Ramones - Ramsey Lewis - Randy Newman
RAMONES
Ramones (1976)
Leave Home (1977)
Rocket to Russia (1977)
Road to Ruin (1978)
End of the Century (1979)
Anthology (2001)
Ramonesiin tutustumiseni tapahtui ajan kuluessa pätkittäin. 1990-luvun puolestavälistä alkaen ensin Blitzkrieg Bop radiosta kasetille, sitten ensimmäisen LP:n lainaaminen kirjastosta, jonkin ajan päästä toinen LP kirjastosta, myöhemmin kolmas. Sitten löysinkin itseni yhtenä päivänä Stockmannilta ostamassa viisi ensimmäistä studioalbumia kerralla. Jonain toisena päivänä tuli tuo antologia vielä hommattua, suureksi osaksi Carbona Not Glue -biisin vuoksi. Muistaakseni pähkäilin hetken aikaa antologian ja Leave Homen laajennetun CD-painoksen välillä, mutta valinta oli helppo.
Artikkeliskannaukset:
https://drive.google.com/open?id=1BLoN_Zrs-5bU-e7L5tTwR9gJnQ95M5r5
RAMSEY LEWIS
Sun Goddess (1974)
Levynkannen samankaltaisuus YUP:n Huuda harkiten -albumin kanssa ei lakkaa kiusaamasta minua. Ja on tämän levyn biisimateriaalissakin tuttuja elementtejä. Earth Wind & Firen Maurice White, Verdine White, Philip Bailey ja Johnny Graham sekä The Rotary Connection -yhtyettään tuolloin ohjastanut Charles Stepney olivat mukana soittamassa Sun Goddessilla. White kynäili nimikappaleen yhdessä Jon Lindin kanssa, ja tämä Sun Goddess kuultiin vuotta myöhemmin myös EWF:n livetuplalla Gratitude. Hot Dawgit on sitten Whiten ja Stepneyn yhteistyötä, mutta sitä ei kai kukaan muu ole levyttänyt? Stevie Wonderin Living For the City saa myös tulkinnan.
Nautittavaa jazz-funkia.
RANDY NEWMAN
Original Album Series (1968 / 1970 / 1972 / 1974 / 1977)
"Randy Newman vaikutti kovin surumieliseltä - voiko satiiri olla lohduttoman kuuloistakin? Jotkut laulut eivät tuntuneet satiirisilta, vaan olivat yksinkertaisesti kauniita ja herkkiä (He Gives Us All His Love, Old Man). Uskallan kuitenkin nostaa Randy Newmanin levyn tämän kerran parhaaksi. Tuntuu, että Sail Awayn kanssa käyn vielä syvällisiä keskusteluja kunhan pääsen täysillä sisälle sen maailmaan."
"Good Old Boys on vielä parempi työn tulos kuin Sail Away. Rednecks piruilee hauskasti, Mr. President on tavallisen köyhän työläisen puolella, Marie on herkkä rakkauslaulu, Guilty huonon miehen rehellinen tunnustus, Naked Man tarttuva ja kivasti sovitettu (ilmeisesti tosi) kertomus alastomasta taskuvarkaasta. Ja niin edelleen. Vaatii keskittymistä, taas, mutta vaiva palkitaan."
Noin kirjoitin Kvaakiin, kun kuuntelin 1001 albums you must hear... -listalle valittua kahta albumia.
1990-luvun alkupuoliskolla en vielä tuntenut muita Newmanin lauluja kuin Short Peoplen. Minulla oli se vähän aikaa nauhallakin, kunnes tulin hävittäneeksi sen. Yhtenä perjantaina alkuvuodesta 1996, kun poikkesin taas kerran Leppävaarassa, lainasin kirjastosta mm. Newmanin kokoelma-CD:n. Palasin sitten junalla Karjaalle opiskelupaikkaani ja vietin viikonlopun lainaamieni levyjen parissa, nauhoittaen hyvät biisit kaseteille. Newmanin kokoelmalta nauhoitin biisit Mama Told Me Not to Come ja Short People, mutta pirullinen Rednecks jäi myös vainoamaan aivopoimujani pysyvästi.
Kesäkuussa 2013, 1001 albums -kuuntelun jälkeen, tutustuin Newmanin muihinkin 70-luvun levyihin, ja totesin pitäväni kaikista. Hyvin pian ostin tämän pikkuboksin Stockmannilta.
Olen kuitenkin joutunut myöntämään, että viiden albumin putki Randy Newmania kerralla on liikaa. Menee ihan liian ikäväksi, apeaksi jollotukseksi. Jään kaipaamaan enemmän reipasta meininkiä. Eli albumin kokoinen annos silloin tällöin maistuu hyvältä, enempää en itselleni suosittele.
Kommentit
Lähetä kommentti