Lapsuuteni soundtrack, osa 1 / 6

Eli musiikkia, jolla minua ruokittiin lapsena. Kasvoin kotona 1970-1980 -lukujen vaihteen popin parissa, sitä vanhempani enimmäkseen kuuntelivat. Äitini rupesi nauhoittamaan radiosta sekalaista poppia vuonna 1979, ja jonnekin vuoteen 1987 asti syntyi kai 180 (tai jotain) numeroitua c-kasettia. Näitä kasetteja kuunneltiin kotona, autossa ja kesämökillä. En minä paljon lastenmusiikkia kuunnellut. Äitini kuunteli lähinnä radion ruotsinkielistä kanavaa, osin ehkä siksi, että siellä soi yleensä parempaa musiikkia kuin suomenkielisellä puolella Sävelradiossa ja sen sellaisissa ohjelmissa, osin taas siksi, että hän saisi hiotuksi ruotsinkielen taitonsa hyväksi. Äiti kun oli syntynyt Lappeenrannassa ja kasvanut Kotkassa.

Jatkan listaa vielä myöhemmillä tuotannoilla, jotka ovat joutuneet olemaan minulle vielä tutummiksi / rakkaammiksi tulleiden biisien varjossa ja jotka vasta ihan viime kuukausina / vuosina olen löytänyt uudelleen. Käsittelen kappaleet siinä järjestyksessä kuin olen kerännyt ne tietokoneelleni kahteen tiettyyn kansioon. Osan kohdalla on YouTube-linkkejä.


Pink Floyd: Run Like Hell (1979)





Ei minusta Pink Floydin fania tule, sillä heidän progensa on minulle liian raskasta. Joistakin yksittäisistä lyhyemmistä kappaleista on kuitenkin muodostunut minulle hyvin mieluisia, ja tämä on ihan siellä kärkipäässä. Syyskuussa 2013 olin enojeni Matin ja Timon kanssa Brit Floydin konsertissa Hartwall Areenalla. Odotin tätä Run Like Helliä, ja tulihan se lopulta - se oli varattu encoreksi.


Bob Seger: Against the Wind (1980)

Seger oli väsähtänyt jo tässä vaiheessa, vuonna 1980, kun Against the Wind -albumi julkaistiin. On sillä sentään muistettava nimikappale.


Jennifer Warnes: When the Feeling Comes Around (1979)

Tämä sen sijaan ei liikuta minua mitenkään. Kevyttä höttöä. Kelpaa kuitenkin tämmöinenkin paremman materiaalin välissä, välipalana. On tämä tavallaan miellyttävä biisi.


Tom Petty and The Heartbreakers: Here Comes My Girl (1979)

Pettyn ja Heartbreakersien kolmannen levyn Damn the Torpedoes kohokohta. Voi toki olla, että olen puolueellinen, kun en ole kasvanut Refugeen parissa vaan tämän.


Bobby Solo: Gelosia (1980)

Italialainen Bobby Solo (oik. Roberto Satti) teki 1978 albumin mittaisen potpurin Elviksen tutuksi tekemiä klassikoita, salanimellä Duty Free. Levy oli nimeltään Crossongs. Siis lyhyitä pätkiä 35 laulusta, ei kokonaisia cover-versioita. Seuraavana vuonna Bobby Solon nimissä julkaistiin albumi nimeltä Rock'n'Roll, joka oli pitkälti sama levy kuin tuo Crossongs-LP. Kannessa Solo poseerasi aivan Elviksen tyyliin kitara kädessä. Kaikista kyseenalaisista Elvis-tribuuteista nuo julkaisut lienevät kyseenalaisimpia.

Gelosia ei kuitenkaan ole Elvis-kamaa, vaan limaista sokeria italialaiseen iskelmätyyliin.


Telex: Euro-vision (1980)






Belgialainen pop-musiikkia irvaillut bändi osallistui Eurovision laulukilpailuihin 1980, mutta viisukulttuuria parodioinutta syntsapop-palaa ei ymmärretty, ja tuloksena oli kolmanneksi viimeinen sija 14 pisteellä. Yleisön reaktio oli lähinnä hämmentynyt, ja tilannetajuinen Telexin laulaja ennätti ottaa esiin kameran ja näpätä kuvan katsojien ilmeistä heti bändin lopetettua soittonsa.


The Motors: Here Comes the Hustler (1978)

Motorsin kakkosalbumilta Approved By the Motors lohkaistiin single Today, jonka kääntöpuolelle laitettiin tämä ylijäämäraita. Here Comes the Hustler otettiin kuitenkin mukaan kolmannelle albumille Tenement Steps.


Matumbi: Point of View (1979)

Brittireggaetä, ei jamaikalaista. Onhan tämä pliisua ja kaukana roots-hengestä, mutta silti tämä on minusta kiva kaikessa sympaattisuudessaan. Sellaista se lapsuusnostalgia tekee.


Southside Johnny and The Asbury Jukes: Living in the Real World (1979)

Lisää symppistä kamaa, tällä kertaa newjerseyläiseltä John Lyonilta ja hänen bändiltään. Johnny on aivan turhaan saanut kärsiä siitä, että on ollut niin läheisissä tekemisissä Bruce Springsteenin kanssa, eivätkä levyt ole myyneet toivotusti. Taloudellisen seikkojen ja levy-yhtiön hylkäämäksi joutumisen takia Johnny joutui typistämään parhaimmillaan kymmenmiehisen bändinsä reilusti pienemmäksi 1980-luvun alussa ja musiikista katosi jotain oleellista sen mukana. Neljännellä albumilla The Jukes asiat olivat vielä kunnossa tällä rintamalla.


