Octopus - Ode to Marilyn - Ohio Players
OCTOPUS
Restless Night (1971)
Kirjastosta lainattu ja itselle osittain kopioitu 20 CD:n Rubble Collection -boksi antoi ensikimmokkeen tämän CD:n hankkimiselle. Siellä oli Octopusilta hieno The River. Päätin sitten netin musiikkiblogien avulla kokeilla tätä britti-Octopusia ja samalla yhtä toista samannimistä, amerikkalaista yhtyettä. Hmm, jenkkilevy ei oikein miellyttänyt, mutta brittibändi iski aika hyvin. Niinpä poltin Restless Nightista CD-R:n.
CD:n tilasin MusicStackin kautta heinäkuussa 2010 ruotsalaisesta Record Heaven -levykaupasta, samasta paikasta josta aiemmin hommasin Mummi kutoo -CD:n. Yhtä aikaa Octopusin kanssa tilasin toisenkin, vielä psykedeelisemmän CD:n, jonka olin löytänyt yhdestä netin musablogista. Kiitos taas kerran, ruotsalaiset.
Octopus aloitti jo vuonna 1963 Hatfieldissa, Hertfordshiressa, nimellä The Cortinas. Muutaman vuoden keikkailun jälkeen bändi oli tarpeeksi ammattimainen tehdäkseen poprock-singlen Phoebe's Flower Shop. Se ei kuitenkaan menestynyt, joten päätettiin vaihtaa tyyliä ja nimeä. Octopus tuli nimeksi, ja musiikki koveni ajan hengen mukaisesti.
Kokoonpanolla Paul ja Nigel Griggs (kitara ja basso), Brian Glassock (ex-The Gods, rummut) ja Rick Williams (kitara) tehtiin ensin single "Laugh At the Poor Man / Girlfriend", ja myöhemmin aloitettiin albumin teko. Kesken Restless Nightin äänitysten tapahtui sisäinen riita, minkä seurauksena kaksi jäsentä erosi yhtyeestä. Glassock siirtyi Toe Fat -yhtyeeseen, koska kaksi sen jäsenistä - Ken Hensley ja Joe Glassock - olivat hänelle jo ennestään tuttuja soittokavereita The Godsista. Kitaristi Williamsista ei ole kuultu sen koommin.
Glassockin ja Williamsin tilalle otettiin kosketinsoittaja John Cook ja rumpali Malcolm Green. Albumin teko jatkui. Cook osoittautui hyväksi biisinkirjoittajaksi, ja levylle päätyi kolme hänen yksinään tai Nigel Griggsin kanssa tekemäänsä biisiä.
Penny Farthing -pikkumerkillä julkaistu Restless Night -LP tarjosi hyvän sekoituksen psykedeliaa, perusrokkia ja Beatles-harmonioita. The River -singlelohkaisua soitettiin radiossa ja albumi myi hyvin. Levymyynti ei kuitenkaan näkynyt listoilla asti. Niin levyn kuin bändinkin vastaanotto oli hyvä myös Saksassa, Italiassa ja Espanjassa, missä Octopus keikkaili. Bändi jatkoi vuoteen 1972, muttei onnistunut kiinnittymään millekään isolle levymerkille. Niinpä Octopus hajosi lopulta taloudellisiin vaikeuksiin.
Kitaristi Paul Griggs siirtyi Guys and Dolls -hömppäpopyhtyeeseen, John Cook teki hommia Mungo Jerryn kanssa. Nigel Griggs ja Malcolm Green työskentelivät uusiseelantilaisen Split Enz -yhtyeen kanssa kun tämä keikkaili parin vuoden ajan Englannissa. Griggs jopa muutti Australiaan ja liittyi Split Enzin jäseneksi.
Nykyään Restless Night -originaalivinyyli on varsin kysytty ja arvokas keräilyharvinaisuus, ja se on julkaistu uudelleen monesti.
