Stiff Records, osa 4

BUY-singlesarjan ulkopuolelle jää koko joukko pikkulevyjä, joista joidenkin Stiff-kytkös jää löyhäksi tai jopa kiistanalaiseksi. Olen lisännyt näitäkin melkoisen määrän Stiff-kansiooni. Joukosta löytyi ihan silkkaa mautonta roskaakin, kuten Hon. Nick Jones and Ian MacRae, The Snowmen ja Dawn Chorus and The Bluetits. Nämä raakkasin pois.

Kuulematta ovat Plum, Crazy Albert, kolmesta eri jalkapallokannustuslaulusta koottu The Ensemble, sekä vuonna 1979 Dave Robinsonin häissä tehty pilailusingle The Dulcet Tones of Jock Scot (Kongratulationz), josta Robinson pillastui niin, että hän koetti parhaan kykynsä mukaan napata itselleen jokaisen kappaleen sitä levyä kaikilta häävierailta, murskatakseen ne. Jotkut levyt säästyivät tältä kohtalolta, niinpä tuo pilkkalevy on Stiffin kenties kaikkein harvinaisin julkaisu, josta maksetaan jopa tonnia keräilymarkkinoilla.

1980

CLAP 1-A The Thunderbolts: Dust on Me Needle
CLAP 1-B The Thunderbolts: Something Else

Graham ja Malcolm Hine, Keith Trussell, John "Lofty" Randall ja Taffy Davies. Eli Brett Marvin and the Thunderbolts, joita Malcolm Hine vahvisti Jona Lewien lähdön jälkeen. Malcolm soitti myös parilla Lewien levyllä. Levymerkki oli oma Thunderbolts Records.

Stiff toimi vain singlen levittäjänä. Kevyttä novelty-kamaa, joka ei herätä minussa minkäänlaisia fiiliksiä suuntaan tai toiseen.

 

1977

 

 

DAMMED 1-A The Damned: Stretcher Case Baby
DAMMED 1-B The Damned: Sick of Being Sick

Koko 3000 kappaleen painos oli tarkoitus jakaa ilmaiseksi The Damnedin keikoilla heinäkuun alkupuolella 1977 Lontoon Marquee-klubilla. Koska muutamat keikat peruttiin bändin törppöilyjen takia, osa jaettiin faniklubin jäsenille, ja loput 250 päätyivät NME-lehden järjestämän "piirrä tai kirjoita jotain hassua The Damnedin jäsenten paitoihin" -kilpailun palkinnoiksi. "Easily destructible stereo", lukee levyn etiketissä. Nykyisin Discogsin mukaan sellainen 300-400 euron levy.

Kansikuva on yhdysvaltalaisen Charles Allan Gilbertin kuuluisa teos "All Is Vanity" vuodelta 1892.

Matriisiviestit: "I SAID YOU BETTER HAVE THE ALBUM I SAID YOU BETTER HAVE THE ALBUM" ja "ONE YEAR OLDS".

 

1978

DEA/SUK 1-A Wayne Kramer: Ramblin' Rose
DEA/SUK 1-B Wayne Kramer: Get Some

Ex-MC5-laulajalla ei mennyt hyvin 70-luvun loppupuoliskolla. 1975 hänet saatiin kiinni kokaiinin kauppaamisesta peitetoiminnassa työskennelleille liittovaltion agenteille, ja hän sai viiden vuoden vankeustuomion. Ilmeisesti hän istui tuomiostaan puolet. 1978 tuli ulos tämä single, jonka levymerkeiksi on ilmoitettu Stiffwick ja Chistiff, siis Stiffin ja Chiswickin yhteensulautuma. Ei ole tietoa, oliko tämä single oikea kollaboraatio kahden levymerkin välillä, vaiko harmaatuotantoa. Kyseessä on kuitenkin Kramerin auttamiseksi järjestetty hyväntekeväisyyssingle, josta tehtiin numeroitu painos ja jota kaupattiin yhdellä punnalla. Mick Farren oli projektin alkuunpanijana, ja singlestä saadut tuotot - n. 2000 dollaria - annettiin Kramerille kun hän vapautui. Tämä auttoi miestä pääsemään takaisin jaloilleen. Vapauduttuaan Kramer muutti New Yorkiin, tapasi Johnny Thundersin, ja yhdessä he perustivat yhtyeen nimeltä Gang War.