Rick Derringer: Don't Ever Say Goodbye (1979)

Derringerin tuotannosta en ole kummemmin innoissani, sillä häneltä on tullut niin keskinkertaisuutta kuin kuraakin. Tämä kuuluu harvoihin helmiin. Kyseessä toinen versio kappaleesta - ensimmäisen Derringer teki 1975 albumilleen Spring Fever.


Jerry Knight: Overnight Sensation (1980)

Knight perusti 70-luvulla yhdessä Ray "Ghostbusters" Parker Jr.:n kanssa Raydio-yhtyeen. Erkani sitten soolouralle ja menestyi biisinkirjoittajana sekä tuottajana.


Bryan Adams: Hidin' From Love (1980)

Oli kiva hetki joskus 90-luvulla, kun sain kirjastossa selville tämän kappaleen etunimeä lukuunottamatta tuntemattomaksi jääneen esittäjän. Adams vielä nuorena ja nuoren kuuloisena.


Rodney Franklin: The Groove (1980)

Souljazz-pianisti ja funkahtava instrumentaalihittinsä, jota on käytetty taustamusiikkina radiossa ja kenties telkkarissakin eri yhteyksissä. Tsekatkaa, voi vaikka kuulostaa teistäkin tutulta.


Gladys Knight & The Pips: Landlord (1980)

USA:n r&b-listan kolmonen, mukava mutta ehkä liiankin rento keskitempoinen soul-pala ollakseen terävintä kärkeä.


Jermaine Jackson: Let's Get Serious (1980)

Jermaine jäi suosiossa kauas, todella kauas, Michael-veljestään, eikä hänellä ollutkaan talenttia kuin kohtalaisesti. Tämän kappaleen listaykköseksi viemisessä auttoi merkittävästi Stevie Wonder, joka paitsi kynäili sen (Lee Garrettin kanssa) myös toimi vierailevana vokalistina.


Kassu Halonen: You're Not Here (1979)

Vieläkin ihmettelen, miten Vaalan ja Oulun lähistöllä keskellä perämetsää syntynyt veikkonen saattoi kerätä itselleen tarpeeksi ymmärrystä musiikkia kohtaan voidakseen luoda menestyneen tuottajanuran. Ja omat levyt vielä siihen päälle. Jo ensimmäinen oma albumi vuodelta 1979 vakuuttaa.


Liquid Gold: Substitute (1980)

Englantilaisen diskopopryhmän visuaalisesti huomiotaherättävin piirre näkyy olleen rumpali Wally Rothe, joka saattoi paukutella kannuja Tarzaniksi tai vaikka pelkkiin räikeänvärisiin boksereihin pukeutuneena.


Electric Light Orchestra: All Over the World (1980)

Suosikkini Xanadu-leffan soundtrackilta on Olivia Newton-Johnin laulama Magic, mutta tämäkin maistuu.


Smokie: Take Good Care of My Baby (1980)

Limaa, limaa, mutta annan silti hyväksyntäni tälle oldies-coverille. 1961 sen levyttivät mm. Bobby Vee ja Dion.


Bellamy Brothers: Inside of My Guitar (1975)

Let Your Love Flow -ensisinglen kääntöpuoli, ja seuraavana vuonna yhtenä raitana sen nimisellä albumillakin. Ellen erehdy, vanhempani hankkivat koko LP:n. En arvosta Bellamyn veljeksiä tätä yhtä häpeilemättömän romanttista ja kaunista balladia pidemmälle. Olivat olevinaan kantria, mutta limaa he olivat.


Leo Sayer: More Than I Can Say (1980)

Sayer teki hyvän ensimmäisen LP:n Silverbird. Mies ei sitten jatkanut sillä linjalla, vaan vajosi siirappisuohon levyjen muuttuessa nopeasti tyhjänpäiväisiksi. Kakkosalbumista Just a Boy jäi jälkivaikutelma erittäin alakuloisena tekeleenä - kuin Sayer olisi ollut itsarin partaalla sitä tehdessään. Klovnin kyyneleet - tai Pierrotin:





Bill Lovelady: One More Reggae For the Road (1979)

Liverpoolissa syntynyt lauluntekijä ja muusikko, joka löysi suosiota Ruotsista sen jälkeen kun tämä kappale oli noussut siellä listoille. Anita Hirvonen levytti tämän pseudo-reggaen suomeksi nimellä Rantaregee.


Paul Oxley's Unit: The Judge and the Jury (1980)

Oikeastaan Paul Oxley's Radio, sillä tämä oli sillä nimellä tehdyn ensisinglen Another Heartbreak kääntöpuoli.


Tomas Ledin: Something's Missing (1980)

Ennalta-arvattavat sanat tässä hitaassa kappaleessa, mutta okei, jossain määrin rohkenen pitää tästä lopputuloksesta.


Tasavallan Presidentti: Sisältäni portin löysin (1973)

Lapsuudesta tuttua laulua diggailee enemmän kuin myöhemmin tutuksi tullutta toista versiota siitä, niin kai se tuppaa olemaan. Pidän siis tästä enemmän kuin Strengin alkuperäisestä.


Bruce Cockburn: Wondering Where the Lions Are (1979)

Kanadalaisen herra Kullipalovamman levyjä on ollut puuduttavaa kuunnella, kun en ole tuollaisen pienimuotoisen singer / songwriter -kaman ylin ystävä. Tämä on vilkkaampaa poppia.


James Taylor: Your Smiling Face (1979)

Kun kuuntelee tätäkin sekavaa sävellystä, joka ehtimiseen hukkaa punaisen lankansa, voi todeta vain, että ei mies osannut. En tajua, miten hänen uransa on voinut kestää niin pitkään. Tekeekö levyjä vieläkin?


