Yellow Dog
YELLOW DOG
For Whatever It's Worth / So Alive (1977)
Yellow Dog (1977)
Stood Up / California Here I Don't Come (1977)
Beware of the Dog (1978)
Little Gods / Fat Johnny (1978)
Escape / Thalia and the Stickboys - Media Madness (1981)
Yhden isäni vuonna 1978 nauhoittaman kasetin ykköspuolen viimeinen kappale oli jäänyt paitsi vajaaksi kun nauha oli loppunut kesken, niin myös tunnistamattomaksi. Hyvä rokahtava pop-biisi kuitenkin kyseessä, ja koska siinä tunnuttiin laulettavan "she's a gypsy, and I love that gypsy so", rupesin viimein 90-luvulla etsimään kuultavakseni kaikki mahdolliset kappaleet, joiden nimessä on sana "gypsy". Ei tärpännyt, vaikka 1999 koetin googlata pätkän sanoitusta.
90-luvun loppupuolella, lueskellessani vanhoja Soundeja jotka olin divarista ostanut, kiinnostuin Little Gods -singlestä. Sinkku arvosteltiin numerossa 10/1978. Sen ilmoitettiin olevan pimeässä loistavalle valkoiselle fosforivinyylille prässätty, ja koska minulla riehui värivinyyli-innostus täysillä, himoitsin sinkkua, varsinkin kun musiikillinen antikin sai kehuja. Numerossa 1/1978 arvosteltiin Yellow Dogin ensimmäinen LP:kin, mutta sen arvostelija oli varovaisempi, tähdentäen muutamien yksittäisten, lievien kehujen lopuksi: "tällaista musiikkia vain tehdään niin paljon, että joku Yellow Dog hukkuu helposti massaan".
Yellow Dogin esikoinen tuli sitten vastaan Black and Whitessa joskus vuosituhannen vaihteen paikkeilla. Ostin sen, mutta lähijunassa matkalla kotiin vilkaisin kotelon sisällä olevaa sanoitusliitettä ja hätkähdin. Gypsy Soul -biisin sanat olivat pahuksen tutut! Se isän nauhoittamalla kasetilla ollut tunnistamaton kappalehan se oli! Kotona saatoin varmentaa asian: kyllä se vaan tosiaan oli sama biisi. Levy oli kokonaisuutena hyvä, joten olin onnellinen ostoksestani.
Ensimmäisen LP:n ykköspuolen päättää vajaan minuutin mittainen kreditoimaton raita, pikku vitsi jota voi nimittää bändin tunnariksi. Siinä kun lauletaan stemmassa "yellow dog". Kakkospuolelta löytyy kolme mielenkiinnotonta laulua, mutta loppuun on säästetty For Whatever It's Worth, joka on taivaallisen kaunis. Kenny Youngin ja Herbie Armstrongin aiempi yhtye Fox levytti ensimmäisen version tuosta For Whatever It's Worthista, mutta Yellow Dogin versio on minulle se mieluisampi.
Aikanaan löysin Divari Kalevasta - kun se vielä sijaitsi Kalevankadulla - kakkoslevynkin Beware of the Dog. Se onkin sitten hämmentävämpi tapaus.
MusicStackista sain tilatuksi singlet. Pimeässä loistavan Little Gods -sinkun hommasin syyskuussa 2006. For Whatever It's Worth tuli tilattua lokakuussa 2007, Stood Up helmikuussa 2008, Escape joulukuussa 2009. Little Gods on veikeää konstailua, ja tarttuva olematta ärsyttävä. Intro on hauska.
Robots For Ronnie -blogin vetäjä J.K. Richter kaipasi Yellow Dogin ensimmäistä albumia, joten avitin häntä siirtämällä koneelle LP:n ja vielä sinkkubiisitkin. Jaoin Rapidshare-linkin kesäkuussa 2009 tämän postauksen kommenttiosiossa.
RateYourMusicissa ilmaisin mielipiteeni Beware of the Dog -LP:stä: "A bewildering album. Many of the songs are great, but stylistically they're so all over the place, that they don't form a cohesive whole. There's a funny song from the musical "West Side Story" ("Gee Officer Krupke"), a dramatic story song ("Up in the Balcony"), science fiction ("Flying Saucers"), weird experimentation (title track), silly soft pop ("Wait Until Midnight", "Just One More Night"), an ambitious progressive closer ("Masters of the Night") and even a short spoken interlude. Definitely a recommendable LP for pop fans, despite being a bit too varied for its own good".
Beware of the Dogista jää nihkeä jälkimaku. Se on oikeastaan ihan perusseitkytlukulaista bulkkipoppia jossa vain on tavallista enemmän ideoita. Heikoimpia kappaleita - Just One More Night, Wait Until Midnight, I Got Carried Away - ei tee varsinaisesti mieli kuunnella, paremmat taas poikkeavat toisistaan niin paljon että kokonaisuus muodostuu sekavaksi, poukkoilevaksi. Siksi ei tee useinkaan mieli kuunnella tätä LP:tä.