Kramer vetää vanhan MC5-klassikon hyvin. B-puolella on yhtä tujusti räimivä Mick Farrenin ja Kramerin yhdessä kirjoittama biisi. Luulisin, että samat versiot ovat Total Energy -merkillä vuonna 2000 julkaistulla kokoelma-CD:llä Cocaine Blues (esittäjinä Wayne Kramer & The Pink Fairies), joka kreditoi ne vuonna 1974 tehdyiksi studioäänitteiksi.

Matriisiviestit: "RELEASE WAYNE KRAMER" ja "FREE WAYNE KRAMER".

DEV 1-A Devo: Jocko Homo
DEV 1-B Devo: Mongoloid
BOY 1-A Devo: (I Can't Get No) Satisfaction
BOY 1-B Devo: Sloppy (I Saw My Baby Gettin')
BOY 2-A Devo: Be Stiff
BOY 2-B Devo: Social Fools

Devo sai julki Jocko Homo -singlensä omalla Booji Boy -merkillä, singleä myytiin indie-levykaupoissa ympäri Eurooppaa ja pian he olivat kovaa valuuttaa. Monet levy-yhtiöt halusivat kiinnittää heidät, kuten Island ja Warner Bros. Devon pojat olivat kuitenkin viisaita ja varovaisia, he lukivat sellaisia kirjoja kuin Clive Davisin "Inside the Record Business" ja odottivat maltillisesti mahdollisimman luotettavan tuntuisen levy-yhtiön edustajan yhteydenottoa välttyäkseen huonoilta sopimuksilta. Stiff sai lisenssin Jocko Homon kaupittelemiseen Isossa-Britanniassa. Seuraavien sinkkujen Be Stiff ja Satisfaction julkaisulisenssit sovittiin vielä myöhemmin. Jocko Homo myi Stiffin julkaisuna 18 000 kappaletta maailmanlaajuisesti ja pääsi brittilistan 62. sijalle.

Islandin Chris Blackwell, Warner Brosin edustaja ja Virginin Richard Branson yrittivät kaikki vuorollaan houkutella Devoa omille firmoilleen. Erinäisten vääntöjen tuloksena bändi sai kahden ison levy-yhtiön tuen: Virgin hoitaisi levyjen julkaisun Euroopassa, Warner kaikkialla muualla, kuten Amerikassa. Stiff ei pienenä yhtiönä mahtanut näille isoille nimille mitään, mutta jäihän sentään kolmen singlen tuottamat voitot.

Huomattakoon, että Jocko Homo, Mongoloid, Satisfaction ja Sloppy ovat kaikki erilaisia versioita kuin ne jotka Devo äänitti myöhemmin ensimmäiselle albumilleen. Be Stiff tuntuisi Stiffille tehdyltä tunnuslaululta, mutta se oli tosiasiassa kirjoitettu jo 1974 irvailuna jäykille, tiukkapipoisille ja konservatiivisille amerikkalaisille. Stiff Records omi tämän kuitenkin tunnuslaulukseen, ja useat heidän palkkalistoillaan olleet artistit levyttivät siitä omat versionsa: Wreckless Eric, Lene Lovich, Rachel Sweet, Mickey Jupp ja Jona Lewie. Kaikki nämä versiot yhdestä ja samasta laulusta koottiin yhteen LP:lle Be Stiff Tour (ODD 2, 1979).

Matriisiviestit: Satisfactionin a-puolella "MONEY TALKS PEOPLE MUMBLE", Be Stiffillä a-puolella versiosta riippuen "3RD TIME LUCKY NICK" tai "NICK'S CUT", ja b-puolella joko "OVER AND OUT" tai ei viestiä.

 

1988

 

 

FG 1-A The Pogues: If I Should Fall From Grace With God (Remix)
FG 1-B The Pogues: Sally MacLennane (Live)

Oikeastaan Pogue Mahone -merkillä tullut julkaisu, mutta Stiff Records näkyy etiketeissä myös. The Poguesin kolmannelta albumilta otettiin nimikappale ja paritettiin se vanhemman laulun kanssa. Sally McLennane äänitettiin Barrowlandsissa Glasgow'ssa 19. joulukuuta 1987. Maksisinglellä ja CD-singlellä on vielä toinenkin samalla keikalla äänitetty esitys, A Pair of Brown Eyes, sekä yli neliminuuttinen remiksaus a-puolesta. Rajoitettuna painoksena myytiin vihreäkantista maksia, jolla on mukana liveversio Dirty Old Townista.

