohojanmaan junasa käyttää uudelleen Välikausitakin levyn päättänyttä lausahdusta "ne on köyhiä joill' ei oo rahhaa". Mädäntynyt sydän -laulussa mainitaan pimppi, mutta lapsena en kummemmin kiinnittänyt huomiota siihen, vaan hillittömään röyhtäykseen joka tulee heti sen jälkeen. Niin, ja Nappi Ikosen tarkkaan rummutteluun.

Aiemmin julkaistu "Vicky Lee / Tunnetko rakkauden" -single otettiin kokonaisuudessaan mukaan albumille kaupallisista syistä. Ylipäätään Mikko otti 70-luvulla varsin kuluttajaystävällisesti singlejään b-puolineen mukaan albumeille, sopivat ne sitten kokonaisuuteen tai eivät. Vicky Lee ei sopinut tähän albumikokonaisuuteen, mutta Tunnetko rakkauden ei irvistä niin pahasti. Jälkimmäinen biisi onkin kaikin tavoin parempi, erittäin tyylikäs esitys. Eikös sanoitus ole Korkeasta veisusta osittain poimittu? Vicky Leen huomattiin olevan säkeistöiltään suoraan kopioitu Shel Silversteinin tekemästä laulusta Lemmebesomethin'. Kertosäe oli sentään oma. Alkuperäinen Silversteinin esitys löytyy albumilta I'm So Good That I Don't Have to Brag! (1965). Plagiointiskandaali paisui isoksi aikoinaan, eikä Mikko siitä ottanut edes opikseen, sillä lisää syytöksiä on kuultu myöhemminkin.

Saarna osoittautui juuri sellaiseksi kuin lapsuudesta muistinkin. Kauheaa huutamista, ja biisinä erittäin kummallinen esitys. Mikko parodioi siinä tulikiviä sylkeviä rock-pappeja ilman tyyliä ja makua.

70-LUVUN SINGLET

"Albumeilla (kokoelmat poislukien) julkaisemattomia 70-luvun sinkkubiisejä ovat Saara, Syli, Myyty mies, Mun lihava mamma, Raparperitango, Kiinan tyttäret ja Kaunis mies.

Saarassa uskovainen maalaispoika yrittää epätoivoisesti vokotella naista raamattuvertauksia ladellen, mutta saa vain naurua osakseen. Vähän reggaekomppia tapaillaan. Syli on hellyydenkaipuinen rakkauslaulu.

Myyty mies oli Hasardi-singlen b-puoli. Sillä Mikko pyrki 1976 Euroviisuihin, mutta jäi karsintojen viidenneksi. Olen lukenut, että Mikko olisi epäillyt kappaleen levyttämisen mielekkyyttä, ja varsin heppoinen se onkin. Joku Matti Laakso -niminen "pankkivirkailija ja poikamies" teki sen.

Kiinan tyttäret -biisistä minulla ei ole juuri mitään muistikuvaa monen vuoden jälkeen, paitsi että se taisi olla aikamoinen sekasotku monine huonosti yhteensulautuvine aineksineen. Saman sinkun b-puolelle laitettu Kaunis mies sen sijaan on hillitöntä, jopa henkilökohtaisuuksiin menevää pop-tähden piruilua mainiosti tulkittuna.

Mun lihava mamma on lapsellinen luritus. Enempää en suostu siitä ällötyksestä sanomaan.

Yksi harvinaisuus vuodelta 1981 on Taitaa tulla kesä -sinkun kääntöpuoli Hello Goodbye. Se ei ole Beatles-cover, vaan Mika Sundqvistin tekemä, vahvasti sixties-nostalgiasävytteinen laulu. "Hello Goodbye / on nyt muisto vain", muistan Mikon laulaneen".