Bändin toinen tärkeä osapuoli Kenny Young oli jo 70-luvulla kokenut kettu. Amerikkalainen lauluntekijä, joka aloitti uransa jo 1963 ja kirjoitti mm. Under the Boardwalkin Arthur Resnickin kanssa. Lisää materiaalia syntyi Herman's Hermitsille, Lesley Gorelle ja The Seekersille. 70-luvun alussa Young muutti Englantiin, ja perusti bändin nimeltä Fox yhdessä irlantilaisen laulaja-lauluntekijän Herbie Armstrongin ja australialaisen laulajattaren Susan Traynorin kanssa. Traynor otti taiteilijanimekseen Noosha Fox. Bändillä oli yksi iso hitti, Top 10:iin vuonna 1975 yltänyt Only You Can. Kolmen albumin jälkeen Noosha Fox siirtyi luomaan soolouraa (singlejä tuli, muttei albumia), ja Young ja Armstrong perustivat Yellow Dogin.
Yellow Dog teki vuonna 1981 vielä kolmannenkin LP:n Strangers in Paradox. En tiedä mikä sen levyn tausta on, mutta se tuntuu jääneen täysin tuntemattomaksi. Vaikuttaa siltä, että vasta ihan viime vuosina sitä on alkanut putkahdella markkinoille keräilijöiden iloksi. En kuitenkaan jaksa himoita levyä. Ne kappaleet jotka siltä olen kuullut - Escape, Little Gods (liekö LP:llä erilainen versio?), Thalia and the Stickboys ja versio vanhasta Tears on My Pillow -balladista - eivät lupaa hyvää kuunteluelämystä. Syntsapoppi on kovin levotonta ja sotkuista, jopa tyylitajutonta. Bändi paiskoo syntetisaattoreidensa kimpussa musiikkia niin antaumuksella, että jotain tärkeää on kaikessa tohinassa unohtunut. Kiinnostaisi kuulla loputkin levystä, kyllä, mutta en tiedä, haluaisinko sen omakseni.
Strangers in Paradox julkaistiin pikkumerkillä Escape Records, joka vaikuttaa ilmiselvältä Kenny Youngin omalta levymerkiltä. Fox-yhtyeen kaksi comeback-singleä, The Pack ja Miko and the Vatmen Youngin omia touhuja nekin... selvältä tapaukselta vaikuttaa. Ehkä Young ei onnistunut löytämään levymerkilleen kunnon levittäjää, ja levyt jäivät siksi obskyyreiksi?
Youngin uraa tutkiessani minusta tuntuu, että häntä on vaivannut diminishing returns -syndrooma. Under the Boardwalk on tuonut varmaan suurimman osan leivästä pöytään. Muuten Youngin ura vaikuttaa vähän pyristelyltä. Hän on ollut monessa mukana. Luettelo bändeistä, joilla hän on musisoinut on hirmuinen. Joistakin levyistä ja muille artisteille kirjoittamistaan lauluista on tullut jonkin verran rahaa. Young on myös jaksanut seurata uusia musiikillisia muotivirtauksia ja pyrkinyt tekemään aina ajan hengen mukaista musiikkia. Jotenkin vain tuntuu, että tunnettuus on hiipunut ja esillepääsy vaikeutunut pikkuhiljaa vuosien myötä. Kaupallisia floppeja löytyy Youngin uralta varsinkin 1980-luvun levyistä. Esimerkiksi Spirit of the Forest -projekti, jolla vastustettiin sademetsien kaatamista, epäonnistui pahasti niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Sävellys on heikko, kappaleen kertosäe ei jää mieleen. Kahdesta soololevystä jälkimmäinen, Last Stage For Silver World, on kiinnostava, kunnianhimoinen teemallinen kokonaisuus, joka kuitenkin sivuutettiin täysin. Under the Boardwalkin versiointi sillä levyllä vain tuntuu epätoivoiselta ratkaisulta.
Päivitys: Olen saanut mp3:sina haltuuni Yellow Dogin Strangers in Paradox -albumin ja todennut sen keskinkertaiseksi. Little Gods on mukana vuoden 1978 singleversiona, sitä ei äänitetty uusiksi. Singleraidat Escape ja Thalia and the Stickboys menettelevät. Fetishes on albumin helmi, mielenkiintoinen progeraita. Muu materiaali jää mitäänsanomattomaksi, edes Daze of Pleazuren reggae-rytmi ei kummemmin auta.
Miltähän Gentlemen Without Weapons mahtaa kuulostaa?
Kommentit
Lähetä kommentti