If I Should Fall From Grace With God -LP:n menestynein kappale on joululaulu Fairytale of New York, jossa Shane MacGowanin kanssa laulaa duettoa Kirsty MacColl. Se julkaistiin singlenä Pogue Mahone -merkillä marraskuussa 1987 ja nousi listakakkoseksi. MacColl hoiti oman osuutensa studiossa yksinään, itse itseään tuottaen. Laulusta oli äänitetty erittäin onnistunut Shanen ja Cait O'Riordanin duetto jo Rum Sodomy & The Lash -albumin äänityksen aikana, mutta Elvis Costello päätti jättää laulun pois albumilta eikä halunnut sitä julkaistavan edes erillisenä singlenä. Bändi esitti sitä keikoilla ennen lähtöä Stiffistä, mutta kun single saatiin ulos, The Pogues oli jo omillaan. Voi spekuloida, olisiko Stiff Records pelastunut jos Fairytale of New York -single olisi julkaistu aiemmin.

Poguesien manageri Frank Murray lähetti esiintymispelkoisen Kirsty MacCollin kiertueelle Irlantiin yhdessä The Poguesin kanssa. Hyvän yhtyeen kanssa kierteleminen ja esiintyminen auttoi häntä pääsemään väliaikaisesti lavakammostaan ja se kasvatti hänen itseluottamustaan.

Shane MacGowanin jatkuva ryyppääminen ja sen aiheuttamat oharit bändille olivat lopulta muille jäsenille liikaa, ja he erottivat Shanen vuonna 1991. Tämän jälkeen laulusolistin virkaa hoiti ensin ex-The Clash -vokalisti Joe Strummer, ja sittemmin Spider Stacy.

12. helmikuuta tänä vuonna Helsingin Sanomissa julkaistiin Ilkka Mattilan kirjoittama hyvä kolumni. Siinä Mattila kertoo The Poguesin esiintymisestä vuoden 1986 Provinssirockissa, sekä YLE Areenaan tulleesta dokumentista Crock of Gold: A Few Rounds with Shane MacGowan (2020). Mattilan sanoin dokumentti "näyttää vasta eläkeikää lähestyvän Shanen, joka liikkuu pyörätuolilla eikä pysty enää istumaan suorassa. Hänen puheensa on hidasta ja omalaatuinen naurunsa enää vaimeaa kohinaa". MacGowan kaatui pahasti lähtiessään studiosta Dublinissa vuonna 2015, nyrjäyttäen lantionsa. Toipuminen on ollut hidasta, ja mies joutuu edelleen käyttämään pyörätuolia.

Dokumentti alkaa upeasti. Shanen lapsuusaika kerrotaan ihanan kaunein kuvin. Sen jälkeen se muuttuu koko ajan raskaammaksi, kun mies varttuu ja Lontoon-traumat nostetaan esille. Sitten nähdään liiankin pahoja Shanen huumenuoruuden kuvauksia, oikeita kauhunhetkiä, ja katsominen on vaikeaa. Dokumentti kevenee taas kun siirrytään punkkiin ja Shanen musiikkiuran alkuun. Viimeinen puolituntinen menee taas liian tuimaksi cocktailiksi kaikkea mahdollista, enkä jättänyt dokumenttia mieli hyvänä.

Jokunen yksityiskohta dokumentissa oli kiva nähdä ja kuulla, kuten Kirsty MacColl laulamassa Fairytale of New Yorkia Poguesien kanssa heti alussa, Spider Stacy suorittamassa bravuuriaan eli hakkaamassa päätään oluttarjottimella Pogue Mahonen keikan aikana, muutama nuotti Syd Barrettin Golden Hairista... Shane on nykykunnossaan surullista katsottavaa ja kuultavaa, ja hänen seurassaan olevasta Johnny Deppistäkin näkee ettei elämä enää kovin hyvin mene. Sekalaista arkistofilmiä, vanhoja valokuvia, piirrosanimaatiota ja Shaneen liittyvää dokumenttikuvaa käytetään runsaasti ja luovasti, tämän ansiosta elokuva pysyy visuaalisesti mielenkiintoisena.

