Uusimmat levyhankinnat: heinäkuu - elokuun alku
Yksi yhdeksästä vielä hankkimatta jääneestä ulkomaisesta toivelevystä. The Flying Circus oli australialainen rock-bändi, joka sai tehdyksi viisi albumia ennen kuin bändin jäsenten yleinen turhautuminen asioiden huonoon tilaan pani pisteen hommalle. Levypomojen väärinymmärryksen takia The Flying Circus joutui kärsimään pahoista uskottavuusongelmista, kun heidät pistettiin levyttämään aivan erilaista musiikkia kuin mitä he olisivat itse halunneet esittää. Kaksi ensimmäistä singleä "Hayride" ja "La La" (molemmat 1969) olivat höttöistä purkkaa, jota suostuttiin pistämään purkkiin vain, koska bändi oli niin innoissaan levytysstudioon pääsystä ja koska hekin varmaan kokivat, että sellaista kamaa tarvittiin jotta saataisiin huomiota. Hittejä niistä tulikin, mutta singlet toivat lahjakkaalle bändille vääränlaista yleisöä, ja niin heillä oli vaikeuksia saada kuulijoita omalle, varsin väkevälle kantrirokilleen. 1970-luvun alussa monet australialaisbändit sitäpaitsi pyrkivät ravistamaan kiltin pop-porukan imagon harteiltaan ja siirtymään ajan hengen vaatimusten mukaisesti raskaampaan materiaaliin.
The Flying Circus joutui taistelemaan tiensä läpi lukuisten miehistönvaihdosten, jotka useimmiten johtuivat terveysongelmista. 1969 julkaistu ensimmäinen LP The Flying Circus oli omituinen sekoitus eri tyylejä: Hair-musikaalin lauluja, Byrdsiä, Simon & Garfunkelia, Dylania sekä muutama oma biisi, ja se paljasti koruttomasti ristiriidan bändin jäsenten omien musiikillisten mieltymysten ja ulkopuolisten tahojen heille tyrkyttämän materiaalin välillä.
Kohtalo jakoi Flying Circusille viimein suotuisat kortit vuonna 1970, surullisenkuuluisan radioboikotin myötä. Kuvio lyhyesti kerrottuna: Australian kaupalliset radiokanavat alkoivat vaatia levy-yhtiöiltä maksua siitä, että näiden julkaisemia levyjä soitettaisiin radiossa. Kaikki isot levy-yhtiöt kieltäytyivät moisesta ja julistivat radioasemat pannaan. Asemat joutuivat hädissään turvautumaan boikotin ulkopuolelle jättäytyneiden pikkumerkkien tuotantoon saadakseen jotain soitettavaa. Koska boikotti haittasi myös ulkomaisten tuontilevyjen promotointia ja radiosoittoa Australiassa, pienet levyfirmat tulivat hätiin ja tuottivat valtavat määrät cover-versioita amerikkalaisista ja brittiläisistä listahiteistä, jotka kilpailun puuttuessa saivat juhlia hittilistoilla. Boikotti kesti kuusi kuukautta, minkä jälkeen tilanne palasi normaaliksi eikä levy-yhtiöitä enää välitetty rokottaa levyjen soittamisesta radiokanavilla.
The Flying Cirus pääsi hyötymään tästä radioboikotista saamalla yllin kyllin studioaikaa kakkosalbuminsa tekoon. LP Prepared in Peace sai kriitikoiltakin kiitosta tasokkuudestaan ja siitä, että bändin oma ääni kuului vahvana.
Kriitikoiden hyväksyntä oli viimein saatu, mutta kaupallinen menestys jäi parhaimmillaankin kohtalaiseksi. Todennäköisesti Flying Circusin kokemat jatkuvat miehistönvaihdokset ja ailahteleva musiikillinen linja yhdistettynä alkuaikojen ongelmiin vakavastiotettavuuden suhteen olivat esteenä todelliselle menestykselle. Niinpä bändi päätti kokeilla onneaan Amerikoista, ja löysi lopulta jalansijaa Kanadasta, missä levyt myivät lopulta paremmin kuin kotimaassa. Kääntöpuolena oli valitettavasti se, että Australiassa heidät unohdettiin täysin, viimeiset LP:t eivät myyneet siellä lainkaan ja kotimaan keikoilta yleisö pysyi poissa.
The Flying Circus vietti pitkiä aikoja Kanadassa, ja siellä äänitettiin ja julkaistiin myös tuo viides ja viimeinen LP Last Laugh, johon tykästyin eniten ja jota himoitsin itselleni. Melko hyvästä sikäläisestä myynnistä huolimatta kesti viime maaliskuun loppupuolelle asti, ennen kuin MusicStackissa yksi kanadalainen myyjä pisti levyn tarjolle. Pahenevasta koronavirustilanteesta huolimatta tein tilauksen. Myyjä kovasti varoitteli, että Kanada on menemässä kokonaan kiinni ja että voi kestää pitkään, ennen kuin saan levyn haltuuni. Vakuutin himoitsevani levyä niin paljon, että olin valmis odottamaan, ja huhtikuun alussa myyjä pääsi postittamaan LP:n.
Kesti lopulta kolme kuukautta 11 päivää, ennen kuin levypaketti vihdoin kolme viikkoa sitten saapui. Siinä välissä olin heittänyt kaiken toivoni siitä, että koskaan saisin levyn, joten saapumisilmoituksen tupsahtaminen oviluukusta oli iloinen yllätys.
