Pointer Sisters

POINTER SISTERS

Don't Try to Take the Fifth (Mono) / Don't Try to Take the Fifth (Stereo) (1971)

Destination No More Heartaches / Send Him Back (1972)

The Pointer Sisters (1973)

That's a Plenty (1974)

Live At the Opera House (1974)

Steppin' (1975)

The Best of the Pointer Sisters (1976)

Having a Party (1977)

Energy (1978)

Priority (1979)

Special Things (1980)

Black & White (1981)

So Excited! (1982)

Break Out (1983)

Pointer Sisters oli tottakai tuttu nimi minulle jo lapsena. Äidin kaseteilla oli ainakin Fire, Slow Dance, I'm So Excited, All of You ja American Music. All of You ei tosin ollut kasetilla kokonaisena nauhan loppumisen takia. Se oli harmi, halusin erittäin kovasti kuulla biisistä loputkin. Hitit Jump (For My Love), Neutron Dance ja Automatic soivat radiossa paljon aikoinaan. Mainittakoon, että vaikka olin 80-luvulla kovasti innoissani sen ajan konesoundeista, se kimeä syntetisaattoriääni joka kuullaan Neutron Dancen kertosäkeissä oli mielestäni inhottava. Rajansa siis minunkin syntsadiggailullani.

Kun opiskelin Karjaalla 1995-1996, tapanani oli perjantaisin lähteä junalla pääkaupunkiseudulle kirjasto-, karkinosto- ja joskus myös levynostoreissulle. Yhtenä perjantaina kävin Leppävaaran kirjastossa ja lainasin ainakin Randy Newmanin kokoelman, 10CC:n How Dare You'n, Johnny Hates Jazzin esikoisen ja Pointer Sistersin kokoelman. Pointer Sisterseiltä  nauhoitin kasetille biisit Fire, Slow Hand, What a Surprise ja He's So Shy. Viimeksimainitusta tuntui että sen olisi pitänyt olla ihan aavistuksen verran nopeampi tempoltaan, mutta muuten hyvä biisi.

Joskus 1996-1999 lainasin Töölön kirjastosta Steppin'-LP:n. Sehän osoittautui mielettömän hienoksi. Nauhoitin tosin kasetille vain biisit Easy Days ja Chainey Do, mutta koko LP teki kyllä vaikutuksen.

Ajattelin, että voisihan varhaisempaa Pointer Sistersia kerätä. Aloitin Black and White -divarista, josta ostin ensin So Excited -LP:n. Siitä menin ajassa pikkuhiljaa taaksepäin: Black & White, Special Things, Energy. Espoontorin Poppa Joe -divarista löytyi tuo varhainen Best of. Ajattelin etten viitsi kerätä siskosten ihan ensimmäisiä levyjä, tuo kokoelma riittää. Kivastihan siinä oli Steppin'-LP:n materiaalia ja bonuksena vielä Car Wash -soundtrackille pistetty You Gotta Believe.

Divari Kalevasta - siihen aikaan kun divari oikeasti sijaitsi Kalevankadulla - löytyi Priority. Netistä huomasin Wilson & Alroy's Record Reviews -levyarvostelusaitin ja lueskelin ahkerasti herrojen Pointer Sisters -kritiikkejä.

Kaksi ensimmäistä LP:tä tarjosi Green Grass Records, Malmin kirpputorilla oli Live At the Opera House -livetupla. Break Out löytyi B&W:sta, pidin huolen siitä että sain nimenomaan ykköspainoksen jolla on Nightline mukana. Steppin' löytyi viimein Fennicasta, Having a Partyn bongaaminen Music Hunterissa oli onnenpotku.

Kaksi ensimmäistä sinkkua kiinnostivat vielä hirmuisesti. Lainasin kirjastoista pari kokoelma-CD:tä joilla Don't Try to Take the Fifth ja Send Him Back olivat mukana, mutta kaksi kappaletta uupui vielä. Toukokuussa 2011 tilasin MusicStackin kautta, englantilaisesta John Manship Recordsista Destination No More Heartaches -singlen. Hinta oli 16,20 puntaa. Saman vuoden joulukuussa hoidin MusicStackin kautta kotiin Don't Try to Take the Fifth on Me -singlen oregonilaisesta Records By Mail -kaupasta 30:lla USA:n dollarilla. Valitettavasti myyjä ei kyllin selkeästi ilmoittanut, että kyseessä on promokappale, jolla on sama biisi kummallakin puolella. Se oli pettymys.

Myyntikappaletta Don't Try to Take the Fifth -singlestä - jolla on Tulsa County b-puolella - ei ole juuri koskaan tarjolla missään, se on harvinaisimpia ja kysytyimpiä sinkkuja mitä on. Kukaan ei ole postannut Tulsa Countya YouTubeen tai muuallekaan, joten se on vieläkin kuulematta. Elättelen yhä heikkoa toivoa siitä, että joskus saisin sinkun haltuuni, mutta pitäisikö siitä pulittaa tonnia?