 

1982

 

 

 

FLIGHT 22-A First Light: A Horse With No Name
FLIGHT 22-B First Light: Don't Be Mistaken

Paul Hardcastle ja vokalisti Derek Green perustivat First Lightin vuoden 1982 lopulla, ja ensimmäiseksi syntyi tämä single. A-puolella America-cover, toisella puolella kaksikon yhteinen kappale. Kolme singleä ja albumi 1st Light (1983) tuli vielä, ennen kuin tiet erosivat väliaikaisesti ja Hardcastle sai suosiota singlellään 19. Paul teki Stiffille aina silloin tällöin jotain pientä, kuten ne Ian Dury -remiksaukset, sekä remiksauksia The Belle Starsille ja The Catchille. 1988-1989 Hardcastle kokosi First Lightin jälleen uuden laulajan Kevin Henryn kanssa.

Hiukan on epäselvyyttä siitä, kumpi näistä kappaleista itse asiassa onkaan se a-puoli. Musiikki on kevyttä kasaridiskopoppia, Hardcastlen tunnusomainen soundi ei kuulu tässä vielä kovin vahvana.

 

1981

 

 

GFR 001-A Mickey Jupp: Don't Talk to Me
GFR 001-B Mickey Jupp: Junk in My Trunk

Juppia 1981 julkaistulta albumilta Oxford. Jostain syystä Stiff julkaisi tästä singlestä sen painoksen, jolla on kuvakannet. Kanneton painos tuli minimerkillä Good Foot Records. Oxford-LP julkaistiin vain Saksassa ja Pohjoismaissa, eikä Stiffillä ollut sen kanssa mitään tekemistä. Single on vaisu, liian rentoa rokkausta minun makuuni. Ei edes samaa kaliiberia kuin Long Distance Romancerilla oleva Politics tai Some People Can't Dance -levyllä oleva Modern Music, pari Jupp-suosikkiani.

1987

GLIT 1-A Gary Glitter: Rock and Roll Part 3
GLIT 1-B Gary Glitter: Rock and Roll Part 4

Kun kerran Alvin Stardust, niin sitten Glitterkin. Priority Recordsin ja Stiffin yhdessä julkaisema single tarjoaa tarpeettomat uustulkinnat Glitterin vanhasta hitistä. Kivaa on ehkä ollut leikkiä studiossa ja keksiä uusia tapoja tuoda biisi esille, mutta kuka tätä tarvitsee? Maksisinglellä on kolmososan lisäksi viides osa ja instrumentaalinen kuudes osa.

1985

GOBS 1-A Snakes of Shake: Southern Cross
GOBS 1-B Snakes of Shake: You Walk

Southern Cross on tämän ryhmän ainoan albumin nimikappale. You Walk on vain singleraita. Indierokkia. Levymerkki oli TBC Records, Stiff toimi singlen levittäjänä. Tuo tilkkutäkkikansi kuuluu 12-tuumaiselle singlelle, jolla on lisänä Southern Crossin kakkososa.

 

1979

HORN 1-A Davey Payne: Saxophone Man
HORN 1-B Davey Payne: A Foggy Day in London Town

Ian Duryn kanssa Kilburn and the High Roadsista asti soitellut Payne oman soolosinglen parissa. Mies ei ole mikään laulaja, fonin puhaltelu on hänen alaansa, ja sitäkin tässä toki kuullaan. Tätä lienee pidettävä Stiff-julkaisuna, koska Stiff Records on painettu näkyvästi etiketteihin. Ei mikään merkkitapaus, kunhan on mies järjestänyt vähän puuhaa itselleen kirjoittamalla ja esittämällä yhden oman laulun ja laittamalla studiossa kääntöpuolelle Gershwiniä. Minulla on huonot kopiot näistä biiseistä. Yksi YouTube-käyttäjä on uploadannut ne sinne vuonna 2006 heikolla äänenlaadulla, eikä ilmeisesti kukaan ole tehnyt parempaa työtä sen jälkeen.

Matriisiviesti a-puolella: "SAX AND DRUGS AND ROCK AND ROLL".

1985

 

 

LAD 1-A The Snowman (Peter Auty): Walking in the Air
LAD 1-B The Snowman: Dance of the Snowmen

Lumiukko-animaatiosta tuttu Walking in the Air. Stiff rahan toivossa teki singlestä uusintapainoksen sekä normaalina kuvakannellisena mustana levynä että kuvasinkkuna. 42. sija brittilistalla. Richmondissa 1969 syntynyt Auty on jatkanut menestyksellisesti uraa oopperatenorina. Autyn tapa ääntää r-kirjain tässä Lumiukko-levytyksessä lienee yorkshireläisaksentille tunnusomaista?