Viikko sitten kannatti käydä Black and Whitessa. Johanna Rock Storya olin lyhyen aikaa himoinnut lähinnä Vaarallisten Lelujen Vuodet-biisin vuoksi, mutta onhan siinä Ari Vaahteraa ja Siukostakin. Siukosen oma levy sisältää lied-tyyppistä musiikkia mitä mies itse on säveltänyt ja sanoittanut, mutta jota kuitenkin laulaa oopperabaritoniäänellä joku P.S. Voisiko olla Lasisilmäpelillä mukana ollut Pekka Seppänen?
Mezzoforten albumeja on vähän kiusallista kuunnella: muutama hieno jazz-funkbiisi ja loput ihan unilääkettä. Surprise Surprise sai kuitenkin levyhyllyssäni seuraa kahdesta aiemmin hankkimastani levystä (Observations ja Rising), ja vielä olisi tilaa Catching Up With Mezzoforte -kokoelmalle.
Sata Lasta on jäänyt jonkinlaiseksi väliinputoajaksi. Minähän kerään vanhaa suomirokkia mikäli bändi vain kiinnostaa tarpeeksi eikä ole Keban, Juliet Jonesin Sydämen, Kolmannen Naisen, Avo Heyskasen tai Nights of Iguanan kaltaista perusbulkkia joka ei kiehdo minua tarpeeksi. Jostain syystä ei ole kuitenkaan tullut iskettyä silmää tälle Sata Lasta -bändille, vaikka sen periaatteessa pitäisi kiinnostaa minua. Vasta nyt sitten lisäsin levyn kokoelmaani. Vaihtoehtorockiksi nimitetään, mutten tiedä, onko tämä nyt sitten jotain Siekkari-tyyppistä, vai ollaanko Kuudennen Tunnin / varhaisten Pyhien Nukkien linjoilla, vai pyrittiinkö olemaan vielä haastavampia menemällä AD:n ja Ret Marutin kaltaiseksi taidebändiksi? Vai onko tämä semmoista, mitä levyn tuottanut Raine Salo teki omilla levyillään? En tiedä vieläkään, sillä ei oikein tee mieli soittaa levyä nykyisellä surkealla levysoittimellani enkä löydä näytteitä mistään Spotifysta tai netistä.
Ilpo Murtojärven omakustanteena (?) ulos pukkaama soolo on pettymys harvinaisuuteen ja keräilyarvoon nähden. Aika kesyä fuusiojazzia, mutta sen toki CD-R -kopion omaavana tiesin ennestään. Kiitos Harrille vuosia sitten saaduista mp3:sista. Avauksen olen nähnyt viime vuoden alusta lähtien säännöllisesti niin AH Recordsissa kuin levymessuillakin, mutta korkea hinta ja lompakon tyhjeneminen muutenkin kaikkeen kivaan ovat estäneet poimimasta sitä käteen. Tuntuu hyvältä, kun Avaus on nyt hallussa, eikä sen enää tarvitse kiusata minua pomppaamalla esiin jossain levylaarissa väärällä hetkellä, kun käteiskassa on ehtinyt jo kulua.
Minulla on kaksi levytapahtumaa kiikarissa täksi viikoksi. Toivottavasti ei tapahdu perumisia. Niitä odotellessani päätin tänään pistäytyä Hakaniemen Äxässä ja Hippie Shakessa, jos vaikka niissä paikoissa odottaisi joitain herkkuja. Petyin. Nuo suomalaiset kokoelmat olivat Hippie Shaken parasta tarjontaa. Kumpikaan ei silleen kiinnostanut, mutta otin paremman puutteessa. Masters-kokoelmalla on sentään useita biisejä, jotka minulla oli ennestään vain digitaalikopioina, ja tuo Juicen englanninkielinen kappale osoittautui paremmaksi kuin uskalsin odottaa - se on ripeästi kulkeva lyhyt Agents-tyyppinen rautalankarokki joka ei ole käännös mistään Juicen suomeksi levyttämästä kappaleesta. Valkeakoskelaisia bändejä esitelleellä Sulfiittirockilla taas on mukana Sika (valitettavasti myös Irwinin Lapset).
Hippie Shakessa oli Landgrenin seurana Black and Whitesta tuttu pitkätukkainen levymyyjä höpisemässä tauotta milloin mistäkin. Hän oli löytänyt jostain Led Zeppelin -bootlegin, äänitetty kelamankalla bändin varhaisella Amerikan-kiertueella, ja homma pahasti haparoivaa: bändin ohjelmisto oli vielä puoliksi Yardbirds-biisejä, ja soitto sujui semmoisella "anteeks että ollaan tässä ja jaksatteko kuulla vielä yhden biisin" -asenteella. Ritchie Blackmoresta ja hänen peruukistaan mies puhui, ja Juicy Lucysta (jonka cover Zappan Willie the Pimpistä kuulostaa hänen mielestään samalta kuin se biisi jota Landgren juuri sillä hetkellä luukutti). Tätä juttua oli hauska kuunnella levyjä selatessa.
Wilson Pickettiä on aina kiva kerätä - hyllyssä oli jo ennestään seitsemän LP:tä sekä kaksi albumia yhteenniputtanut CD, ja Äxästä sain sitten nämä. Jokseenkin masentavaa oli käydä Hakaniemen Äxässä. Selvästi näytti paikka siltä, että jostain ollaan luopumassa. Käytetyistä suomivinyyleistä ainakin. Pääpaino tuntuu olevan nyt CD:issä ja uusintajulkaisuvinyyleissä, mikä ei sovi minun keräilyluonteelleni. Olen hankkinut jo liki kaikki ulkomaiset levyt jotka haluan, ja uusien kotimaisten vinyylien suhteen olen pysynyt niin hyvin ajan tasalla että kiinnostavat on kerätty jo, eikä Svartilta ole tullut vähään aikaan mitään ostettavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti