A Band Called "O" / O / The O Band
A Band Called "O": O (1974)
No Manners / That's Up (1974)
There Ain't Nothing I Wouldn't Do / Morrocan Roll (1975)
Oasis (1975)
O: Within Reach (1976)
The O Band: The Knife (1977)
Englantilainen O tunnettiin aiemmin nimellä The Parlour Band, millä nimellä he tekivät LP:n Is a Friend? vuonna 1972. Harhaanjohtava nimi sai monet luulemaan heitä folk-bändiksi, joten he saivat jatkuvasti täysin vääränlaista yleisöä keikoilleen. Ongelma ratkaistiin sillä, että nimeksi vaihdettiin pelkkä O. Sen lähemmäs täydellistä nimettömyyttä ei voi päästäkään, ja mitäänsanomattoman nimen turvin voitiin tehdä millaista musiikkia huvitti ilman harhaanjohtavuussyytöksiä. Tietysti pelkkä O nimenä aiheutti jonkin verran katalogisointi- ja markkinointiongelmia, joten levynkansiin painettiin milloin mitäkin selventävää variaatiota.
O rupesi kiinnostamaan minua Soundi-lehdessä 1976 julkaistun haastattelun myötä. Haastattelun yhteydessä arvosteltiin LP Within Reach ja julkistettiin kilpailu: kuinka monta isoa O-kirjainta löydät tästä bändihaastattelusta? Juho Juntunen pisti myöhemmin Poikamme musisoivat -sarjakuvassaan alulle oman pikku kilpailunsa, ja Isopossun suuhun oli laitettu repliikki: "Eikä sinun tarvitse edes laskea O-kirjaimia tästä jutusta".
Löysin Within Reach -LP:n punavuorelaisesta Darkside Recordsista, komean julisteen kera. Levy oli aika jännää idearikasta 70-lukulaista poprockia, vaikka tavanomaisuuden ja tyhjänpäiväisyyden peikko tuntui koko ajan vaanivan siellä jossain taustalla. Tuumin, että tällaisen levyn tekevät esikoisenaan sellaiset yhtyeet, joilla riittää ideoita tasan yhteen albumilliseen, ja sen jälkeen he vajoavat mitäänsanomattomuuteen ja tylsyyteen. Sitten sain selville, että löytyy heiltä kaksi aiempaakin LP:tä.
Löysin jostain divarista viimeisen LP:n The Knife. Se jäikin idearikkaudessa selvästi jälkeen Within Reachista, muttei ollut mikään huono esitys. Päätin tilata MusicStackista kaksi ensimmäistäkin levyä kesäkuussa 2006. Ensimmäinen hoitui kotiin Englannista 24 punnalla, Oasis USA:sta 20 dollarilla. Ensimmäisen kerran näin Oasisin kannen kun avasin postissa saapuneen paketin, netistä ei löytynyt siitä kuvaa. Singleistä There Ain't Nothing... tuli tilattua heinäkuussa 2007, No Manners joulukuussa 2008.
Esikoislevy on keskinkertaista parempaa perusrokkia, ihan kohtalaisen funkya ja menevää kamaa. Biiseistä puuttuu se todellinen tarttuvuus, lukuunottamatta Ride Ride Ride -palaa jonka nostaisin parhaaksi. All I Need sopisi ihan hyvin mukaan Within Reachille, se kun on juuri sellainen maalaileva hitaampi pala jollaisia kolmannelta albumilta löytyy, ja kitarakin ulisee samalla tavalla. Singlet ovat kelpoja, No Manners on ilkeähköä rokkia ja There Ain't Nothing mukavan rentoa funkya. B-puolet löytyvät Oasisilta.
Oasis on pykälää värikkäämpi levy. Bändi on hyvässä vireessä soitannollisesti, ja biisimateriaalistakin alkaa löytyä kiinnostavuutta ja vivahteita.
Within Reach on paras levy. Yhden suosikkilevynkansitaiteilijani Joe Petagnon tekemän kuorrutuksen alta paljastuu levy, joka alkaa upealla biisillä A Smile Is Diamond. Intro on unohtumaton. Siitä olisi tullut single, mikäli bändi olisi saanut tahtonsa läpi. Sen sijaan sinkuksi valikoituikin A-puolen päättävä Don't Cha Wanna, joka kyllä kieltämättä tarttuu välittömämmin mutta on myös pinnallisempi ja kepoisampi. Pidän silti, siinä on hyvää kitarointiakin. Muutakin kehuttavaa löytyy, Feel Alright on sekin kohtuullisen mieleenjäävä. Money Talk on terävää kommentointia, sävellys on mainio ja sovituksessa on metkoja yksityiskohtia (syntetisaattori ja se kolikon pyöräytys). Still Burning rullaa myös kivasti, tykkään pianosta. Nimikappale on upea maalaileva instrumentaali, jossa kitara päästetään naukumaan.
Kitaristi Craig Anders soitti The Alan Ross Bandissa, joka teki LP:n Restless Nights vuonna 1978. Näköjään häneltä löytyy soolosingle "Colette / Girls of the Folies Bergere", joka lienee kataloginumerosta päätellen julkaistu 1965. Lykkyä vaan, jos sen meinaa metsästää käsiinsä.
Derek Ballard esiintyy parillakin minun omistamallani levyllä, John Wattsin One More Twist ja Bram Tchaikovskyn Funland sisältävät hänen rumputyöskentelyään. Muuttiko mies sen jälkeen Saksaan?
Alkuperäinen kosketinsoittaja Peter Filleul soitti Climax Blues Bandissa. Filleulin vuonna 1976 korvannut Jeff Bannister löytyy muutamankin artistin levyiltä: Alan Bown, Bronco, Starry Eyed and Laughing, Magna Carta, Joan Jett.
Karismaattisen näköinen laulaja-kitaristi Jonathan "Pix" Pickford yritti soolosinglellä "Long Drop / Katy" vuonna 1979, mutta sen jälkeen ei mitään.
Hassu tuo Soundin "laske O-kirjaimet tästä jutusta" -kilpailu.
No Manners / That's Up (1974)
There Ain't Nothing I Wouldn't Do / Morrocan Roll (1975)
Oasis (1975)
O: Within Reach (1976)
The O Band: The Knife (1977)
Englantilainen O tunnettiin aiemmin nimellä The Parlour Band, millä nimellä he tekivät LP:n Is a Friend? vuonna 1972. Harhaanjohtava nimi sai monet luulemaan heitä folk-bändiksi, joten he saivat jatkuvasti täysin vääränlaista yleisöä keikoilleen. Ongelma ratkaistiin sillä, että nimeksi vaihdettiin pelkkä O. Sen lähemmäs täydellistä nimettömyyttä ei voi päästäkään, ja mitäänsanomattoman nimen turvin voitiin tehdä millaista musiikkia huvitti ilman harhaanjohtavuussyytöksiä. Tietysti pelkkä O nimenä aiheutti jonkin verran katalogisointi- ja markkinointiongelmia, joten levynkansiin painettiin milloin mitäkin selventävää variaatiota.
O rupesi kiinnostamaan minua Soundi-lehdessä 1976 julkaistun haastattelun myötä. Haastattelun yhteydessä arvosteltiin LP Within Reach ja julkistettiin kilpailu: kuinka monta isoa O-kirjainta löydät tästä bändihaastattelusta? Juho Juntunen pisti myöhemmin Poikamme musisoivat -sarjakuvassaan alulle oman pikku kilpailunsa, ja Isopossun suuhun oli laitettu repliikki: "Eikä sinun tarvitse edes laskea O-kirjaimia tästä jutusta".
Löysin Within Reach -LP:n punavuorelaisesta Darkside Recordsista, komean julisteen kera. Levy oli aika jännää idearikasta 70-lukulaista poprockia, vaikka tavanomaisuuden ja tyhjänpäiväisyyden peikko tuntui koko ajan vaanivan siellä jossain taustalla. Tuumin, että tällaisen levyn tekevät esikoisenaan sellaiset yhtyeet, joilla riittää ideoita tasan yhteen albumilliseen, ja sen jälkeen he vajoavat mitäänsanomattomuuteen ja tylsyyteen. Sitten sain selville, että löytyy heiltä kaksi aiempaakin LP:tä.
