Teddy & The Tigers - The Temptations

TEDDY & THE TIGERS

Boppin' (1978)

Burn It Up (1978)

Bop With Beaver Jeans / Twenty Flight Rock (1979)

Rock-a-billy Rebel (1979)

Tigers: White Hot Rock (1980)

Joo, pitihän tämän Suomen menestyneimmän rokkapillubändin levyt kerätä. Boppin' on kyllä aika tökerö levy. Onneksi Burn It Up kuulostaa heti paremmalta. Tigersit tekivät kuitenkin parhaan levynsä silloin kun hylkäsivät rockabillyn ja siirtyivät klassisempaan perusrokkiin: White Hot Rock kulkee lievästä väsyneisyydestään huolimatta hyvin. Lopun alku kuuluu albumilla, mutta kyllä se toimii, ja El Diablo on hieno kappale.


Artikkeliskannaukset:

https://drive.google.com/open?id=10aCvbxUA2SRK0wsH8ZZuFEWBcXW0HBua

THE TEMPTATIONS

Cloud Nine (1969)

Puzzle People (1969)

Psychedelic Shack (1970)

Sky's the Limit (1971)

Solid Rock (1971)

All Directions (1972)

1990 (1973)

A Song For You / Masterpiece (1975 / 1973)

House Party (1975)

Wings of Love (1976)

Do the Temptations (1976)

Hear to Tempt You (1977)

Bare Back (1978)

Power (1980)

CLOUD NINE, PUZZLE PEOPLE

Cloud Nine oli ensimmäinen Norman Whitfieldin tuottama Temptations-levy. Hyvä uusi, väkevämpi alku bändille, jonka aiemmat albumit olivat vain ihan perussoulia (toki laadukasta sellaista). Nyt alkoi hommassa olla kunnianhimoakin, ja yhteiskunnallista kannanottoa. Nimikappalehan on ihan suurklassikko. Pikkupojan "I want my mama" -huuto Running Child Running Wildissa on sydäntäsärkevä. Hey Jude -cover Puzzle Peoplessa jää osittain likilaskuiseksi eikä täysin toimi, varsinkaan loppukliimaksin osalta. Don't Let the Joneses Get You Down on hyvä naapurikateuden vastainen saarna, ja Message From a Black Man puhuu uhoavasti ja ansiokkaasti rasismia vastaan. Viimeinen raita Slave ei kaipaa esittelyä, kuunnelkaa sanoitusta itse.

PSYCHEDELIC SHACK

Mitä nimikin lupailee. Aikamoista pelleilyä jo paikoitellen, Whitfield rupesi kieriskelemään omassa maailmassaan jo tässä vaiheessa. Hum Along and Dance hyödyntää hyvin Melvin Franklinin bassoääntä, mutta eihän se biisinä ole mikään varsinainen sävellys. Ennemminkin se oli pohja, jonka päälle saattoi vapaamuotoisesti improvisoida mitä mieleen juolahti. Vähän joka versio Hum Along and Dancesta taitaa olla aivan erilainen (The Temptations, The Undisputed Truth, The Jackson 5...). Hum Along and Dance muuttuu huomaamattomasti kahdeksanminuuttiseksi Take a Stroll Thru Your Mind -haahuiluksi, joka on lisää puolipsykedeelistä kokeilua bassolla, fuzz-kitaralla, kaiulla ja jazzahtavilla kosketinsoitinosuuksilla.

1970 julkaistiin pelkkänä singleraitana Ball of Confusion. Siinä minua vähän ärsyttää rivi "The Beatles' new record's a gas", varsinkin kun se on pistetty keskelle oikeita maailmanluokan ongelmia. Kasvavan työttömyyden, saasteongelman ja poliitikkojen tyhmyyden rinnalla ei merkkaa hevonmunkin vertaa se, tekeekö joku Beatles naurettavan huonon levyn. En siis ymmärrä taaskaan Whitfieldin ajatuksenjuoksua tässä.

SKY'S THE LIMIT

Cloud Ninen päätösballadi Gonna Keep On Tryin' Till I Win Your Love pistettiin heti alkajaisiksi uusiksi, tyylikkäästi. Just My Imagination on klassikko, ja I'm the Exception to the Rule on komea. Vielä siis menee hyvin.