Rod Stewart: My Girl (1980)

Rodin albumi Foolish Behaviour sisälsi tämän herkän balladin josta pidän, mutta levyjen taso oli tippunut koko ajan 70-luvun puolivälistä lähtien eikä Foolish Behaviourkaan tarjoa mitään muuta mitä olisin likelleni ottanut.


Heart: Tell It Like It Is (1980)

Heart on edustanut minulle kasvottoman jenkkiaikuisrockin arkkityyppiä enkä ollut vuosiin yhtään kiinnostunut levyihin perehtymisestä. Perehdyinpä vähän aikaa sitten kuitenkin. Ihan hyvin meni ensimmäisestä albumista Dog & Butterflyhin asti, mutta sen jälkeen iski tympääntyminen.


The Korgis: Everybody's Got to Learn Sometime (1980)

Pitkään suosikkikappaleeni, ennen kuin italialaisen Poohin Mediterraneo vei paikan. Stackridgessa soittaneet James Warren ja Andy Davis perustivat tämän new wave -syntsapopyhtyeen, jonka tuotanto on varsin sokerista, mutta se vetoaa romanttiseen puoleeni. Kuten myös tämä ihanan kaunis balladihitti. On tästä tehty covereitakin, joita valitettavasti on 90- ja 2000-luvun musaa kammoaviin korviini osunut.


Steely Dan: Hey 19 (1980)

Perfektionistit Donald Fagen ja Walter Becker tekivät Gaucho-albumia lähemmäs kaksi vuotta, ylittivät varatun budjetin roimasti, eikä tuloksena ollut lopulta mitään sen kummempaa mitä ei jo aiemmin saatu aikaiseksi paljon pienemmällä rahasummalla. Lopputulos sentään myi kuin leipää. Hulluna yksityiskohtana äänittäjä Roger Nicholsin keksimä rumpukone Wendel sai Gauchosta oman platinalevyn myöhemmin.


America: Sister Golden Hair (1975)

Hearts-albumin hittejä. Äiti selvästi tykkäsi Americasta, mutta levyjen hankkiminen on jäänyt yksinmaan minun vastuulleni, enkä minäkään ole viehättynyt Heartsin jälkeisestä tuotannosta.


Julio Iglesias: Por el amor de una mujer (1974)

Thyi hitto.


Julio Iglesias: Pero cuanto miro amor (?)

Iglesiaksen levyjä äitini kyllä hankki muutaman. Tunnustan yrittäneeni löytää ja tunnistaa tämän Julion kappaleen Spotifyn avulla, mutta ei ole tärpännyt. Laulun nimi on itse antamani, koska mies lauloi jotain sinnepäin parissa kohdin.
EDIT 26.8.2023: No löytyipäs. Kyseinen kappale on nimeltään "Desde que tu te has ido", ja se tulee Julion vuonna 1974 julkaistulla albumilla A flor de piel heti Por el amorin jälkeen.


Patrick Juvet: Sounds Like Rock'n'Roll (1980)

Ranskan diskokunkku Juvet sai tässä hyvän menon päälle, ja biisi on pieneksi häpeäkseni päässyt puremaan minuun. Eipä miehestä muuta.



Tämä ja seitsemän seuraavaa kappaletta ovat simuloivinaan ensimmäistä äidin vuonna 1979 äänittämää kasettia. Ei meidän perheessä tiedetty, mikä Al Stewartin kappale sen avasi, mikä reggae-biisi soi sen jälkeen, enkä muista mikä (muistaakseni melko mahtipontinen) Supertrampin kappale avasi kakkospuolen, joten heitin joitakin veikkauksia.


Bill Lovelady: Reggae For It Now (1978)


Joe Jackson: Sunday Papers (1979)

Ostin 5. kesäkuuta 1992 ensimmäisenä levynäni Jacksonin kokoelma-CD:n Stepping Out - The Very Best of Joe Jackson, mutta tämä herkullinen journalismi-irvailu puuttui siitä. Se oli vain yksi pettymys jonka koin levyn kanssa, eikä CD viipynyt luonani kauaa. No, nyt minulla on tuo Stepping Out -kokoelma taas hallussani. Olen edelleen sitä mieltä, että jos Fools in Love ja vaikkapa Down to London olisi korvattu Sunday Papersilla ja Happy Endingillä, se olisi ihan OK kokoelma-CD.


Bee Gees: Tragedy (1979)

Bee Geesin tuotanto ennen Saturday Night Feveriä sisältää joitakin hyviä yksittäisiä kappaleita. Tuo diskovaihe taas on hyvä mutta puhkisoitettu kyllästymiseen asti. Sen jälkeinen tuotanto on ihan yhdentekevä. Spirits Having Flown -levyllä, joka oli meidän kodin levyhyllyssä, veljekset pyrkivät irtautumaan diskoimagostaan. Eipä paljon väliä. Nimikappaleesta muistan pitäneeni jonkin verran joskus.






Blondie: Heart of Glass (1978)


Styx: Babe (1979)


Albert Lee: Country Boy (1979)

Lapsena tämä oli mielestäni nopein koskaan levytetty kappale...


Eric Clapton: Wonderful Tonight (1977)

...ja tämä hitain.


Pete Seeger: Little Boxes (1963)

Piti saada nimenomaan tietty liveversio tästä, koska juuri se tuli minulle tutuksi kaikkine yleisön naurunremakoineen. En tiedä mistä se liveveto on peräisin, mutta se löytyi. Eli Britan ja Eikan Laatikkoon, laatikkoon on ainakin yksi suomalaisversio tästä, ja Kaisa Korhosen Små lådor on Love Recordsin julkaisema ruotsinkielinen tulkinta. Onko muitakin tulkintoja meidän perukoilta?