Destination No More Heartaches -singlestä on olemassa bootleg-painos, ja epäilen että omani on myös myöhempi bootleg. Sen verran siistissä kunnossa etiketit ovat, ja MusicStack-myyjäkin ilmoitti sen olevan reprokappale. Halpa hintakin sen jo antoi ymmärtää. Mikään Discogsissa ei kuitenkaan todista, että oma kappaleeni on bootleg, sillä siellä olevien tietojen perusteella alkuperäinen virallinen ja myöhempi bootleg-sinkku ovat identtiset. Tiedot matriisikaiverruksista nimittäin puuttuvat kummankin painoksen kohdalla, ja etiketit ovat kuvien perusteella täsmälleen samat. Matriisikaiverrukset omassa sinkussani ovat A-23116-SP B a-puolella, A-23116 SP b-puolella. Niin kauan kun Discogs ei kerro alkuperäisen singlen matriisikaiverruksia, jotka selvästi poikkeaisivat bootleg-singlen kaiverruksista, pidän omistusmerkkaukseni originaalisinkun kohdalla.

(EDIT: Ahaa, originaalipainokselle lisätty maaliskuussa matriisit, jotka poikkeavat oman kappaleeni matriiseista. Vaihdoin siis bootleg-painokseen.)

THE POINTER SISTERS

Esikois-LP on, kuten muutkin varhaiset levyt, tyylien sekamelska: funkia, 20-30-luvun jazz-nostalgiaa ja rhythm & bluesia. Siskosten itse osittain kirjoittama Jada on omistettu Anita Pointerin tyttärelle. River Boulevard on yksi levyn kohokohta, jonka aikana levy tuntuu erityiseltä aarteelta ja hyvältä ostokselta. Pointerit eivät vain osanneet lopettaa ajoissa: That's How I Feel on jonkinlaisen varhaisen voice boxin läpi ajetun vokaalikoukun varaan rakennettua hypnoottista laulufunkia. Kappale ei tarjoa mitään sen ihmeellisempää ideaa, mutta se kasvaa hyvin edetessään aikamoiseksi orgiaksi. Kuitenkin seitsemän minuuttia sitä yksitoikkoisuutta on ehdottomasti liikaa. Wang Dang Doodle -versio on sekin järjettömän pitkä, mutta sitä sentään jaksaa kuunnella.

THAT'S A PLENTY

Kakkoslevy on vieläkin sotkuisempaa genrehyppelyä. Nyt mukana on jopa kantria (Anitan ja Bonnien oma "Fairytale") ja bluesia (Grinning in Your Face ja siskosten oma Shaky Flat Blues). Salt Peanuts on niin konekiväärinopea vanha jazz-kappale, ettei sanoista saa selvää. Sen kuuntelu on uuvuttavaa. Little Pony on hauska, mutta kertosäettä jankataan lopussa liian pitkään. Nämä siskosten varhaiset levyt ovat sen verran ylimittaisia, että niitä olisi voinut huoletta tiivistää ilman pelkoa siitä, että levyistä olisi tullut liian lyhyitä.

LIVE AT THE OPERA HOUSE

That's a Plenty -albumilla esitelty Love in Them There Hills muuttui siskosten keikoilla uuden kikan esittelybiisiksi: kesken kaiken seuraa minuuttitolkulla polyfonista, rytmistä perkussiolaulua. Pointerit osasivatkin taitavasti käyttää ääniään instrumentteina. Tätä samaa kikkaa käytettiin sitten myöhemmin Steppin'-albumilla, jossa se oli hiottu huippuunsa...

STEPPIN'

Eli ensitutustumiseni varhaiseen Pointer Sistersiin, ja hyvin kävi. Avauskappale How Long (Betcha' Got a Chick on the Side) on silkkaa funk-orgiaa. Stevie Wonderin Sleeping Alone on tyylikäs. Easy Days oli alunperin Isaac Hayesin Shaft-soundtrackilla kuultu instrumentaali Ellie's Love Theme, johon siskokset kynäilivät sanat. Pakahduttavan kaunis laulu. Ykköspuolen päättää Taj Mahalin Chainey Do. Olen kuullut Tajin oman version, mutta se kalpenee pahasti Pointer Sistersin version rinnalla. Tällä omalla versiollaan tytöt hyödyntävät taas sitä perkussiolaulukikkaansa, ja vielä huimemmin kuin livetuplallaan. Minulle tämä on albumin kohokohta.

Kakkospuolella poiketaan vielä viimeisen kerran nostalgiatunnelmissa Duke Ellington -tribuutin ja hauskan Save the Bones For Henry Jones -laulun myötä. Albumi päättyy kunnon loppukliimaksiin: funkahtavaksi sovitettu Allen Toussaintin Going Down Slowly kestää lähes kahdeksan minuuttia ja yltyy hurjaksi.