 

1977

 

 

LAST 1-A Nick Lowe: Born A Woman
LAST 1-B Nick Lowe: Shake That Rat
LAST 1-C Nick Lowe: Marie Provost
LAST 1-D Nick Lowe: Endless Sleep

David Bowie teki 1977 albumin nimeltä Low, niinpä vastauksena Lowe teki EP:n nimeltä Bowi. Tämähän on kerrottu monesti. Marie Provost on ainoa kappale, joka laitettiin myöhemmin Lowen ensimmäiselle albumille Jesus of Cool. Se oli jo sitä aikaa, jolloin Lowe oli siirtynyt Stiffiltä Radarille.

Marie Provost väitetysti perustuu tositarinaan, mykkäelokuvan aikoihin vaikuttaneesta kanadalaissyntyisestä näyttelijättärestä jonka ura hiljakseen romahti äänielokuvan myötä. Kansa ei pitänyt hänen paksusta newenglandilaisaksentistaan. Viimeiset vuotensa naisparka vietti köyhyydessä, asunnossa jonka jakoi vain mäyräkoiransa kanssa. Eräänä päivänä, jolloin koiran haukunnasta häiriintyneet naapurit olivat soittaneet poliisit paikalle, entinen elokuvatähti löydettiin kuolleena, nälkiintyneen mäyräkoiransa vierestä.

Yritin kovasti löytää IMDB:stä tämän kyseisen Marie Provostin, ensin turhaan. Lopulta keksin, että näyttelijättären nimi kirjoitettiin oikeasti Marie Prevost, ja että Nick Lowe oli muutenkin muunnellut asioita aika rankasti. Laulussaan hän väittää, että Prevost olisi ollut kotoisin New Yorkista, ja että mäyräkoira olisi osittain syönyt kuolleen emäntänsä. Ei siis pidä paikkaansa. Prevost oli kamppaillut painonsa kanssa, yrittänyt pudottaa kiloja ja korvannut ruoan alkoholilla.

Naisten oikeuksien puolesta puhuva Born a Woman taas on ainoa cover. Martha Sharp kirjotti laulun ja Sandy Posey teki siitä singlen vuonna 1966. Sharp levytti oman tulkintansa 1973. Nickin versiossa rumpuja soittaa Steve Goulding.

Shake That Rat on kaksi ja puoli minuuttia Nickin tymäkkää bassottelua Pete Thomasin rumpujen tahdittamana, pienellä kumarruksella Mac Rebennackin Storm Warningin (1959) suuntaan. EP päättyy Nickin kehtolauluun, jossa hänen äänensä on miksattu niin lähelle kuin on ollut mahdollista. Hauskasti levyn a-puoli on "Live Side" ja äänenlaatuna "Swan Stereo", b-puoli on "Dead Side" ja "Duck Stereo".

Bowi on olemassa myös 33 1/3 kierroksella pyörivänä painoksena sekä 12-tuumaisena versiona. Tuo maksiversio on äärimmäisen harvinainen, ja siitä maksetaan suuria summia.

Matriisiviestit: "LIVELY STEREO" ja "PRETTY DEADLY", paitsi 33 1/3 kierroksella pyörivässä versiossa "AT LAST" ja "ONE AGAIN".

LAST 2-A Alberto y Lost Trios Paranoias: Kill
LAST 2-B Alberto y Lost Trios Paranoias: Gobbing on Life
LAST 2-C Alberto y Lost Trios Paranoias: Snuffin' Like That
LAST 2-D Alberto y Lost Trios Paranoias: Snuffin' in a Babylon

Tämä 1973-1982 toiminnassa ollut manchesterilaisryhmä oli livenä aivan mahdottoman hauska, mutta sen huumorin siirtäminen levylle oli vaikea pala. Kahden keskinkertaisen ison kiekon jälkeen tuli napakymppi. Punk rockia parodioiva Snuff Rock -EP on se ryhmän arvostetuin julkaisu, eräänlainen näytelmän soundtrack. Porukka esitti omaa Sleak / Snuff Rock -näytelmäänsä kahdessa Lontoon teatterissa, Royal Courtissa ja Round Housessa, ja se kertoi bändistä joka tappoi itsensä yleisöä viihdyttääkseen.