ODE TO MARILYN
Ode to Marilyn oli yksi lukemattomista levyistä, joita FinnArctic-blogini seuraajat heittelivät ilmaan ehdotuksina harvinaisista levyistä, joita voisin jaella. Se löytyikin Leppävaaran kirjastosta. Siihen aikaan minulla oli vielä se surkea, vähän hajonnut levysoitin. Koetin uutta kikkaa. Olin ostanut jostain Kruununhaassa sijainneesta sähköliikkeestä jonkin aggregaatin, jonka saattoi kytkeä vinyylilevysoittimeen - en muista enää tuon kummempia yksityiskohtia - ja sen avulla rippasin Fyyralyyran ja Ode to Marilynin. Aggregaatista vain kuului jotain huminaa operaation aikana, mutta se vaimeni, kun pidin peukaloa ja etusormea jonkin pikku osan ympärillä. Sitä samaa huminaa kuului itse vinyylisiirrostakin, mutta se oli aika vaimeaa. Fyyralyyran levyn rippauksesta poistin sen huminan, mutta Ode to Marilyn on sen verran hiljaista musiikkia, että pelkäsin, että jos putsaan huminan pois saattaa osa musiikillisista äänistäkin häipyä sen sileän tien. Niinpä en uskaltanut siivota huminaa pois Ode to Marilynista, vaan pistin vinyylisiirron jakoon sellaisenaan.
Jokunen vuosi myöhemmin, kun minulla oli sekä USB-levysoitin että uudet, paremmat tietokonekaiuttimetkin, kuuntelin Ode to Marilyn -rippausta uudestaan, ja järkytyin. Huminahan kuului yhtäkkiä niin kovana, että musiikkia ei meinannut kuulla! Ne laadukkaammat kaiuttimet paljastivat totuuden. Kauhistuin, että tätäkö jakelin FinnArcticissa!
Lainasin Ode to Marilyn -LP:n uudestaan - tällä kertaa Kauniaisten kirjastosta - ja tein uuden vinyylisiirron omaan käyttöön. Sitä olen jaellut Soulseekissä, mutta heikohkolla menestyksellä, eli lähinnä omaksi ilokseni se uusi parempi rippaus on jäänyt.
FinnArctic-esittely kuului seuraavasti:
Ode to Marilyn was not an organic band, but a project which assembled jazz drummer Edward Vesala, along with less-known (to me at least) Jarmo Sermilä, Antero Honkanen, Mikael Helasvuo and Teppo Hauta-Aho.
The back cover notes tell it all: "ODE TO MARILYN was produced at the experimental studio of the Finnish Broadcasting Company in November 1973. The experimental studio mostly operates in the Pasila TV Centre's civil shelter, ensuring true underground music - 15 metres underground ... It is an extensive experimental electronic-acoustical composition with roots in modern concert music, jazz and pop. Sound material used includes the flute, trumpet, bass, several percussion instruments, kantele, organ, singer Pirkkoliisa Tikka (in the section A Doll's Weeping) and sound effects from the real and the unreal."
I can well picture a group of men in a totally quiet, dimly-lit studio somewhere underground, isolated from the rest of the world, creating this moody, otherworldly collage of sounds. "A Doll's Cry" is based on a poem by Marilyn Monroe and is sung by soprano Pirkkoliisa Tikka, "Aallokko" ends with a bit of studio chatter recorded backwards, these are the only signs of human life on this album. The rest is from somewhere out there.
Jokunen vuosi myöhemmin, kun minulla oli sekä USB-levysoitin että uudet, paremmat tietokonekaiuttimetkin, kuuntelin Ode to Marilyn -rippausta uudestaan, ja järkytyin. Huminahan kuului yhtäkkiä niin kovana, että musiikkia ei meinannut kuulla! Ne laadukkaammat kaiuttimet paljastivat totuuden. Kauhistuin, että tätäkö jakelin FinnArcticissa!
Lainasin Ode to Marilyn -LP:n uudestaan - tällä kertaa Kauniaisten kirjastosta - ja tein uuden vinyylisiirron omaan käyttöön. Sitä olen jaellut Soulseekissä, mutta heikohkolla menestyksellä, eli lähinnä omaksi ilokseni se uusi parempi rippaus on jäänyt.