HAVING A PARTY

Kesti pitkään ennen kuin löysin tämän LP:n, mutta ei minun tarvinnut pettyä. Kokonaisuus on aika tasavahva ja tyylillisesti yhtenäinen. Lähinnä funkia on tarjolla, ja se on hyvää. Huippuhetkiä on vaikea nostaa esille, mutta viekoitteleva Don't It Drive You Crazy, vauhdikas I Need a Man ja Stevie Wonderin taas kerran tyylikäs Bring Your Sweet Stuff Home to Me ovat sieltä vahvimmasta päästä. I'll Get By Without You jatkuu liian pitkään ja sortuu jankkaamiseen, muuta pahaa sanottavaa minulla ei levystä ole. Kansivalokuvat näyttävät Pointerit riehakkaissa ja vähän arveluttavissakin biletunnelmissa: yksi heistä on pukeutunut poliisiksi, ja toinen sisko työntää pyssyn hänen suuhunsa. Huh.

Having a Party floppasi kaupallisesti, ja se epäilemättä olikin syy sekä levy-yhtiön vaihdokseen että tyylin muutokseen. Bonnie Pointerkin häipyi luomaan soolouraa, joten Pointer Sisters oli enää trio.

ENERGY, PRIORITY

Seuraavat levyt tehtiin tuottaja Richard Perryn omalle Planet Records -levymerkille, ja Energy sai kunnian olla ensimmäinen julkaisu.

Molemmilla levyillä Perry pisti siskot levyttämään covereita suosituista pehmorock-hiteistä. Biisinkirjoittajien nimet kertovat kaiken: Donald Fagen & Walter Becker, Bob Welch (Fleetwood Mac), Stephen Stills, Russ Ballard, Bruce Springsteen, Loggins & Messina, Sly Stone, Ian Hunter, Bob Seger, Graham Parker, Jagger-Richards, Gerry Rafferty & Joe Egan, Richard Thompson ja Robbie Robertson. Priority on sentään pykälää rokkaavampi. Kivoja levyjä kaikesta laskelmoinnista huolimatta. Springsteenin Fire oli hieno hitti, Echoes of Love on jotenkin niin miellyttävän nostalgisen 70-lukulainen (pidän siitä yhdestä tietystä syntetisaattorin uikutuksesta joka kuullaan kertosäkeiden lopussa), Fleetwood Macin Hypnotized saa hyvän tulkinnan. Vain Sly & The Family Stonen Everybody Is a Star -hitin kanakotkotus huvittaa minua ikävällä tavalla, mutta niin oli alkuperäisessäkin vähän samaa vikaa. Pointerit vain korostivat sitä piirrettä.

SPECIAL THINGS, BLACK & WHITE

Rock-covereista luovuttiin, ja tilalle astui puleerattu soulpop. Tällaista musiikkia kun tehdään, on biisien pakko olla hyviä, muuten kuulija nukahtaa kesken kaiken. Ja kyllä nämä minulle kelpaavat. He's So Shy, Evil, Save This Night For Love, We've Got the Power, Slow Hand, What a Surprise... Miellyttävää tavaraa on tarjolla tarpeeksi.

SO EXCITED!

Mutta tämä menee jo liian pehmoiseksi ja tylsän geneeriseksi. I'm So Excited on vauhdikas ja hieno hitti, All of You on tunnelmallinen ja jännittävä, American Music on OK radiohitti. Eipä täältä sitten muuta löydykään. Princen I Feel For You, josta Chaka Khan teki itselleen upean hitin, vedetään läpi ilman minkäänlaista intoa. Sama innottomuus ja ideoiden puute vaivaa suurinta osaa albumista. Aika köyhää.

BREAK OUT

Silkkaa kasarisykettä. Albumilla on aika mutkikas tarina. I Need You julkaistiin ensimmäisenä singlelohkaisuna, mutta se ei menestynyt. Seuraavat singlepoiminnat Automatic ja Jump sen sijaan olivat menestyksiä. Break Out -LP julkaistiin uudelleen siinä vaiheessa kun Jump riehui hittilistoilla korkeimmillaan. Tähän kakkosversioon tehtiin joitakin muutoksia: Jump nimettiin uudelleen muotoon "Jump (For My Love)", jotta vältyttäisiin sekaannukselta Van Halenin samannimisen hitin kanssa. Biisin loppua myös miksattiin hieman uudelleen. LP:n biisijärjestystä muutettiin, Nightline-biisi poistettiin ja se korvattiin I'm So Excited -kappaleella, joka oli juuri julkaistu singlenä uudestaan remiksattuna.

Olin siis tarkkana siitä, että sain Break Outista juuri ykköspainoksen, etten jäisi ilman Nightlinea.

Tämän jälkeiset levyt ovat sitten aikamoista kasarikuraa. En suosittele.