Levyn teemana on nimen mukaisesti itsemurha. Kolmen itsariaikeista kertovan räkäisen kätkätysbiisin jälkeen naurattaa, kun neljäs ja viimeinen raita on kunnon pöhnäistä roots-reggaetä, musiikkityyliä jonka kanssa niin monet punk-bändit flirttailivat. Snuffin' in a Babylon kuulostaa aivan eri ryhmän tekemältä. Albertot olivat musiikillisesti erittäin notkea ryhmä, jolta sujui parodia suunnilleen mistä genrestä tai minkä yhtyeen tunnusomaisesta soundista hyvänsä. Ainakin melkein... Viimeisellä LP:llä Skite olevasta kappaleesta 23 en tunnistanut, että se on olevinaan Ian Dury -parodia.

Matriisiviestit: "DEDICATED TO DECCA" ja "STIFF IS CHEAP BUT SNUFF IS FREE".

LAST 3:n oli tarkoitus olla Wreckless Ericin Swan & Edgar Suite, joka sisältäisi kappaleet Excuse Me, Personal Hygiene, Rags and Tatters ja Piccadilly Menial. Nimi tuli Piccadillyssa sijainneesta tavaratalosta, jossa Eric tuolloin työskenteli hanttihommissa. Ian Dury koetti äänittää ja tuottaa EP:n materiaalin Pathway-studiossa 20. toukokuuta 1977, mutta Ian ei tuntenut olevansa paikassa kotonaan. Ianin asenne oli, että nyt tehdään taidetta, mutta studiotyöskentelyn tekninen puoli ei ollut hänen vahvinta alaansa. Eric ei ollut tyytyväinen EP:n materiaaliin eikä halunnut lopputulosta julkaistavan. Kaksi biisiä on tuttuja Ericin ensimmäiseltä albumilta, Excuse Me kuultiin viimein Big Smashilla, mutta Piccadilly Menial on hautautunut arkistoihin sieltä koskaan löytymättä.

Eric teki sitten ensimmäisen albuminsa, jonka piti ensin olla kymmentuumainen LP, mutta siitä tulikin 12-tuumainen kiekko, kun mukaan otettiin Whole Wide World ja Telephoning Home, joilla soitti osittain eri muusikot. Wreckless Eric -albumi julkaistiin myös kymmentuumaisena ruskeavinyyliversiona, ilman noita kahta kappaletta.

 

 

LAST 4-A Mick Farren & The Deviants: Outrageous - Contagious
LAST 4-B Mick Farren & The Deviants: Let's Loot the Supermarket Again (Like We Did Last Summer)
LAST 4-C Mick Farren & The Deviants: Screwed Up
LAST 4-D Mick Farren & The Deviants: Shock Horror Probe Looming

Monitoimimies Mick Farren kirjoitti brittiläisiin underground-lehtiin ja New Musical Expressiin (NME), kirjoitti runsaasti romaaneja ja tietokirjoja sekä toimi 60-luvulla psykedelia-avantgarde-bändi The Deviantsin laulajana. Vuonna 1977 Stiff tarjosi Farrenille tilaisuuden levyttää EP. Muusikot olivat kanadalainen kitaristi Paul Rudolph, joka oli soittanut The Deviantsin omaa nimeä kantavalla kolmannella albumilla, Andy Colquhoun, Larry Wallis ja Hawkwindin rumpali Alan Powell. Tulos on aika punkahtava, varsinkin supermarkettilaulu.

Matriisiviestit: "GABBA GABBA MAYBE" ja "IS LEW LEWIS A NON GOING SITUATION".

 

1979

LAST 5-A The Sports: Who Listens to the Radio
LAST 5-B The Sports: Step By Step
LAST 5-C The Sports: So Obvious
LAST 5-D The Sports: Suspicious Minds

Stiff kokeili EP:n verran tätä erinomaista australialaista pop-yhtyettä. Tyylillisesti heitä on verrattu Brinsley Schwarzin ja Elvis Costellon kaltaisiin brittiläisiin pubrock- ja new wave -nimiin, mutta minulle The Sports on vain mukavaa poppia soittanut porukka, jonka laulut ovat helppoja kuunnella ja niistä on helppo pitää, jos melodinen poprock iskee. Minulta löytyy ensimmäinen albumi Reckless (1978) vinyylinä, ja 1979 julkaistu kakkosalbumi Don't Throw Stones - heidän huippuhetkensä - on kummassakin formaatissa. Minulla on Don't Throw Stones jopa kahden CD:n deluxe-pakettina jossa on monenmoista versiota yhdestä sun toisestakin biisistä, mutta siinä ei selosteta, mitkä versiot ovat tällä Stiff-EP:llä. Poimin Stiff-kansiooni albumiversiot, koska pidän niistä eniten.