Jefferson Starship: Jane (1979)






Freedom At Point Zero -albumin nimikappale on tahattoman koominen kaikessa ylitsepursuavassa paisuttelussaan, ja siksi pidän siitä. Jane ei kuitenkaan ole korni, vaan hieno hard rock -pala. Siksi pidän siitä vielä enemmän. Siinä FAPZ:n koko anti. Onneksi maailma on pullollaan hyviä rokkilevyjä, niin mitä sitä yhden epätasaisuutta suremaan.


The Three Degrees: My Simple Heart (1979)

Enpä nyt mitenkään erityisellä lämmöllä tätä muistellut. Onpahan kuitenkin mukana yhdellä diskokokoelmalla jonka otin talteen erään käpyläläismiehen vajaan 300 levyn kokoelmasta huhtikuussa 2016. Havaitsin sen olevan ihan kelpo kappale tai ainakin kelpo seurassa, ja löysin lopulta itseni tutkimasta Three Degreesin tuotantoa tarkemmin. Tulipahan aikaa tapettua runsaan hienon musan parissa, ryhmältä löytyi useita huippualbumeja.


Charlie Dore: Pilot of the Airwaves (1979)

Brittiläinen laulaja, lauluntekijä, muusikko ja näyttelijä Dore ei ole mikään yleisesti tunnettu nimi, ja levytysuransa tuotti vain yhden listahitin: tämän. Biisi osui korviini ihan sattumalta YouTubessa, kun pengoin sieltä kuunneltavaa ties millä kriteereillä (en muista). Kuulosti selvästi tutulta, joten ajattelin että kai tämän joskus lapsena kuulin. Ihan OK, ei kummoinen poppipala.


Patti Smith: Because the Night (1978)

Bruce Springsteen kynäili tämän ison hitin Smithille, joka päätti lypsää lisää menestystä seuraavana vuonna kirjoittamalla Frederickin, jonka sävel mukaili Brucen livekiertuesovitusta tämän kappaleesta Prove It All Night. Tiedä sitten, mitä Bruce moisesta tempusta tykkäsi. Ehkä ei pannut pahakseen, onhan Frederick Brucen toinen etunimi ja ymmärtääkseni myös hänen isänsä nimi?

Soundi-lehdessä aikoinaan väitettiin, että Frederick olisi kopio Because the Nightista, ja että Bruce tuskin tämän jälkeen enää vaivautuisi säveltämään Pattille hittejä. En osannut olla samaa mieltä vuosia sitten, enkä osaa nytkään.


Frankie Miller: Darlin' (1979)

Sellout-kamaa raspikurkkuiselta englantilaiselta rhythm'n'blues -diggarilta. Hittihän siitä tuli, mutta se vei Millerin musiikin väärille raiteille ainakin väliaikaisesti.


Blondie: Sunday Girl (1978)


Eric Clapton: Tulsa Time (1978)

Ei mikään Tylsä Time, vaan on tässä ihan kohtalaisesti svengiä.


Neil Young: Heart of Gold (1971)

Vaikken välitä Neil Youngista, niin yksi tämmöinen pala häneltä kaiken muun lomassa maistuu kyllä hyvältä.


The Knack: My Sharona (1979)


Pave Maijanen, Janne Ödner, Affe Forsman: Fever (1975)





Nerokas versio vanhasta standardista. B-puolella yhtä omaperäinen versio Willie Dixonin usein versioidusta Seventh Sonista. Tuloksena yksi parhaista Love Records -sinkuista.


Kojo: Veronica Hillside (1979)

Tästä So Mean -albumin päätösraidasta pidän vielä enemmän kuin nimikappaleesta. Haitari ja lapsikuoro ovat persoonallisia ratkaisuja.


Leo Sayer: Have You Ever Been in Love (1982)

Kas, tämä kappale on näinkin myöhäistä tuotantoa Sayerilta. Kovasti kuulostaa ikäistään vanhemmalta. Kertoo siitä miten pahasti miehen musiikki oli jämähtänyt paikoilleen jonnekin siirappisuohon. Noo, kyllähän tämä laulu ja Sayerin tulkinta vilpittömältä kuulostaa, ja tavallaan tämä on nättiä, muttamutta... ei.


ABBA: The Day Before You Came (1981)

ABBAn jäsenten avioerojen jälkeisissä tunnelmissa äänitetyn singlen sovitus on itse asiassa aika hieno. Minimalistinen se on, mutta siihen on loihdittu apeaa jäähyväistunnelmaa ja jotain mikä vangitsee kuulijan. Kappaleessa ei ole edes kertosäettä eikä selvää sävelkoukkua johon tarttua, ja silti lopputulos toimii. Agnetha laulaa vain aika kehnosti - ehkä silloisesta mielentilastaan johtuen? The Day Before You Came olisi voinut olla hieno testamentti, mutta tekivätkin seuraavana vuonna vielä ikävän lattean Under Attack -sinkun. Pahus.


Yazoo: Only You (1982)

Niin se vissiin oli, että Vince Clarke hoiti Yazoossa lähes kaiken työn. Alison Moyet vain lauloi ja toimi keulakuvana. Eikä duosta sitten muuta muisteta kuin pari hittiä. Miettiikö sitä silloin, että olisi voitu tehdä enemmän unohtumatonta kamaa, jos olisi saatu yllin kyllin apua muilta?


Elton John: Blue Eyes (1982)

Hhmmm... no, meneehän tämä. En ole päässyt sentään kyllästymään tähän balladihittiin.