Toinen Kvaakin jäsen Jari Lehtinen sitten valisti minua, että Hello Goodbyella oli tarkoitus ottaa osaa Sopotin interviisuihin. "Rockradiossa polttivat päreensä, kun keksivät että koko juttu oli kopioitu kertosäettä myöten Cliff Richardilta. Interviisut siirtyivätkin sitten hamaan tulevaisuuteen, kun Puolassa armeija miehitti oman maansa ettei Varsovan liitto olisi ehtinyt ensin", Lehtinen kirjoitti. Minä sitten tuon luettuani nimitin Hello Goodbyeta "Vicky Lee osa 2:ksi".

ONNENPOIKA (1979)

Minua aina huvittaa, kun Mikko avauskappaleessa Rytistän ja rokkaan esittelee itsensä vanhana rokkarina, joka vieläkin osaa näyttää nuoremmilleen, kuinka rokki taipuu, vähätellen samalla näiden nuorempien kavereiden taitoja ja asennetta. Mikko ei ollut kuin 28-vuotias tuossa vaiheessa, ja häntä kovempia rokkaajia löytyi jo 70-luvun lopulla Suomen joka pitäjästä enemmän kuin kahden käden sormilla laskettava määrä. Loppulevy sujuu tältä suurisuiselta Mikolta sitten tyypillisten kuplettien parissa. Niin että mitenkäs sen rokin laita...?

Onnenpojan ykköspuoli on täynnä ärsyttäviä huumoriveisuja. Lähes. Syntyny oon Suomesa sisältää asiaa kolmen biisin verran, ja se kannattaa kuunnella. Kakkospuolella Mikko on enimmäkseen vakava, ja tuloksena on aivan siedettävä levypuolisko. Päätöskappaleessa Kai vielä kohdataan Mikko pelkää kovasti ydintuhoa, ja biisi ja sitä myöten koko albumi päättyykin kunnon paukkuun. En kuitenkaan usko, että se on saksalainen sormi, joka sitä nappia tulee painamaan...

ELÄVÄNÄ PISPALASSA (JA VÄHÄN MUUALLAKIN) (1980)

"Siitä on niin monta vuotta kun kuuntelin Elävänä Pispalassa -lp:tä että muistikuvani ovat hämärät, mutta ei tainnut ainakaan a-puoli toimia kovin hyvin. B-puolella saattaa olla mielekkäämpää tavaraa kuten Tampere-aiheiset laulut. Ylipäätään Mikon ei ehkä olisi pitänyt mennä tekemään livelevyä, hän kun ei ole mikään Harry Chapin joka pystyy ottamaan yleisönsä tuosta vain".

Uudelleenkuuntelu Spotifysta osoitti heikot muistikuvani varsin oikeiksi. "Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että" on nykypäivänä kuunneltuna pelkästään nolo. Mikko keskittyy ykköspuolella yleisön naurattamiseen, mutta yrittää koko ajan liikaa, pelleilee taukoamatta ja tarjoaa katkonaisia esityksiä joita tuskin voi biiseiksi kutsua. Silloin tällöin huomaa terävää ajankohtaisten asioiden kommentointia - pidin varsinkin siitä, miten Suomella on tapana kommentoida ulkomaailman arkaluontoisia kriisejä: nonchalantisti viheltelemällä. Tällaisia helmiä olisin kaivannut enemmän.

Kakkospuolella Mikko vakavoituu ja parantaa melkoisesti. Hän laulaa onnistuneesti Tampereesta ja tarjoaa hyvän coverin Doobie Brothersin hitistä Long Train Running.

ISO JOKI TULVII (1981)

Siirtomaasuomen laulut -trilogia jatkui ja sai päätöksensä kahdella suhteellisen vakavalla mutta tasapaksulla levyllä. Ei auta vaikka nimikappale on yhtä pitkä kuin laveakin, ja vaikka Suomalainen reissupoika epäilemättä on klassikko. Minä en vain pääse tätä levyä liki niin kuin vaihtelevamman Yhdentoista virran maan kohdalla. Sama juttu III tasavallan vieraana -LP:n kohdalla.

ELÄIMIÄ SUOMALAISMETSISSÄ (1981)

"Jo lapsena pidin Mistä minä oon tullut -kappaletta kornilla tavalla huvittavana, mutta Mikon kunniaksi on pakko sanoa ettei hän sentään kierrellyt ja kaarrellut, vaan kertoi säädyllisyyden rajoissa asiat niinkuin ne ovat. Sen sijaan Reijo Rotta ja Hullu rumpali ampuvat tulkinnoissa - jälkimmäinen myös sanoituksessa - yli, eikä kestänyt kauaa ennenkuin itsekin sen poikasena tajusin.

Seimestä seimeen -kappaleesta en alunperin tajunnut mikä siinä on pointtina, ja nyt vanhempana se on minulle vain yksi useista Eläimiä suomalaismetsissä -levyn sisältämistä osoituksista, ettei Mikosta ole rokkaajaksi.

Muut levyn kappaleet saavat minulta yhä armon. Jostain lapsuusnostalgisesta syystä kenties?"

Tämä Mikon ensimmäinen lastenlevy siis ostettiin minulle tuoreeltaan, ja voi että sitä tulikin veivattua. Valitettavasti jopa niin paljon, että vaikken ole kuunnellut levyä varmaan 34 vuoteen, muistan vieläkin kaikki laulut ulkoa. Vaikken haluaisi. Ne eivät lähde päästäni ikinä. Ikuinen kirous.

LP on yhä tallella siellä Laurinlahdella äidin ja isäpuolen luona, mutta sanoitusliite hukkui jo varhain jonnekin.

Osoituksena siitä, että Alatalo ja Rinne eivät olleet oppineet Vicky Lee -kohusta mitään, Isä kerro mulle kopioi Bobby Baren 1973 levyttämää laulua Daddy What If, jonka oli kirjoittanut... Shel Silverstein! Eivät sentään sävellystä kelpuuttaneet sellaisenaan.

SIELUN MILJONÄÄRI (1983)

Kaksijakoinen levy. Ykköspuoli on huumoriosastoa, siinä Mikko keskittyy huiskimaan pilkkalauluja joka suuntaan. Onneksi hän pitää itsensä jotenkuten kurissa ja otteen terävänä tai vähintään terävähkönä. Vain Keminmaa-kappaleessa hän unohtaa kaikki tyylisäännöt ja vetää roimasti ärsytyspisteen yli. Kakkospuolella Mikko siirtyy vaiheittain kohti vakavia parisuhdelauluja. Levypuoliskot tasapainottavat toisiaan hyvin.

IKÄVÄN KARKOITUS (1984)

Levynsä nimensä huolimatta Mikko oli tällä kertaa pitkälti suolaisten tunteiden tulkki. Ei luulisi ikävän karkaavan Kissanpennulla, Viimeisellä tangolla tai Eikö se ole rakkautta -tilityksellä, tai muutamalla muullakaan kappaleella. On tässä pari rempseää rallia, mutta kokonaisuus vetää kyllä mielen vakavaksi.

EN LANTIS ÄR JAG (1984)

Alatalolla oli paha ylituotantovaihe menossa. Tämä ruotsinkielinen levy jää pakostakin välityön tuntuiseksi kuriositeetiksi, vaikka Mikolla oli ihan vakavat tarkoitusperät sen kanssa. Hienoa silti, että Suomesta löytyy edes joku suomea äidinkielenään puhuva, joka ei karsasta ruotsinkieltä vaan kohtelee suomenruotsalaisia tasa-arvoisesti.

KÄNKKÄRÄNKKÄ JA ARTTURI ROBOTTI (1984)

Mikolta pyydettiin jo lisää lastenlauluja, kun ei Eläimiä suomalaismetsissä -levyä jaksanut kukaan enää veivata. Tätä levyä varten ideoitiin Artturi Robotti, rakkautta levittävä hahmo, josta oli tarkoitus tulla lasten oma maskotti. Levyä markkinoitiin metrin korkuisella puhuvalla robotilla, joka testitilanteessa kuitenkin pelotti lapsia siinä määrin, että koko idea sananmukaisesti romutettiin.

