Quantum Jump

QUANTUM JUMP

Quantum Jump (1976)

Barracuda (1977)

Mixing (1979)

Quantum Jump oli englantilaisen tuottajasuuruuden Rupert Hinen johtama lyhytaikainen bändi, joka teki kaksi varsinaista albumia. Musiikkia on hyvin vaikea lokeroida, siinä on aineksia funkista, jazzista, lempeästä popista, progesta ja ties vielä mistä. Jazz-vaikutteet ovat tosin lähes olemattomia lempeämmällä, popahtavammalla kakkoslevyllä Barracuda.

Bändin löysin Leppävaaran kirjaston vinyylihyllyjä kolutessani 26. elokuuta 1993 (neljä päivää ennen kuin aloitin opiskelut Porvoossa). Hyllyssä oli kaksi ennestään tuttua levyä, Spandau Ballet'n True ja Ed Starinkin Synthesizer Greatest 3, sekä kolme uppo-outoa levyä jotka otin vain mielenkiintoisten kansien takia: Isotopen ensimmäinen vuodelta 1974, Soft Machinen Seven vuodelta 1973 sekä Quantum Jumpin Mixing vuodelta 1979. Isotopella oli kaksi kivaa kappaletta, Sunshine Park ja Upward Curve - ne nauhoitin kasetille. Soft Machine ei iskenyt, se oli mielestäni jotenkin tyhjempää. Quantum Jumpista kirjoitin päiväkirjaani: "meni välillä camptrashin puolelle, mutta syntetisaattoreilla höystetty puolidisko mustalla solistilla oli melko mielenkiintoista kuunneltavaa. Aloitusraita "Captain Boogaloo" olisi ehkä myös ollut nauhoituksen arvoinen, mutta en...".

Quantum Jumpilla ei ollut mustaa vokalistia. Trevor Moraisin kuva levyn takakannessa ja Rupert Hinen ehkä vähän tumma ääni hämäsivät.

Nauhoitin Mixingiltä kasetille lopulta neljä biisiä: Don't Look Now, Barracuda, ja myöhemmin vielä Captain Boogaloo ja The Lone Ranger. Näitä kuuntelin ajan mittaan koko ajan kiinnostuneempana.

90-luvun lopulla löysin Barracuda-LP:n Keltaisesta Jäänsärkijästä. Tykkäsin heti levystä kovasti. Kummastelin vähän sitä, että levyllähän on hieman erilaiset versiot biiseistä Barracuda, Don't Look Now ja Blue Mountain. Neighbours sentään on ihan samana versiona kuin Mixing-LP:llä. Ymmärsin, ettei Mixing olekaan varsinainen best of -kokoelma, kuten olin luullut, vaan tuo 1979 julkaistu LP sisältääkin uudelleenmiksattuja tai vaihtoehtoisia versioita vanhoista kappaleista. Esimerkiksi Barracuda-biisiin oli lisätty jousia ja syntetisaattoriefektejä.

Halusin kiihkeästi löytää myös ensimmäisen albumin. Se hoitui vasta 2005, kun löysin mahdollisuuden tilata CD-levyjä Amazonin kautta. 15. kesäkuuta tilasin Love and Moneyn All You Need Is... -CD:n, Monkeesien Headquartersin ja Quantum Jumpin ensimmäisen. Tilasin lopulta myös Barracudan CD:nä, tosin vasta 11. huhtikuuta 2007.

Barracuda-LP:n myin muutama vuosi sitten Harrille. Nyt mietin, että ehkä sen olisi voinut säästääkin, mutta ei se varsinaisesti harmita.

Quantum Jumpilla oli koko ajan hauska, lämmin huumori voimakkaasti esillä. The Lone Ranger kertoo Yksinäisestä Ratsastajasta ja Tontosta, joiden vihjaillaan käyttävän huumeita ja harrastavan keskenään pikku homostelua. Ilmeisesti kappaleen sanat herättivät pientä kohahtelua aikoinaan, se kun julkaistiin singlenäkin.

Captain Boogaloo on sanoitukseltaan aivan höntti. The Seance kertoo spiritistisestä istunnosta, jossa kutsutaan kuolleen steppaajan henkeä. Kyseinen Gerald rupeaa sitten viihdyttämään istuntoon osallistuneita steppinumerolla.

Barracuda-LP:n liitteessä on 41-sanainen "technical note", joka selkoenglanniksi käännettynä tarkoittaa vain "antakaa tämän levyn pyöriä". Takakannessa biisi Don't Look Now on jätetty kreditoimatta, sen tilalla lukee "spot the deliberate mistake". Starbright Park -kappaleessa siteerataan Jean Cocteauta: "Living is a horizontal fall".

Barracuda-biisi on yksi lempikappaleistani, ja nimenomaan myöhempi Mixing-versio, johon on lisätty jousiefektejä ja syntetisaattoria. Se on sovitustaiteen mestariteos. Sieltä löytyy bassosooloja, jousitaustaa, sekalaisia syntetisaattoriefektejä, huuliharppua, viulua, ja vaikka mitä. Kaikille soittimille on varattu omat hetkensä jolloin ne pääsevät ääneen, harvemmin kaksi niistä dominoi kerralla, ja jokaisen soittimen paikka on tarkkaan mietitty ja laskettu. Jopa lauluosuudet (sekä miehiä että naisia äänessä) ovat tarkkaan sijoitettuja juuri oikeisiin kohtiin, ja ihailen sitä, miten vokalistien äänetkin on saatu kuulostamaan instrumenteilta.

Sanallisesti kiinnostavin kappale on Neighbours. Siinä tavallinen, konservatiivinen pariskunta saa kutsun juhliin yläkerrassa asuvien naapureiden luo. Nämä naapurit eivät ole ennestään kummemmin tuttuja, kunhan on huomattu asunnossa käyneet vieraat, kuultu muutamia riitelyjä ja haisteltu ruoanlaitosta tulleita tuoksuja. Juhlia varten he pukeutuvat parhaimpiinsa, ja yllättyvät saapuessaan bileisiin, joissa poltetaan ruohoa sekä harrastetaan kinkyjä seksileikkejä ilotyttöjen, kahden vieraan miehen ja käärmeen kanssa. Naapurit ovatkin halunneet vain pilailla estoisen pariskunnan kustannuksella ja ehkä opettaa heitä vähän vapautumaan. Pariskunta järkyttyy aluksi, mutta ainakin mies tuntee juhlista karattuaan, että jotain alkaa muuttua hänessä...

Barracuda-CD:lle lisätyt ennenjulkaisemattomat kaksi kappaletta eivät tarjoa mitään. Keskeneräiseksi jäänyt Take Me to the Void on mitätön eikä Summer in the City -coverissa ole ideaa.

Isotopen esikoisen takakansiteksti tuntui jotenkin korostavan Upward Curvea levyn parhaana raitana. Kuuntelin sitä korvat erityisen höröllä, ja parashan se mielestäni olikin. Kaksi seuraavaa levyä (Illusion, Deep End) kuulin monta vuotta myöhemmin netin musiikkiblogien avittamana, mutten löytänyt niistä mitään kiinnostavaa edes toisella kuuntelukerralla. Soft Machinen levyjä minulla sen sijaan on koneeni kovalevyllä mp3-muodossa. Kivojahan ne ovat.