Frida: I Know There's Something Going On (1982)

Rakastan Daryl Stuermerin säröiseksi prosessoitua kitarasooloa. Toki se ei ole ainoa hyvä puoli tässä Fridan hitissä, sillä sovitus on muutenkin jykevä, kasarin alun konesoundia maukkaimmillaan.


Asia: Heat of the Moment (1982)

Yes, ELP, The Buggles, King Crimson ja Uriah Heep ovat vain joitakin bändejä joissa Asian perustajaherrat olivat soitelleet aiemmin. Tämän superyhtyeen tarina alkoi komeasti vahvalla esikoisalbumilla ja tällä hitillä, joka kuulostaa edelleen raikkaalta. Jatko meni sitten laadullisesti matalammalla lennellessä.


REO Speedwagon: Keep the Fire Burning (1982)

Ainoa Good Trouble -albumin raita jota jaksaa kuunnella. Muuten sillä levyllä Croninin kurkku suorana -falsettilaulu yhdistettynä kovaan rokkipaahtamiseen aiheuttaa korvasärkyä.


Frida: You Know What I Mean (1982)

Rauhallinen raita Fridan Something's Goin' On -albumilla tuli Phil Collinsilta ja hänen Face Value -soololtaan.


Duran Duran: Hungry Like a Wolf (1982)

Riolla on nimikappale ja tämä. Heikko suoritus hyvän esikoislevyn jälkeen. Tyylikkäät kannet eivät peittäneet hyvien biisien puutetta.


Pointer Sisters: All of You (1982)

Aliarvostettu kappale heikohkolta So Excited -albumilta. Tässä on tiettyä jännittävyyttä... vai johtuuko tunne vain siitä, että kuulin tämän kappaleen loppuun asti ensimmäistä kertaa vasta 90-luvun lopulla ostettuani LP:n?


Mistakes: Pidä huolta (1981)

Onko tässä kyseessä taas yksi kappale, jota kansa diggaa mutta kriitikot eivät? Ainakin Soundissa annettiin haukkujen kuulua. "Iljettävän teennäiset sanat. Kyllä nyt ollaan niin uutta aaltoa, osallistuvia ja sosiaalisia, mutta sopisi mennä muualle nuolemaan kilttien ja ymmärtäväisten ihmisten persettä. Mihin ne vanhukset kuuluvat jollei vanhainkotiin? Lumihankeen? Vuoden typerin sanoitus muuten ihan hyvältä yhtyeeltä". Näin paukuteltiin Väiski Sappisen ja Juho Juntusen vetämällä singlearvostelupalstalla numerossa 3/81. Toisaalta myöhemmin lyhyessä Ruisrock 1981 -raportissa ilmoitettiin, että lavan eteen muusikoiden suojaksi pystytetty verkkoaita kaatui yleisön toimesta juuri Mistakesin soittaessa tuon hittinsä, eli biisi puri kansaan.


Toto: Rosanna (1982)

Eli yleinen uskomus, että laulu kertoisi näyttelijätär Rosanna Arquettesta, jonka kanssa kosketinsoittaja Steve Porcaro styylasi, on huuhaata, ja sekä Toton pojat että Arquette ovat antaneet huhulle lisää pontta ihan piruuttaan?


Patrice Rushen: Forget-Me-Nots (1982)





Olenko nähnyt unta vai oliko jollekulle radiotyöläiselle sattunut kummallinen moka, sillä voisin vaikka lyödä vetoa, että minulla on joskus ollut tästä nauhalla versio, jossa kolmen minuutin kohdan taputtelu- / sormiennapsuttelusoolo oli korvattu pätkällä jotain joka kuulosti ihan eri biisiltä? Olen yrittänyt etsiä tuollaista versiota, mutta tuloksetta.


Human League: Don't You Want Me? (1981)

Bändi kärsi ylitsepääsemättömistä suorituspaineista loistavan Dare-albumin jälkeen eivätkä saaneet aikaiseksi enää mitään yhtä mahtavaa. No, ei se minun maailmaani kaada. Phil Oakey halusi syntetisaattoritaustasta paljon rupisemman, ja oli suunnattoman pettynyt, kun tuottaja Martin Rushent hänen mielestään sabotoi taustan pehmittämällä sitä. Oakey inhosi lopputulosta niin paljon, että biisi päätyi Dare-albumin viimeiseksi raidaksi. Tuloksena oli sitten 23. eniten myyty single Ison-Britannian musiikkihistoriassa.


The Rolling Stones: Start Me Up (1981)

"Hassu juttu, ensimmäinen rock-single tähän mennessä, ja tietysti perkeleen hyvä sellainen. Voihan nenä mitä kitaransoittoa. Just noin sen pitää mennä! On ne hyviä". Näin Jyrki Siukonen kehui Soundissa tätä sinkkua. Allekirjoitan.


Bruce Springsteen: Hungry Heart (1980)

C-Am-Dm7-G, C-Am-Dm7-G, C-Am-Dm7-G, jne. Näinhän ne soinnut meni, niin kuin Timo-enoni minulle opetti kun hän soitti tämän laulun minulle edellisenä syntymäpäivänäni Matinkylän-asunnossaan omalla rakkaalla Martin & Co:llaan. Helppo homma muistaa soinnut tässä.


Kim Wilde: Cambodia (1981)

En ole Kimin levytettyä tuotantoa kohtaan niin kriittinen kuin monet, mutta en minä fanitakaan. Hyvä kappale tämä on, mutta ei Kimillä niitä liikoja ole.


Sheena Easton: For Your Eyes Only (1981)

Onko Easton yhä ainoa Bond-tunnarin esittäjä, jonka naama myös näkyy Bond-leffan alkutekstijaksossa?


ABC: The Look of Love (1982)

The Lexicon of Love -mestariteoksesta oli ymmärrettävästi vaikeaa enää jatkaa sortumatta joko heikkenemiseen tai paikallaanpolkemiseen ja vanhan hittilevyn kopiointiin... mutta olisivat voineet miettiä silti.


Aneka: Japanese Boy (1981)

Edinburghilainen kotirouva Mary Sandeman oli levyttänyt jo albumillisen skottilaista folkia oikealla nimellään ennen kuin hän sai tämän diskopop-hittinsä. Ei siis ollut mikään keltanokka laulajana. Hän ei myöskään laulanut tätä Japanese Boyta luonnollisella äänellään, ja tämä vokaalitemppu karisi melko pian sitä mukaa kun popin tekeminen jatkui. Yhtä kaikki, enempää suosiota ei tullut, ja Aneka-Mary jäi yhden hitin ihmeeksi. Lopulta hän vetäytyi täysin julkisuudesta.


Jennifer Warnes & Joe Cocker: Up Where We Belong (1982)

Upseeri ja herrasmies -elokuvaa varten tehtiin tämä rauhallinen balladi, joka nousi ykköseksi USA:n hittilistalla. Omasta mielestäni tässä kappaleessa on kamalan vähän nuotteja. Ei ole Cockerilla ja Warnesilla ollut paljon laulettavaa tässä. Helppoa rahaa.

Olen toki nähnyt Upseerin ja herrasmiehen - itse asiassa kun sen 90-luvun alussa katsoin telkkarista, elokuva tuntui tutulta. Päättelin, että olin nähnyt sen joskus aiemminkin, mutten pystynyt muistamaan, milloin ja missä yhteydessä. Tulihan katsottua (kertaalleen), mutta tuo Up Where We Belong -hitti ei totisesti siihen houkutellut, eikä minun makuuni liian softina lällätyksenä olisi voinutkaan.


America: I Need You (1971)





David Bowie: Cat People (1982)

Lisää elokuvamusiikkia samalta vuodelta. Tässä tapauksessa pidän biisistä kovasti (ja nimenomaan leffaversiosta enkä siitä toisesta jonka Bowie teki), mutta elokuvasta ei ole erityisen mieluisaa muistikuvaa jäänyt.


Mikko Perkoila: Liftari ja lehmä (1982)

Aiemminkin olen kirjoittanut, että jo kahdeksanvuotiaana ymmärsin, että tässä laulussa on paljon viisautta ja asiaa. Tarvittiin vain lisää ikävuosia, että pystyin sisäistämään sen kaiken.


Phil Collins: In the Air Tonight (1982)

Elokuvamusiikkia tämäkin. Katsoin kerran 90-luvun alussa telkkarista varhaisen Tom Cruise -hittikomedian Riskibisnes, joka jäi mieleeni enemmänkin hillittynä tunnelmapalana kuin ratkihauskana komediana. Tyylikäs kuvaus kohosi huippuunsa kohtauksessa, jossa muistaakseni rakasteltiin junassa ja tämä Collinsin hitti soi taustalla. Tai sitten se oli Tangerine Dreamia, muistikuvani ovat kovin epämääräiset niin monen vuoden jälkeen.


Hassisen Kone: Levottomat jalat (1982)

Vanhempani eivät olleet erityisemmin suomeksi lauletun musan perään, mutta jotenkin tätä tuli kuultua lapsena, ja tykkäsin. Ensikosketuksiani suomalaiseen uuteen aaltoon, ja se genrehän vei lopulta kivasti mukanaan.


Tomas Ledin: Sommaren är kort (1982)

Kommaren är sort eli Kommari on lyhyt. No, tässäpä klassinen ruotsalainen kesäbiisi, jota ei tee mieli soittaa sellaisena, koska se niin ikävästi muistuttaa kesän lyhyydestä.


Trio: Da Da Da (1982)





Neue Deutsche Welle -genren mestariteos, joka osoittaa, ettei hyvän musan tekemiseen tarvita välttämättä kalliita soittimia ja huippuunsa puleerattua tuotantoa. Pilipali-Casio riittää, kunhan kappaleessa on IDEAA. Trio oli nerokas bändi, jonka tuotannosta en ole tosin ottanut omakseni kuin tämän hitin ja yhden toisen kappaleen. Ehkä tämä vain riitti minulle.

80-luvulla koettiin meilläkin jonkinlainen saksalaisten hittien hyökyaalto, ja Da Da Da oli hyvänä pioneerina.


Taco: Puttin' on the Ritz (1982)

Frakkiin pukeutunut ja naamansa maalannut hollantilainen keikari laulamassa vanhoja standardeja pelkkien koneiden säestyksellä ja tehostamassa aktiaan steppinumeroilla. Muistan jopa nähneeni Tacon telkkarissa steppaamassa. Mies häipyi sitten nopeasti unholaan, kun levytystuotanto oli aina vaan sitä yhtä ja samaa ja kansa kyllästyi.

Puttin' on the Ritz sai minut kuitenkin aika villiksi. Kun kahden ja puolen minuutin jälkeen Taco uppoutui täysin ihmeellisten efektien ja sekalaisen höpinän maailmaan, koin joka kerta euforian ja vääntelin naamaani sen kaiken tahdissa, ikään kuin niitä kaikkia juttuja itse suustani päästellen. 80-luvulla musiikkimakuani hallitsikin sitten viehtymys konesoundeihin.


Ulf Lundell: Kär och galen (1982)

Lapsuudenkodissani riitti ruotsalaista musaa kuunneltavaksi. Liikaakin. Ulf Lundell on tässä ihan Bruce Springsteenina ja esittää kappaleen, jonka sanoituksessa on paljon asiaa. Tunnustan, etten saa kaikesta selvää - olisivatko tämän laulun sanat jossain netissä?


ABC: 4 Ever 2 Gether (1982)

The Lexicon of Love -mestariteoksen jännin raita. Tuntui kivalta saada koko albumi kasetille äänitettynä vuonna 1983 - miten Matti-enoni keksikin sen minulle tuoda?


Bruce Springsteen: Nebraska (1982)

En vieläkään ymmärrä tämän Brucen albumin hienoutta. Nimikappalekin vain pitkästyttää.


Toto Coelo: I Eat Cannibals (1982)

Roskahitti bändiltä, joka kannattaa mainita vain siksi, että yksi jäsenistä, Anita Chellamah, heilui myöhemmin Andy McCoyn, Nasty Suiciden ja Terry Chimesin kanssa The Cherry Bombzissa.


Duran Duran: Girls on Film (1981)

Viime marraskuussa kävin Svenska Teaternissa katsomassa The Play That Goes Wrong -nimisen englantilaisen farssinäytelmän. Kuvaus näytelmästä - murhamysteeristä - jota esitettäessä aivan kaikki menee pieleen. Tämä Duran Duranin hitti oli siinä yhdessä roolissa. Tulenkohan lopun ikääni ajattelemaan sitä näytelmää kun kuulen tämän kappaleen, vaikka aiemmin se oli ollut minulle vain yksi hyvä kasarihitti muiden joukossa?


Dionne Warwick: Heartbreaker (1982)

Kerran radiossa toimittaja esitteli tämän biisin seuraavasti: kappaleen kirjoittaneet Gibbin veljekset näyttävät tässä kuinka hittibiisi tehdään. Kestää puolitoista minuuttia ennen kuin vihdoin päästään ensimmäiseen kertosäkeeseen, mutta silti kuulija ei pitkästy sitä odottaessaan, sillä melodia pidetään säkeistön aikana jatkuvasti jännittävänä. Tähän voisin vielä lisätä sen, että jatkossa säkeistön melodiaa ymmärretään varioida, jotta kuulija ei pitkästy, ja siihen päälle vielä modulaatio kertosäkeessä.


The J. Geils Band: Centerfold (1981)

Mitä mies tuntee ja ajattelee, kun sattuu näkemään salaisen koulurakastettunsa miestenlehden keskiaukeamalla? Hauska aihe, tarttuva hitti. Napakymppi.


Eva Dahlgren: Vill du (1982)

En juuri välittänyt tästä kappaleesta lapsena (niin kuin en Evasta muutenkaan, silloin taikka myöhemmin). Vieläkin osa minusta ajattelee, että hohhoijaa, miten tylsää. On tässä viisiminuuttisessa rauhallisessa palassa kuitenkin tunnelmaa.


Peter Lundblad: Håll mej hårt (1981)

Rauhallinen kappale tämäkin. Tätä ruotsalaista en onnistunut löytämään Spotifysta, YouTubesta enkä muualtakaan, joten uudelleentutustuminen jää hamaan tulevaisuuteen. Ei kuitenkaan väliksi, ei tämä ollut todellakaan mikään erityinen biisi enkä sen kummemmin kaipaa tätä. Ta mej till havet vuodelta 1986 lienee Lundbladin iso hitti.


Dexy's Midnight Runners: Come On Eileen (1982)

Voin tässä kertoa, miksi Too-Rye-Ay -LP:n kansi vetosi minuun niin paljon, että vaadin äitiäni ostamaan levyn vuonna 1982. Minusta oli hauskaa ulkona - erityisesti kesämökillä - ollessani vain istua paikallani ja tutkia mitä kaikkea pienestä rajatusta maaläntistä löytyi kun vain viitsi keskittyä ja olla tarkkaavaisena. Sitä Kevin Rowlandkin vaikutti tekevän tämän levyn kannessa.





Teddy Watch: Det känns så bra (1982)

Mikähän bändi tämä oli? Tekivät tämän yhden sinkun eikä muuta. Höpsöhkö kappale, no joo. Kyllä tätä kuuntelee, mutta...

Ai, YouTube-postaus linkittää tähän blogitekstiin, joka paljastaa, että asialla oli kitaristi Björn Uhr, joka toimi jäsenenä Attack-nimisessä rock-bändissä (Rätt stuk -LP ja Tokyo-hitti edellisenä vuonna). Björn Uhr = Nalle Kello = Teddy Watch... heh heh.


Yazoo: Don't Go (1982)



Lustans Lakejer: En främlings ögon (1982)

Ruotsalaista new wave / synttypoppia, no jaa. Mieluummin suomalaista minulle, kiitos. Lustans Lakejer tykkäsi kovasti hyvistä, klassisista mustavalkoelokuvista, sen voi päätellä heidän kappaleidensa nimistä.


Santana: Hold On (1982)

Peräisin albumilta Shangó, joka löytyy äidin ja isäpuolen levyhyllystä ja jonka voisin ottaa itselleni ilmaiskappaleena. Ei se huono ole vaikka jääkin niin jälkeen parhaasta tuotannosta. Hold On on tuollainen munaton poppibiisi, josta kuitenkin tykkään juuri sellaisena. On siinä hyvä peruspoppimelodia.


Pointer Sisters: American Music (1982)

Ei ollut Pointer Sisterskaan parhaimmillaan armon vuonna 1982. American Music ylistää jenkkimusaa, mikä ei minuun vetoa, mutta jokin muu tässä kuitenkin saa minut tykkäämään.


Sheena Easton: Machinery (1982)

Ihan pikkuhitti Sheenalle (38. sija brittihittilistalla, kertoi minulle Discogs). Nopea tanssibiisi, jossa ollaan niin koneiden maailmassa, mutta saksofoni sentään tasoittaa.


Pink Floyd: When the Tigers Broke Free (1982)





Tämä Roger Watersin isän kaatumisesta sodassa kertova kappale kirjoitettiin 1979 The Wall -albumia varten. Waters olisi halunnut sen albumille, mutta muut jäsenet pitivät sitä liian henkilökohtaisena. Se julkaistiin sitten vain singlenä kolme vuotta myöhemmin. Aiheensa puolesta se olisi sopinut mainiosti The Final Cutille, mutta onkin vain CD-versioilla bonuksena. Vaikuttava kappale, joka on suosikkejani bändin tuotannosta.


Ami Aspelund: Mitt äppelträd (1982)

Tunnen katkeruutta siitä, että 1982 Euroviisuihin valittiin Kojon Nuku pommiin eikä tätä ihanan kaunista omenapuulaulua. Ehkä Kojon ura ei olisi kokenut niin kovaa kolausta, ja ehkä Suomi olisi saanut yhden ikimuistoisen viisuklassikon Tom tom tomin ja Hard Rock Hallelujahin rinnalle. Amin Fantasiaa seuraavana vuonna oli kuitenkin ihan hyvä edustusviisu, eikä jaettu 11. sija ole häpeä.


Chips: Dag efter dag (1982)

Euroviisuissa Englannin Harrogatessa Ruotsi pärjäsi 67 pisteen ja 8. sijan verran tällä hilpeällä tyttöduon renkutuksella. Mjääh.


Ricchi e Poveri: M'innamoro di te (1982)

Ruotsin tavoin myöskään Italia ei ole minulle erityinen musiikkimaa. Tämä nyt on vaan tällaista keskivertopehmopoppia.


Secret Service: Cry Softly (1982)

Takaisin Ruotsiin. Itkua tässä melkein väännetäänkin pehmoisesti. En välitä Secret Servicestä juurikaan, mutta tulipahan kuunneltua musaansa silti.


Boney M: Felicidad (1980)

Niitä siedettävimpiä Boney M:n kappaleita. Uudelleen nimetty Pino Massaran vuoden 1979 iso diskohitti Margherita kohtalaisen hyvässä käsittelyssä. Valitettavasti Boney M meni tärväämään tämänkin vuosikymmeniä myöhemmin tekemällä siitä ylistyslaulua Barack Obamalle. Hyvä kohde toki, mutta ehkä olisi kuitenkin kannattanut harkita kahdesti.


KISS: I Was Made For Lovin' You (1979)

Eihän tältä voinut lapsena välttyä.


Dire Straits: Tunnel of Love (1980)

Communiqué-albumilta. Oli kiva joskus vuosia sitten katsoa tälle aikoinaan tehty video YouTubesta. Se oli niin mainion juustoinen näyte varhaisesta, vielä nupullaan olleesta musiikkivideotaiteesta. Dire Straits oli pettynyt videoon. Sen ohjasi tv-mainosten parissa kouliintunut Lester Bookminder, joka DS:n jäsenten mielestä teki liian pinnallista ja kaupallista työtä. Helsingin Sanomissakin Markku Fagerlund piti videota huolimattomana (25. elokuuta 1981).


Robert Palmer: Johnny and Mary (1980)

Äitini kai piti tästä kovastikin. Kyllä kelpaa minullekin. Pitäisikö tutkia tarkemmin, mikä tarina tässä laulussa / laulun takana on? Niin huono kuuntelemaan (englanninkielisiä) sanoituksia aina ollut...


Fabrics: Summer Is Fading (1981)

Pikkuhitti Tommi Läntisen ja kosketinsoittaja Kim Trappin bändille. Ansaitusti. Niin nätti, ja mieluummin soitan tätä kesäbiisinä kuin Tomas Ledinin aiemmin mainittua rallatusta.


Paul Oxley's Unit: Terry's Inside (1981)

Näinpä minäkin Paul Oxleyn laulavan tätä balladia telkkarissa. "Terry on taas kiven sisässä...", kertoi tekstitysraita. Kyllä tässä jotain liikuttavaa on.


Odyssey: Going Back to My Roots (1981)

No tämä on ollut aina varhaiskasarisuosikkejani. Lamont Dozier kirjoitti ja levyttikin tämän alunperin vuonna 1977, ja koko hänen Peddlin' Music on the Side -albuminsa onkin hieno. Odysseyn versio tuli minulle kuitenkin tutuksi jo lapsena, ja se on säilynyt rakkaana.

Päätin jakaa biisistä oman mp3:n, koska olen Wavepadilla liittänyt siihen mukaan wanhalta kasetilta talteen ottamani pikku radiojinglen, jonka pitkään luulin kuuluvan tähän kappaleeseen. Ei se ihan kokonainen ole, alusta puuttuu pätkä. Hassua vuoropuhelua mörisevä-äänisen miehen ja kimeän puhesyntetisaattorin välillä.


Freestyle: Vill ha dig (1981)

Ikimuistoinen hetki Kadonneen levyn metsästäjissä koettiin, kun joku toivoi Freestylen kappaletta Ögon som glittrar, ja kyllä sitä ja koko bändiä pilkattiin juontajaparin Kai Ulmanen - Josper Knutas toimesta. "Tässä levynkannessa on neljä jätkää, ja jokainen näyttää Kim Lönnholmilta", vinoili Knutas vielä jälkeenpäin. "Josper jämähti nyt tuohon Freestyleen, mutta mennään me eteenpäin", naurahti Ulmanen.

Siinä pistettiin tämä ruotsalaisbändi oikealle paikalleen.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Cinema - Circus

Thai Sticks - Eri Esittäjiä: Thank God It's Friday

Johanna - kaikki singlet 1979-1984, osa 1