Paha enne, ja pahin kävikin toteen. LP:n kakkosraita Rakkaus on lakritsaa on täysin käsittämätön Tähtien sota -tyylinen avaruusjuttu. Kamalaa ääninäyttelyä, omituisia äänikuvaelmia ja scifi-tyylisiä erikoisefektejä ihmetellessä ei meinaa millään uskoa kuuntelevansa Mikko Alatalon levyä. Paikoitellen Känkkäränkkä ja Artturi robotti toimii lastenlevynä jotenkuten, mutta heti kun seuraava Artturi-aiheinen laulu lähtee soimaan, levy muuttuu joko korniksi tai hämmentäväksi. Sitten on vielä Poppaloora, puhuva auto, laulu jonka en usko yhdeltäkään lapselta saaneen kuin nenän nyrpistystä.

Lopullisesti LP:n vetää lokaan sen päätösraita Artturi robotti palaa kotiin. Sen loppuratkaisu ei valitettavasti saa minua unohtamaan kuulemaani vaikka pitäisi. Haluankin uskoa, että koko levy oli vain painajaisunta, jota ei tarvitse nähdä enää koskaan.

PELKKÄÄ KURJUUTTA (1985)

Kokoelmalevy, jolle iskettiin muutama uusikin kappale mukaan. Tosin myös Pelkkää kurjuutta, Kaikki tanssimaan, Tukka hyvin kaikki hyvin ja On vanha jengi koossa taas muodostivat kätevästi kaksi singleä, joten tavallaan voi sanoa LP:n koonneen yhteen pari viimeisintä sinkkuakin. Nuo neljä kappaletta edustavat kaikki Mikon tuotannon rempseämpää päätä.

KAIKILLA MAUSTEILLA (1988)

Alatalo ei tällä levyllä yritä paljoa mitään kummempia. Enimmäkseen laulaa perusiskelmää, jotta saisi radiosoittoa. Tai pääsisi vaikka Levyraatiin, mikä onnistuikin Viivy vielä hetki -kappaleella.

Pari poikkeusta silti löytyy. Levyllä herättää heti ensikuuntelulla huomion Lapin yö, jonka niin Mikko kuin taustamuusikot ja -laulajatkin tulkitsevat aivan fantastisen romanttisesti. Melodia on taivaallisen kaunis, itse asiassa jopa niin kaunis, että sen on pakko olla pöllitty jostain. Ainakin se kuulostaa pöllityltä.

Toinen mainitsemisen arvoinen on Yhdentekevää, Juice Leskisen kanssa vedetty duetto, jonka sanoissa on paljon tärkeää asiaa ihmisenä olemisesta.

LAPSI ON TERVE KUN SE HEILUU (1988)

Tätä lastenlevyä ei tunnu tehdyn rima kovin korkealla. Jo 80-luvulla olin kypsynyt Alatalon huumoriveisuihin tyyliin Vesilasi vessanavain, Mummoni ja moukarinheitto, Rikoo on riskillä ruma ja se neekerilaulu. 1988 sain kuulla pohjat, kun Mikko lauloi telkkarissa Syksyn Sävelessä "minen mee uimaan, minen mee uimaan, kalat on vetteen pissanneet..." Tuo hirvitys löytyy sitten tältä LP:ltä (ja juu, tiedän kappaleen diskaamisesta ja siitä ettei Mikko olisi edes halunnut ottaa osaa tällä kappaleella vaan toisella). Vastapainoksi Isi kasvattaa on mainio tarina, mutta muuten vedetään aika haukotuttavilla linjoilla levy läpi.

Miksi tätäkin albumia tehtäessä piti kaluta Känkkäränkästä viimeisetkin lihat luiden päältä? Aamiaispöytäsekoilulta kestää kauan päästä käyntiin, ja kun se viimein pääsee, joudutaan päästämään noita itse ääneen kun ei muuta ole keksitty. Biisi vaihtelee alituiseen tempoa ja tyylejä ja tuloksena on sekava soppa. Viimeinen niitti kappaleen arkkuun on, että sitä alkuperäistä Känkkäränkkä-laulua lainaillaan pariinkin otteeseen, alussa ja lopussa. Lopputulos ei siis jaksa seistä edes omilla jaloillaan.