Vaan sitten Whitfield sortuu liioitteluun, kun Undisputed Truthin jo hitiksi nousseesta Smiling Faces Sometimes -biisistä tehdään 12-minuuttinen eepos. Jos 11 minuuttia vielä kestäisikin jotenkin, niin kaikuva naurunremakka lopussa viimeistään on liikaa. Love Can Be Anything (Can Nothing Be Love But Love) on muhkea loppuhuipennus, mutta sanoissa on sentään järkeä.

SOLID ROCK

Seitsenminuuttinen Ain't No Sunshine ottaa komeasti aikaa ennen kuin alkaa, mutta tuleehan se sieltä puolenvälin jälkeen. 12-minuuttista Stop the War Now -versiota EI JAKSA. Jo Edwin Starrin alkuperäinen oli War-hitin pohjimmiltaan turhaa jatketta, jota artisti itsekään ei olisi halunnut levyttää. Se, että Tempparit pistettiin laulamaan yli puoli levypuoliskoa kestävä versio, joka on täytetty enimmäkseen Melvin Franklinin rukousmutinalla ja prosessoidulla taustalaululla, koettelee kenen tahansa sietokykyä. Yhtyeestä eronneille David Ruffinille ja Eddie Kendricksille omistettu vihainen Superstar (Remember How You Got Where You Are) on tarttuva hitti, ja loppupuoliskolla on muitakin ihan simppeleitä maanläheisiä soul-biisejä. Mitä siitä, vaikka Psychedelic Shackilla jo kuultu It's Summer pistetään uusiksi.

ALL DIRECTIONS

Ei ole livelevy, vaikka avauskappale Funky Music Sho' Nuff Turns Me On saattaa hämätä luulemaan niin. Tällä levyllä on se Papa Was a Rollin' Stone, ja I Ain't Got Nothin' on myötätuntoa herättävä yksinäisyyden kuvaus.

Aika perussoulia, mauttomia ratkaisuja ei tällä kertaa montaa ole. Paitsi eikö se sitten ole rasismia, jos musta tuottaja-lauluntekijä pistää mustan yhtyeen laulamaan "the niggers is comin'"? (Run Charlie Run).

MASTERPIECE

Whitfield vain vajosi syvemmälle omaan egoonsa ja maailmaansa. Levyn nimi kompastuu suurisuisuuteensa. Ei tämä ole todellakaan mikään mestariteos vaikka Whitfield niin kuvittelikin. Hey Girl (I Like Your Style) on harmittavan mitätön balladi avausraidaksi. Nimikappale on 13,5 minuuttia kuolettavaa pitkäveteisyyttä. Papa Was a Rolling Stonessa oli kunnon melodia, intro ja sovitus olivat jännittäviä, laulumelodiassa oli hienoja koukkuja, ja lopputulosta jaksoi kuunnella. Masterpiece on puolitoista minuuttia pitempi, mutta siihen ei sovi yksikään edellämainituista kehuista. Okei, sanoissa kuvaillaan elämää ghetossa hienosti, mutta se puoli on ohi reilussa kahdessa minuutissa, ja sen jälkeen tausta jää taas jauhamaan samaa tyhjää minuuttitolkulla. Niin että tässäkö se mestariteos nyt sitten muka oli?

Ma on hieno kuvaus USA:n backwoodsien suurperheen äidistä, joka uhraa kaiken mitä itsellään on annettavana jotta lapset saisivat kunnon kasvatuksen. Se ei ole paljon, mutta se riittää, ja lapset voivat vartuttuaan muistella rakasta äitiään joka ei saanut elämältä paljon, mutta jakoi mielellään kaiken mitä oli ja osasi kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia vielä sen jälkeen, kun isä oli kuollut. Whitfieldin parhaita biisejä.

Law of the Land on niin Papa Was a Rolling Stonea, mutta kyllä se juuri ja juuri jaksaa seistä omilla jaloillaan ja tarjota tarttuvan melodian.

Plastic Man - no, ihan OK. Hurry Tomorrow on uskottavan tuntuinen kuvaus ensimmäisestä huumetripistä. Se kuulostaa kipeältä, ihanalta, vaaralliselta, kuiluun syöksevältä. Kuiluun, josta ei pääse enää ylös.

Vähätpä oli eväät Whitfieldillä kun hän lähti tekemään mestariteostaan. Selvää oli, että mestari oli ammentanut itsensä aika tyhjiin.

