Rupert Holmes

RUPERT HOLMES

Widescreen (1974)

Rupert Holmes (1975)

Singles (1976)

Partners in Crime (1979)

Adventure (USA-painos) (1980)

Adventure (Hollanti-painos) (1980)

The Epoch Collection (1994)

Uhhuh, nyt pukkaa tarinaa. Rupert Holmesiin tutustuin äitini nauhoittamien kasettien myötä, Partners in Crime ja varsinkin Him herättivät lapsena huomioni. Mies oli vähän kuin paremman luokan Barry Manilow, sillä erotuksella että teki aktiivisemmin itse biisejä ja taisi muutenkin olla enemmän omaa juttuaan tehnyt ja työn kulkua määrätietoisesti johtanut tyyppi.

1990-luvun alussa aloin himoita kuultavaksi lisää Holmesia. Radio Syke -niminen paikallisradiokanava lähetti öisin tauotonta musiikkia, ja valvoin aika monta yötä kuunnellen näitä juontamattomia musiikkipotpureja, sormi valmiina kasettisoittimen pause-napilla, jos tulisi hyviä biisejä. Kerran soitettiin Him-biisi, ja sain sen nauhalle. Myös Partners in Crimen kopioin itselleni äidin kasetilta.

Divarit ja kirpparit auttoivat jonkin matkaa Holmesin levyjen keräämisessä. Kuten olen aiemmin kertonut, kesällä 1996 kävin Matinkylässä josta löysin divarin. Sieltä ostin mm. Adventure-LP:n, jolta nauhoitin viisi parasta kappaletta kasetille. Levystä piti luopua, kun minulla ei Mäkkylässä äidin ja isäpuolen luona tilapäisesti asuvana ollut säilytysmahdollisuutta. Harmi, sillä tykkäsin levystä.

Kun asuin omillani, löysin Black and Whiten halpisvinyylilaatikosta Pursuit of Happinessin. Tylsä levy, sillä oli Show Me Where It Says ja Let's Get Crazy Tonight, ja loput oli hajutonta ja mautonta mitäänsanomattomuutta. VR:n makasiinien kirpputorilla oli Full Circle, mutta upean joskin yli-imelän kannen alla ei ollut mitään, ei yhtikäs mitään kiinnostavaa.

Holmesin levyistä rupesi eniten kiinnostamaan Partners in Crime, sillä kun sentään olivat Him ja nimikappale, sekä isoksi hitiksi mainittu "Escape (The Pina Colada Song)", jota yritin turhaan löytää edes kirjastoista kuultavaksi. Mutta kolme ensimmäistäkin albumia kiinnosti kovasti.

Kesäkuussa 2005 rupesin käyttämään Amazonia. Tilasin elokuussa Partners in Crime -CD:n, eikä tarvinnut siihen pettyä. Loistolevy! Escape muuten tuntui lievästi tutulta, ehkä kuulin senkin lapsena joskus.

Widescreen- ja The Epoch Collection -CD:t tilasin Amazonista helmikuussa 2006. Rupert Holmes (1975) ja Singles hoituivat kotiin MusicStackin avulla maaliskuussa 2007.

Widescreen on nimensä mukaisesti hyvin elokuvamainen albumi. Sovitukset ovat maulla ja vaivalla tehtyjä, rikkaita. Levyn kohokohta on sen päättävä lähemmäs kymmenminuuttinen jännityskuunnelma Psycho Drama. Siinä Holmes näyttelee itseään, Rupert Holmes -nimistä lauluntekijää, joka on tekemässä levyä Epicille. Hän on kovasti stressaantunut, ja menee psykiatrin pakeille. Hän kertoo että jotkut tyypit ajavat häntä takaa, että hän ei muista mitään ja kaikki on sumuista. Siitä alkaa film noir -parodinen tarina, jossa toinen toistaan uskomattomammat käänteet seuraavat toisiaan. Peter Lorre -ääninen mieskin mukana kuvioissa.

CD:n bonuksena on albumin teemaan sopivasti Holmesin 80-luvulla tekemiä tv-sarjojen tunnareita, yksi The Mystery of Edwin Drood -näytelmään tehty laulu ja joitakin sekalaisia demoja - ja kaksi vuoden 1975 albumilta poimittua kappaletta, jotka on sovitettu Widescreen-tyyliin. Raidat 13-21 eivät kuitenkaan tarjoa mitään kiinnostavaa, ne vaihtelevat keskinkertaisen ja tyhjänpäiväisen välillä.