FinnArctic-esittely kuului seuraavasti:
Ode to Marilyn was not an organic band, but a project which assembled jazz drummer Edward Vesala, along with less-known (to me at least) Jarmo Sermilä, Antero Honkanen, Mikael Helasvuo and Teppo Hauta-Aho.
The back cover notes tell it all: "ODE TO MARILYN was produced at the experimental studio of the Finnish Broadcasting Company in November 1973. The experimental studio mostly operates in the Pasila TV Centre's civil shelter, ensuring true underground music - 15 metres underground ... It is an extensive experimental electronic-acoustical composition with roots in modern concert music, jazz and pop. Sound material used includes the flute, trumpet, bass, several percussion instruments, kantele, organ, singer Pirkkoliisa Tikka (in the section A Doll's Weeping) and sound effects from the real and the unreal."
I can well picture a group of men in a totally quiet, dimly-lit studio somewhere underground, isolated from the rest of the world, creating this moody, otherworldly collage of sounds. "A Doll's Cry" is based on a poem by Marilyn Monroe and is sung by soprano Pirkkoliisa Tikka, "Aallokko" ends with a bit of studio chatter recorded backwards, these are the only signs of human life on this album. The rest is from somewhere out there.
OHIO PLAYERS
Pain (1972)
Pleasure (1972)
Ecstasy (1973)
Climax (1974)
Skin Tight / Fire (1974)
Fire (1974)
Honey (1975)
Rattlesnake (1975)
Contradiction (1976)
Gold (1976)
Angel (1977)
Mr. Mean (1977)
Jass-Ay-Lay-Dee (1978)
Everybody Up (1979)
Heh, Ohio Players oli minulle ehdottomasti niitä vinyylinä kerättäviä bändejä, olkoonkin että varhaiset levyt ovat CD:nä. Ovathan nuo levynkannet omanlaistaan taidetta...
Minulla ei ollut paljon tuntumaa Ohio Playersin musiikkiin vielä 1990-luvulla, mitä nyt Love Rollercoaster tuli radiosta loppuvuodesta 1993 tai alkuvuodesta 1994 kun olin Porvoossa opiskelemassa. Tiskijukka Gary Spears soitti sen omassa ohjelmassaan Retro Show, jossa soi pelkkää diskoa. Tietysti otin kappaleen nauhalle.
Vasta joskus 2003-2005 kiinnitin huomiota Ohio Playersin levynkansiin, ja heräsi himo älppäreiden keräämiseen. Ensin kuitenkin lainasin kirjastoista kaiken mitä löytyi, ja nauhoitin useita kasetteja täyteen. Kokeilin sillä tavalla miten musiikki uppoaa. Taisivat varhaisemmat levyt Pleasure, Ecstasy ja Skin Tight olla vähän aikaa CD-R-kopioinakin? Oikeat CD:t löytyivät sitten Popparienkelistä ja Fennica Recordsista, useimmat vinyylit taas milloin mistäkin Helsingin divarista.
Climax löytyi Lontoosta, kun kävin siellä viikon reissulla 2006 elokuun alussa. "Well, this completes my Ohio Players collection", sanoin myyjälle. "Great", hän vain vastasi. Tosiasiassa Rattlesnake puuttui vielä, mutten ajatellut, että koskaan saisin sen haltuuni. Rattlesnakea luulin kalliiksikin keräilyharvinaisuudeksi, mutta onnistuin saamaan haltuuni oikein hienokuntoisen kappaleen... en muista mistä ja millä hinnalla? Rattlesnake ei näy MusicStack-tilaushistoriassani, joten ehkä se on sitten Netsoundsmusicin kautta tilattu. Netsoundsmusic ei ole enää olemassa, se kun sulautettiin MusicStackiin, joten asiaa on mahdoton tarkistaa. Levy on kuitenkin Discogsissa halpaa kamaa.
Kommentit
Lähetä kommentti