1990

Whitfield oli kuunnellut Sly & The Family Stonen There's a Riot Goin' On -albumia, ja pistänyt tämän Temppari-levyn alkamaan rytmikoneella. Mies taisi kuitenkin olla sen verran väsynyt, ettei jaksanut täyttää koko LP:tä omilla ylilyönneillään. 1990 on suhteellisen maltillinen levy ykköspuolella, mutta kunnon singlemateriaalikin puuttuu. Kovasti kyllä yritettiin, sillä vain nimikappale jäi singleistämättä. Kaikki pikkulevyt floppasivat. Kakkospuolella vasta seuraa yksi väsyttävän pitkä biisi. Lähemmäs 14 minuuttia kestävä Zoom vain on rakennettu taas kerran liian vähistä aineksista, jotain siinä höpötetään ufoista, muttei jaksa kiinnostaa.

Nimikappale koettaa sanoa jotain USA:ta riivaavista yhteiskunnallisista ongelmista, mutta kesken kaiken jänistetään. Ettei kukaan pääsisi syyttämään laulunkirjoittajia tai vaikka Temppareita epäisänmaallisuudesta, kiirehditään kovasti sanomaan, että vaikka Amerikkaa vaivaavatkin niin monet ongelmat, niin onhan se edelleen ihana ja paras paikka elää eikä missään haluttaisi mieluummin olla. Huokaus, jos yhteiskuntakritiikkiä meinataan harjoittaa, niin antaa mennä loppuun asti sitten. Ei mitään sanojen takaisin vetämistä ja anteeksipyytelyä. USA on ongelmapesäke, kertokaa siitä rohkeasti.

A SONG FOR YOU

Whitfieldistä oli vihdoinkin päästy eroon, tilalle astui Jeffrey Bowen. Hän tuotti albumin, joka kuulostaa heti maanläheisemmältä ja idearikkaammalta kuin Whitfieldin väsyneet vuosien 1972-1973 tuotokset. Tai eihän tässä nyt niin paljon ideoita ole, mutta Bowen ei kurkottelekaan taivaita kohti vaan tarjoaa vain hyvää kappalemateriaalia koko levyn mitalla. Lainasin tämän LP:n jo joskus 90-luvun lopulla Töölön kirjastosta, ja hyväksihän se jo ensikuuntelulla osoittautui. Ensimmäisiä kuuntelemiani Temptations-albumeja.

En sen kummemmin erittele raitoja, funk-biisit ovat tiukkaa tanssimenoa, balladit on tuotettu juuri sellaisiksi kuin minä soul-balladini haluan: eteerisen kauniiksi ja jännittäviksi. Bowen tiesi kuinka balladeja tuotetaan, sillä Wings of Love -LP:llä balladipuolisko kuulostaa justiinsa samalta kuin hitaat kappaleet tällä A Song For You'lla, eli upealta, kauniilta ja eteeriseltä.

HOUSE PARTY

Otis Williamsin mukaan tämä levy koostettiin sekalaisista lähteistä (aiemmilta albumeilta yli jääneestä materiaalista?), se julkaistiin ilman yhtyeen lupaa, ja on hirveän huono. Hm, yllättävän yhtenäiseltä ja ajanmukaiselta albumi kyllä kuulostaa. Diskofunk pauhaa taustalla ihan tyypilliseen 70-luvun puolenvälin malliin. Että jos lauluraidat ovat vuosia vanhempaa perua, niin hyvin niiden ikä on naamioitu. Se on sitten eri juttu, että biisimateriaali ei täytä laatuvaatimuksia. Keep Holding On on tiukkaa menoa, sen perään isketty It's Just a Matter of Time on hyvä sekin. Sen jälkeen tiputaan keskinkertaisuuteen eikä sieltä enää nousta. Pari yhtyeen omaa laulua on mukana: What You Need Most (I Do Best of All) ja Darling, Stand By Me (Song For My Woman).

WINGS OF LOVE

Jeffrey Bowenilla oli asenneongelma: hänen mielestään Dennis Edwards oli paras laulaja Temppareista, ja hän olisi halunnut tuottaa Edwards-soololevyn. Kaikki sanoivat ei. Niinpä Bowen teki omasta mielestään toiseksi parhaimman ratkaisun: hän tuotti Temptations-albumin normaalisti, mutta häivytti sitten suurimmasta osasta levyä kaikkien muiden lauluosuudet pois ja jätti vain Edwardsin kuuluviin. Paitsi China Dollin hän antoi Richard Streetin laulettavaksi. Lopputulos ymmärrettävästi sai Tempparit tyrmistymään, ja he kieltäytyivät enää tekemästä yhteistyötä Bowenin kanssa.