Holmes teki lauluja yleensä taloudellisesti hyvin toimeen tulevista ihmisistä, jotka ymmärtävät romantiikan päälle ja joilla on varaa nautiskella elämästä ja yhdessäolosta. Häpeämätön romanttisuus leimaa miehen koko levytettyä tuotantoa, mutta syntyi häneltä joskus lauluja muistakin aiheista kuin rakkaudesta ja ihmissuhteista. Second Saxophonessa foninsoittaja haluaa kerrankin päästä esille muusikkona ja soittaa sooloa niin että kaikki kuulevat vain hänet. Niinpä hän ottaa loparit sinfoniaorkesterista ja lähtee Broadwaylle katusoittajaksi. Heh. Studio Musician on vähän samaa maata, siinä lauletaan ylistystä noille anonyymeille työmyyrille joiden nimiä ei tunne kukaan, mutta kaikki kuulevat musiikin.

Too Scared to Sing -kappaleessa podetaan esiintymiskammoa, Rifles and Rum on hauska ja biisinä tarttuva kuvaus Etelä-Amerikan banaanivaltion salakuljettajista.

Metkana yksityiskohtana I Don't Want to Hold Your Hand -kappaleen alussa siteerataan yhden hieman saman nimisen Beatles-hitin introa, ja sanoituksessakin viitataan useasti Fab Fouriin.

Singles-albumi uhkasi jäädä liian lyhyeksi, joten Holmes kaivoi esiin vanhan demonsa, jolla hän pyrki vuosia aiemmin saamaan levytyssopimuksen, ja poimi siltä Annabellan. Vähän perkussiota kotistudiossa äänitetyn demon päälle, ja biisi saatettiin laittaa mukaan LP:lle. Hyvä että julkaistiin, sillä melodia on ihana.

Partners in Crime sisältää muutaman Holmesin parhaan tarinan. Escape (The Pina Colada Song) -hitti kertoo pariskunnasta, jonka rakkaus on väljähtynyt totaalisesti. Mies lukee sängyssä sanomalehteä ja huomaa kontaktipalstalla ilmoituksen, johon vastaa. Hän sopii treffit yhdessä baarissa, ja menee sovittuna aikana sinne odottamaan. Sitten ovesta astuu sisään hänen vaimonsa, joka sen kontakti-ilmoituksen oli lähettänytkin. Ilmoituksen tekstiä mielessään kerratessaan mies huomaa vaimostaan uusia puolia, jotka eivät ole tulleet aiemmin esille, ja nainen taitaa tuntea samoin.

Nimikappale kertoo kaksi tarinaa. Alaikäinen tyttö saapuu Wyomingin maaseudulta New Yorkiin, mutta suurkaupungin maailma osoittautuu heti liian julmaksi. Puolikuolleen tytön poimii kadulta sutenööri, joka ryhtyy hänen parittajakseen. Mies ottaa tytöltä kaikki rahat jotka tämä tienaa ja kohtelee häntä julmasti, mutta tytön on pakko alistua, koska ei pärjäisi omillaan.

Toisessa tarinassa Bloomingdale'sissa sisäänostajana työskentelevä nainen joutuu myyntipäällikkönä toimivan miehen pomottelemaksi. Vaan kun työaika päättyy, asetelma muuttuu - kas kun mies sattuu pitämään sadomasoleikeistä, joissa hän on alistettuna. Niinpä vapaa-ajalla nainen pääseekin pomottelemaan esimiestään.

Hektinen Lunch Hour kuvaa sitä, miten jotkut ihmiset onnistuvat venyttämään lounastuntiaan pikku syrjähyppelyllä. Yksi nainen tapaa miehen hotellissa, toinen mies joka on naimisissa muhinoi erään lentoemännän kanssa, jonka aviomies taas on töissä lentonavigaattorina.

Answering Machine kertoo miehestä, joka olisi valmis menemään rakastettunsa kanssa naimisiin, ja niin hän soittaa tälle. Siellä onkin vain puhelinvastaaja, jolle mies saa sanotuksi suurimman osan asiastaan ennen kuin 30 sekunnin aikaraja viestin jättämiselle umpeutuu. Mies häipyy ulos jonkin mitättömän asian hoitaakseen, nainen soittaa sillä välin ja saa kerrotuksi miehen puhelinvastaajalle osan vastauksestaan miehen naimisiinmenoehdotukseen, ennen kuin vastaaja katkaisee yhteyden.

The People That You Never Get to Love on liikuttava laulu siitä, miten monta mahdollisesti ihanaakin romanssia jää ihmisiltä kokematta vain siksi, että sattuu olemaan liian ujo tai aika / tilanne ei anna mahdollisuutta lähempään tuttavuuteen.