NAPAPIIRIN HUUMAA (1988)

Napapiirin huumaa todistaa, ettei Mikko ollut vielä vuonna 1988 oppinut kuinka yleisön edessä käyttäydytään.

Siis voi herranjestas sitä standup-komiikkaa jota mies vetää. Mikko, kansa on tullut kuuntelemaan musiikkia eikä navanalusvitsejä. Jätä se kansan syvien junttien naurattaminen rasvaisilla jutuilla, nolaat vain itsesi. Äläkä varsinkaan julkaise tuollaista kamaa levyllä. Paikan päällä se voi ehkä mennä läpi, jos kuuntelijat ovat henkisesti sitä alinta kastia, mutta tuollaista ei jaksa kuunnella kotisohvalla.

Mystisesti itse laulujen aikana livetunnelmalla on tapana kadota täysin. Useimmat biisit kuulostavat aivan studioäänitteiltä, näin ainakin Spotifysta kuunneltuina, hmm...

Kun Jukka Laine arvosteli Kvaakin "Mikko Alatalo, parhautta" -viestiketjussa Yhdentoista virran maa -LP:n, hän kirjoitti: "Netistä löytyi väitteitä, että tämän levyn myötä Alatalo menetti rock-uskottavuutensa. Ei pidä paikkaansa. Rockpiirit hyväksyivät levyn täysin vuonna 1978, Syksyn Sävel -pelleilystä huolimatta. Alatalosta oli pitkä ja asiallinen haastattelu Soundissa. Tukkanuottasille jouduttiin vasta 80-luvun puolella, aivan riippumatta Alatalon levytyksistä. Mikko haukkui suomalaisia uuden aallon bändejä Suosikin kolumnissaan ja Soundissa ainakin Jyrki Siukonen irvi tästä Alatalolle. Siksi Alatalo kieltäytyi Soundin haastattelupyynnöstä, koska Soundi "pyrkii vaikeuttamaan hänen uraansa". Eppu Normaalin Juha Torvinen taas haukkui Alatalon pataluhaksi jossain muualla ja kylmä sota oli valmis. Rock-uskottavuus meni siis molemminpuolisesta päänaukomisesta, mutta Mikko itse sen aloitti."

Tästä molemminpuolisesta päänaukomisesta koetin löytää omasta musiikkilehtien kokoelmastani mahdollisimman paljon todisteita. Mikko ylläpiti lyhyen aikaa - vuoden 1980 lopusta ainakin seuraavan vuoden elokuuhun omaa "Reissupojan reunahuomautukset" -palstaa Suosikissa. Joitain reunahuomautuksia Mikko kirjoitti myöhemminkin, ainakin vuoden 1982 joulukuun numerossa on yksi sivun mittainen kolumni. Minulla on hallussani kaikki Suosikit numerosta 11/80 - jossa on se ensimmäinen kolumni - numeroon 12/81. Vuoden 1982 numeroita on paljon satunnaisemmin. Mikko piti taukoa Suosikin kolumnistina numeron 8/81 jälkeen. Eli näistä reunahuomautus-kolumneista koetin löytää suomalaisille uuden aallon bändeille osoitettuja haukkuja. Vuoden 1980 Suosikki-haastattelun ohella lähimmäksi pääsee se ensimmäinen, numeron 11/80 kolumni jossa Alatalo lisäksi pelleilee Al Jolson -tyyliin ruskeaksi maalattuna. Tässä siis lajitelma Soundi-lehden Jyrki Siukosen kolumneja joissa Alatalo mainitaan, tuo Mikon ensimmäinen Suosikin kolumni, sekä yksi maininta Soundin numerosta 7/81. Kaikki skannaukset ovat kronologisessa järjestyksessä.