Kyllähän Bowen A Song For You'llakin antoi balladit Edwardsille, eli ei mikään yllätys sinänsä.

Wings of Love kuulostaa tämän takia aika kummalliselta. Lyön vetoa, että jos Edwards olisi ennustanut miten tulee käymään, hän olisi hoitanut omat vokaaliosuutensa eri tavalla kuin ne levyllä kuullaan. Hänen soololaulunsa ei ole ihan moitteetonta. Lisäksi Edwards kuulostaa kovin yksinäiseltä, orvolta, kun muiden jäsenten äänet on miksattu kuulumattomiin.

No, pidän tästä albumista silti kuin hullu puurosta. Ykköspuoli on täytetty tiukalla funkilla, ja se on todella tiukkaa. Sweet Gypsy Jane, Sweetness in the Dark, Sly Stonen kirjoittama Up the Creek (Without a Paddle) ja China Doll ovat kaikki loistobiisejä. Up the Creekin tekijäkrediitteihin ei muuten voitu pistää Stonen nimeä, koska miehen veroasioissa oli joitain selvittämättömiä ongelmia.

Kakkospuolikaan ei tasossa häviä. Useinkaan en soul-balladeista niin välitä, mutta se on eri juttu, jos ne on tuotannolla onnistuttu tekemään jännittäviksi. A Song For You'n balladit olivat jännittäviä ja mielenkiintoisia, ja Bowen jatkoi samaa tyyliä myös Wings of Loven kakkospuolella, joka on silkkaa balladiputkea. Esimerkiksi kun Edwards vetää ne korkeimmat nuotit Mary Annissa, taivas, että se kuulostaakin upealta. Dream World (Wings of Love) on myös balladi minun makuuni. Siinä on avaran kuulas soundi, siinä on sitä taustalauluakin, ja se on niin kaunis.

DO THE TEMPTATIONS

Kahta Michael L. Smithin kirjoittamaa ja tuottamaa kappaletta lukuunottamatta laulut ovat Temppareiden omia, ja tuottajiksi on kreditoitu Tall "T" Productions sekä Suzee Ikeda. Eli enimmäkseen omaa materiaalia lauletaan, siitä albumin nimi. Levy vain on niin keskinkertainen, että siitä ei pysty poimimaan mitään mikä erottuisi joukosta millään tasolla. Kaikki samaa harmaata massaa. Tilasin tämän MusicStackista joulukuussa 2007 koska en löytänyt latauslinkkiä netistä enkä LP:tä divareista. Pitkään ainoa Temptations-albumi jonka kanssa menettelin näin, muuten levyjä on löytynyt kiitettävästi ihan Hesasta.

HEAR TO TEMPT YOU

Vaihteeksi taas muutamakin hyvä laulu. Think For Yourself, In a Lifetime ja Snake in the Grass kannattelevat albumia jonkin matkaa. Kokonaisuus jättää silti toivomisen varaa, liikaa mitäänsanomatonta täytettä on mukana.

BARE BACK, POWER

Mystic Woman (Love Me Over). Bare Backin avauskappale hämmentää. Muistan kuulleeni tämän lapsena Kasavuorentiellä äidin ja isäpuolen luona asuessani joltain kasetilta, jolla oli sekalaisia biisejä eri esittäjiltä. Niin tutunkuuloinen. Hieno myös, mukavan tarttuva melodia.

I Just Don't Know How to Let You Go on myös aika hyvä, mutta sen jälkeen Bare Back tasaantuu semmoiseksi kohtalaiseksi albumiksi, jota kuuntelen ihan mieluusti, mutta josta en hirveästi jälkeenpäin muista. Huhtikuussa 2017 Amazonilta saatu tämä Japani-CD. Eivät ole japsit vielä CD:istäneet Poweria, joten se oli tilattava toukokuussa 2018 MusicStackin kautta vinyylinä. Ei siinä ole juuri muuta kuin mahtava nimikappale, joka oivallisesti hyödyntää Melvin Franklinin bassomörinää.