Red Rider - Re-Flex

RED RIDER

As Far As Siam (1981)

Tom Cochranen johtaman kanadalaisen menestysbändin ehkä paras levy, tai ainakin minun suosikkini. Kiitos tähän levyyn tutustuttamisesta kuuluu monesti mainitsemalleni Power Pop Lovers -blogille, johon oli postattu vinyylisiirto tästä levystä. Pidettyäni muutaman vuoden ajan CD-R-kopiota tilasin CD:n Amazonista tammikuussa 2010.

Sain kuultavakseni muutkin Red Riderin levyt ennen pitkää, mutta mitään As Far As Siamin veroista en saanut kuulla. Ei se mitään.

RE-FLEX

Re-Fuse (2011)

Olen kiittänyt Saltykan mainiota musiikkiblogia siitä, että löysin tämän bändin, mutta tarkkaan ottaen se ei mennyt niin yksinkertaisesti.

Joskus kesällä 1984 nauhoitin Tapani Ripatin Ocsidista lyhyen pätkän jotain diskobiisiä, jota olen 90-luvun alusta asti koettanut muistella ja tunnistaa. Tämänhän olen kertonut jo monesti. Minulla ei ole ollut sitä nauhoitusta tallella enää yli 30 vuoteen, mutta muistikuvani - joka ehdottomasti on virheellinen - mukaan siinä laulettiin mm. sana "jungle". Epätoivoissani olen hakenut kuultavakseni jopa Jungle-nimisiä diskobiisejä siinä toivossa, että tärppäisi. Myös Re-Flex -nimisellä brittibändillä oli Jungle-niminen kappale, ja sen vuoksi kiinnostuin heidän ainoasta LP:stään The Politics of Dancing, joka julkaistiin 1983 ja joka sisälsi sen Jungle-nimisen biisin.

Löysin The Politics of Dancing -biisin ja pari muuta kuultavikseni, ja ajattelin että voisi olla oikea yhtye. 2005 venäläinen mp3-verkkokauppa AllOfMP3 kauppasi koko albumia. Kuuntelin sen ja totesin, ettei se ole se Jungle, mutta aika hyvä levy kyllä.

Myöhemmin Saltykan musiikkiblogiin postattiin Re-Flexiltä kosolti materiaalia. Löytyi niin The Politics of Dancing -albumi, julkaisematta jäänyt kakkosalbumi Humanication kuin iso määrä demoja, vaihtoehtoisia miksauksia ja albumeilla julkaisemattomia sinkkujen b-puoliakin. Imuroin koko höskän ja aloin heti syttyä. Eli Saltykan blogi ei tutustuttanut minua Re-Flexiin, mutta ruhtinaallisen kokoinen postaus sai minut fanittamaan bändiä.

Bändi eli Baxter, Paul Fishman, Roland Vaughan Kerridge ja Nigel Ross-Scott otti vuonna 2010 ohjat käsiinsä ja julkaisi kuuden CD:n boksina koko äänitetyn tuotantonsa. Tai no, lähes, mutta siitä lisää myöhemmin. Boksia ei pistetty yleiseen myyntiin, vaan sitä sai vain yhtyeen omilta kotisivuilta. Päättäväisenä menin noille kotisivuille ja tein tilauksen. Boksi saapui kotiini ja olin niin onnellinen.

Julkaisusta löytyy tosin nillitettävääkin. Kuuden sisälle pakatun CD:n kansibookleteissa on juokseva tarina Re-Flexin vaiheista, mutta missään vaiheessa ei kerrota mitään vuosilukuja, joten lukija joutuu arvailemaan, milloin mikäkin kerrottu tapahtuma tapahtui.

Vuosilukuja ei myöskään ilmoiteta biisien kohdalla. Veikkaisin, että ensimmäinen CD, jossa on ensimmäinen, julkaisematta jäänyt albumi, on äänitetty vuonna 1982. Graffiti-biisissä se vuosiluku mainitaankin. Ainoa julkaistu albumi The Politics of Dancing, joka on kakkosdiskillä, on tietysti vuodelta 1983. Kolmannella CD:llä on julkaisematta jäänyt Humanication-albumi, joka äänitettiin syksyllä 1984 ja oli tarkoitus julkaista helmikuussa 1985. Neljännellä levyllä on 12"-miksauksia ja sinkkujen b-puolia vuosilta 1983-1984. Viidennellä levyllä on vielä myöhemmin (1987?) tehty julkaisematon albumi, ja kuudes CD sisältää sekalaista materiaalia koko bändin olemassaolon ajalta, eli 1980-1987.

Lisäksi boksin krediiteistä puuttuu vielä sellainen juttu kuin biisien tekijätiedot. Paul Fishman oli pääasiallinen biisinkirjoittaja, mutta muutkin auttoivat välillä, varsinkin Baxter.

Lisääkin huomautettavaa löytyy, mutta käyn boksia läpi vähän kerrallaan järjestyksessä.

Ensimmäinen CD Movement of the Action Fraction sisältää siis varhaisimpia äänitteitä, ilmeisesti vuodelta 1982. Musiikki on aggressiivista, nykivää tanssimusaa, hiukan punkahtavaa tyyliltään. Sanoitusten aihekirjosta ei voi puhua, useimmat kappaleet kertovat ihan vain musiikista jota bändi teki: Mindless Dancing, Bop Bop, Praying to the Beat, Looney Tune, Hit Line, Mechanical Music ja This Beat. Juupa juu, mutta hauskaa on, ja särmikästä. XTC-vaikutteita huomaa siellä täällä, eli jos tykkää varhaisesta XTC:stä (albumit White Music ja Go 2), niin tykkää tästäkin.

Muutama kappale päätyi myöhemmin The Politics of Dancing -albumille uusina versioina: Praying to the Beat, Hurt ja Hit Line ovat tuttua kamaa. Ensimmäisten versioiden kuuleminen on kiinnostavaa. Hit Linesta on nappiin osuva kommentti tuolla Saltykan blogin puolella: "Incredibly cynical lyrics about commercial contrived pop songs in the form of a commercial contrived (and brilliant) pop song. Hilarious irony - done so well. These guys were so good they could mock their own artform while creating an outstanding example of it. I'm often reminded of other 80s artists like Nik Kershaw listening to this one - he similarly hid away biting lyrics in the guise of innocent catchy tunes." Laittamattomasti sanottu.

Toinen CD The Politics of Dancing sisältää ainoan aikoinaan julkaistun albumin. Nimikappale oli iso hitti ja se löytyy monelta 80's-kokoelmalta, aika vakiokamaa. Uteliaisuuteni ensimmäiseksi herättänyt Jungle erottuu kokonaisuudesta olemalla tunnelmaltaan muita biisejä tummempi. Viidakko on tämä betonista, asfaltista, metallista ja lasista rakennettu maailma, jossa yritämme suoriutua omasta hektisestä elämästämme. Praying to the Beat on samoilla linjoilla, kommentoiden kahdeksasta viiteen -elämää ja oravanpyörää jossa olemme ansassa. Musiikki ei ole enää niin aggressiivista, bändi oli hionut särmiä mutta piti edelleen tanssittavaa linjaa.

Humanication oli juuri saatu äänitettyä valmiiksi, julkaisuajankohdaksi oli sovittu helmikuu 1985, kun yhtäkkiä puhjenneet sisäiset skismat saivat bändin hajoamaan. Ilmeisesti johdon vaihtuminen levy-yhtiö EMI:n sisällä vaikutti myös Re-Flexin hajoamiseen, ainakin bändi tiputettiin yllättäen pois firman artistirosterista. Joitakin koekappaleita levystä pääsi liikkeelle arvostelijoiden ja radioasemien deejiitten hoteisiin. Virallista CD-versiota Humanicationista ei kuulunut, mutta Paul Fishman valmisti siitä bootleg-CD:itä vuonna 2002.

Humanicationilla bändi otti vähän etäisyyttä silkkaan tanssimusiikkiin ja muutti tyyliä kohti aikansa modernia, koneistettua poprockia. Nimikappale avaa levyn vahvasti, mutta sen jälkeisillä kolmella kappaleella Cold War, Tears Fall Like Rain (aiemmalta nimeltään Same Old Story) ja Forever and Ever taso vähän notkahtaa. Ne ovat vain perustasoa, aivan kelpo biisejä jotka eivät kuitenkaan kohoa korkeuksiin Re-Flexin parhaiden biisien tavoin.

Tämän jälkeen levy esittelee parhaimpaansa. Playing For Time on jännittävän taustan kuljettama nopeahko kappale joka vyöryy tasaisen varmasti eteenpäin. How Much Longer on kantaaottava ja sisältää Stingin yllätysvierailun taustalaulajana. Sending Out a Message - hieno kertosäe ja moninkertainen modulaatio vielä lopussa.

Tell Her That You Love Her kertoo tärkeästä aiheesta, tosin ihmettelen miksi kappale päätetään pitkään, mahtipontiseen finaaliin, johon on heitetty kaikki paitsi keittiön pesuallas. The Politics of Dancing -hittiäkin siteerataan. Tuo grande finale tuntuu irrationaaliselta ja jotenkin riitelee biisin aiheen kanssa. No, se kuulostaa komealta, ja se on minun kirjoissani aina hyvä juttu.

Give It Up on vielä yksi isosti paisutteleva, räjähtävä biisi, You and I päättää albumin rauhallisemmin.

Boksin neloslevy on se joka aiheutti pettymyksen. Syynä ovat kappaleiden 12-tuumaiset versiot, jotka eivät ole samoja joita Saltykan postauksessa jaeltiin, vaan kamalampia, ärsyttävämpiä. Saltyka jakeli pidennettyjä miksauksia ja useita eri versioita Hurt-biisistä, jotka eivät löydy tästä boksista ollenkaan. Pidennetty miksaus Hitlinesta on suosikkini, se tekee siitä kappaleesta armottoman tanssipalan. Sitäkään ei boksista löydä. Eli boksi ei sisälläkään koko Re-Flexin tuotantoa, vaan materiaalia jää vielä ulkopuolelle. Minulla on CD-R, johon mahtui melkein kaikki ylimääräinen, albumien ulkopuolinen materiaali jota Saltyka jakeli, Hurtin "Emotional US Mix" -versiota lukuunottamatta:

Praying To The Beat (demo acoustic version)
Hitline (extended mix)
Flex It! (extended mix)
Cruel World (extended mix)
Praying To The Beat (extended mix)
Cut It (extended mix)
Cruel World (7 inch version)
How Much Longer (longest mix remix)
What You Deserve
Hurt (emotional US mix)
Hurt (emotional UK mix)
Hurt (rubber dub)
True Lust
Cut it (7 inch version)

Niinpä en kuuntele CD-boksin neljättä levyä lainkaan, vain omaa CD-R:ää jonka olen sujauttanut CD-kotelon sisään.

Viitoslevy Jamming the Broadcast on myöhemmin 80-luvulla äänitetty albumi, joka ei ole enää ollenkaan tanssimusaa, vaan kasarisoundeilla kyllästettyä konerokkia. Virkeää, helposti omaksuttavaa ja tasaisen tarttuvaa. Materiaali ei häikäise muttei lipsahtelekaan, ja sitä on mukava kuunnella.

Viimeinen kappale Reach Out sisältää muuten huiluäänen, jolla ehdin muutamankin vuoden ajan vaivata päätäni. Tuo aasialaisen kuuloinen huilu kun kuuluu aina välillä länsimaisessa pop-musiikissa, se on hyvin edustettuna esim. Serge Perathonerin kappaleessa Ushuaia. Millään levyllä, jolla tuota huiluääntä kuullaan, ei kuitenkaan kreditoida huilunsoittajaa. Epätoivoisena kyselin huilusta jopa Kvaakissa, mutta sielläkään ei tiedetty, joku veikkasi vain digitaalista mallinnusta pan-huilusta.

No, lopulta, kun kuuntelin Tangerine Dreamia, kuulin sen saman huilun taas yhdessä kappaleessa, ja päätin googlata biisin ja esittäjän nimen avulla tietoa. Löysin vastauksen: shakuhachi. Perinteisesti bambusta valmistettu huilu, jota on Japanissa soiteltu 800-luvulta lähtien. 1980-luvulta shakuhachin ääntä ruvettiin ujuttamaan syntetisaattoreihin ja muihin vempeleisiin, niinpä sitä on voinut kuulla aina silloin tällöin länsimaisessa pop- ja taidemusiikissa, kuten Wikipedia-artikkelin lopusta voi todeta. Eli kyseessä ei ole oikea shakuhachi-huilu, vaan se ääni tulee aina syntetisaattorista.

Re-Fuse -boksin viimeinen levy Re-Fuse sisältää irrallisia muita äänitteitä joita ei saatu sopimaan muille levyille. Näistä kaksi on julkaistu aiemmin virallisesti: Life's Too Dangerous ja viitoslevyllä oleva Revolution Now tehtiin elokuvaan "Teräsmies ja uhka auringosta" vuonna 1987. Biiseistä toinen kuulemma soi yökerhoon sijoitetussa poistetussa kohtauksessa, toinen taas kohtauksessa jossa Clark Kent menee kuntosaliin. Jonkinlainen levyjulkaisu tapahtui tässä kahdeksan CD:n järkäleessä. Toinen kuutoslevyllä oleva aiemmin julkaistu kappale on sekin elokuvakamaa, Riding High -nimiseen skeittileffaan vuonna 1980 tehty Wizz Kid. Discogsissa on elokuvan soundtrack.

Kuutoslevyllä on kaksi aivan fantastista kappaletta, toinen on tuo mainittu Life's Too Dangerous ja toinen heti sen perään sijoitettu tautisen sykkivä The Look. Ne kuuluvat suosikkeihini Re-Flexiltä. Wizz Kid on myös oikein metka hyperaktiivinen menopala. Ehdottomasti mainitsemisen arvoinen on myös Etelä-Afrikan apartheid-politiikan ongelmista syntynyt kantaaottava Human Rights.

Paul Fishman on viime aikoina taas aktivoitunut musiikintekijänä. Re-Flexin kaverit ovat tallettaneet kaikki sähköpostiosoitteet siltä ajalta, jolloin he kauppasivat CD-boksiaan kotisivuillaan. Olen saanut Fishmanilta useita mainosviestejä, joissa hän on puffannut uutta musiikkiaan ja tarjoillut latauslinkkejä maistiaisiksi. Mikäs siinä, ei minua kiinnosta uusi musiikki, mutta mukavaahan se, että huomioidaan.