Löysin jostain divarista viimeisen LP:n The Knife. Se jäikin idearikkaudessa selvästi jälkeen Within Reachista, muttei ollut mikään huono esitys. Päätin tilata MusicStackista kaksi ensimmäistäkin levyä kesäkuussa 2006. Ensimmäinen hoitui kotiin Englannista 24 punnalla, Oasis USA:sta 20 dollarilla. Ensimmäisen kerran näin Oasisin kannen kun avasin postissa saapuneen paketin, netistä ei löytynyt siitä kuvaa. Singleistä There Ain't Nothing... tuli tilattua heinäkuussa 2007, No Manners joulukuussa 2008.
Esikoislevy on keskinkertaista parempaa perusrokkia, ihan kohtalaisen funkya ja menevää kamaa. Biiseistä puuttuu se todellinen tarttuvuus, lukuunottamatta Ride Ride Ride -palaa jonka nostaisin parhaaksi. All I Need sopisi ihan hyvin mukaan Within Reachille, se kun on juuri sellainen maalaileva hitaampi pala jollaisia kolmannelta albumilta löytyy, ja kitarakin ulisee samalla tavalla. Singlet ovat kelpoja, No Manners on ilkeähköä rokkia ja There Ain't Nothing mukavan rentoa funkya. B-puolet löytyvät Oasisilta.
Oasis on pykälää värikkäämpi levy. Bändi on hyvässä vireessä soitannollisesti, ja biisimateriaalistakin alkaa löytyä kiinnostavuutta ja vivahteita.
Within Reach on paras levy. Yhden suosikkilevynkansitaiteilijani Joe Petagnon tekemän kuorrutuksen alta paljastuu levy, joka alkaa upealla biisillä A Smile Is Diamond. Intro on unohtumaton. Siitä olisi tullut single, mikäli bändi olisi saanut tahtonsa läpi. Sen sijaan sinkuksi valikoituikin A-puolen päättävä Don't Cha Wanna, joka kyllä kieltämättä tarttuu välittömämmin mutta on myös pinnallisempi ja kepoisampi. Pidän silti, siinä on hyvää kitarointiakin. Muutakin kehuttavaa löytyy, Feel Alright on sekin kohtuullisen mieleenjäävä. Money Talk on terävää kommentointia, sävellys on mainio ja sovituksessa on metkoja yksityiskohtia (syntetisaattori ja se kolikon pyöräytys). Still Burning rullaa myös kivasti, tykkään pianosta. Nimikappale on upea maalaileva instrumentaali, jossa kitara päästetään naukumaan.
Kitaristi Craig Anders soitti The Alan Ross Bandissa, joka teki LP:n Restless Nights vuonna 1978. Näköjään häneltä löytyy soolosingle "Colette / Girls of the Folies Bergere", joka lienee kataloginumerosta päätellen julkaistu 1965. Lykkyä vaan, jos sen meinaa metsästää käsiinsä.
Derek Ballard esiintyy parillakin minun omistamallani levyllä, John Wattsin One More Twist ja Bram Tchaikovskyn Funland sisältävät hänen rumputyöskentelyään. Muuttiko mies sen jälkeen Saksaan?
Alkuperäinen kosketinsoittaja Peter Filleul soitti Climax Blues Bandissa. Filleulin vuonna 1976 korvannut Jeff Bannister löytyy muutamankin artistin levyiltä: Alan Bown, Bronco, Starry Eyed and Laughing, Magna Carta, Joan Jett.
Karismaattisen näköinen laulaja-kitaristi Jonathan "Pix" Pickford yritti soolosinglellä "Long Drop / Katy" vuonna 1979, mutta sen jälkeen ei mitään.
Hassu tuo Soundin "laske O-kirjaimet tästä jutusta" -kilpailu.
Kommentit
Lähetä kommentti