The Sportsin ensimmäinen levy oli EP nimeltä Fair Game. Jo sillä bändi herätti huomiota Lontoossa, kun muuan ystävä postitti sen NME (New Musical Express) -lehden toimitukseen ja lehti nimesi sen viikon levyksi. Elokuussa 1978 julkaistu esikoisalbumi Reckless toi bändille lämmittelyaktin paikan Graham Parker & The Rumourin Australian-kiertueella, ja Parker pyysi heitä lämmittelybändiksi myös hänen Ison-Britannian kiertueelleen helmikuussa 1979. The Sports alkoi marraskuussa 1978 äänittää kakkosalbumiaan, ja Don't Throw Stones julkaistiin juuri kyseisen kiertueen kynnyksellä. Englannissa äänitettiin vielä EP nimeltä O.K., U.K.!

Who Listens to the Radio ylsi sijalle 35 Australian Kent Music Report -listalla, eikä se hassummin pärjännyt USA:ssakaan: 45. sija Billboard-listalla. Nimikappale pääsi 25. sijalle Australiassa ja albumi nousi peräti yhdeksänneksi. Albumin mieleenpainuva (tuo kaiutettu kitarariffi ja kuiskailu!) avausraita Suspicious Minds tuntuu minusta huonolta valinnalta EP:n viimeiseksi kappaleeksi, ehkä kolmas ja neljäs biisi olisivat voineet vaihtaa paikkaa keskenään. Muuta nillittämistä en keksi.

Matriisiviestit: "SEE THE SHOW" ja "SEE YOU THERE".

 

1978

LEW 1-A Lew Lewis: Lucky Seven
LEW 1-B Lew Lewis: Night Talk

Jonkinlaisena Stiffin vitsinä tästä singlestä prässättiin ensin 500 koelevyn näköistä kiekkoa, joissa levyn tiedot on raapustettu etiketteihin käsin, ja kuvakannellinen painos seurasi heti perässä.

Matriisiviestit: "THIS ONE'S FOR THE FEELGOODS" ja "NO MORE REFINERIES AT CANVEY".

 

LOT 1-A Johnnie Allan: The Promised Land
LOT 1-B Pete Fowler: One Heart One Song

A-puolella Louisianassa syntynyt cajun/kantri/rockabillylaulaja Johnnie Allan ja hänen Chuck Berry -coverinsa vuodelta 1972, b-puolella iloisen värikkäistä hirviöpiirroksistaan tunnettu kuvataiteilija Fowler ja hänen oma pubrock-laulunsa vuodelta 1975. 1972 perustettu Oval Records -merkki oli julkaissut molemmat erillisinä singleinä, mutta 1978 äänitteet päätettiin lyödä samalle seiskalle. Levymerkki oli OvalStiff, kahden firman yhteenliittymä. A-puoli on "South Side" ja "Louisiana Stereo", b-puoli "North Side" ja "Hammersmith Stereo".

A-puolelta saattaa löytää matriisikaiverruksen "AT LAST!"

 

1982

LOT 2-A Woodhead Monroe: Identify
LOT 2-B Woodhead Monroe: The Good Life
LOT 3-A Woodhead Monroe: Mumbo Jumbo

Loput OvalStiff-julkaisut. Woodhead Monroe oli Ed Sirrsin ja Paul Wickensin muodostama syntsapop-duo, joka vastasi kaikesta mahdollisesta (myös tuottamisesta ja äänittämisestä) jossain Itä-Lontoossa sijainneessa studiossaan. Paljon muuta eivät kaverit salamyhkäisyydessään välittäneet kertoa. Hyvin toimivaa ja helposti kuunneltavaa peruskamaa, paitsi Mumbo Jumbo, joka on remiksaus 1980 julkaistusta ensimmäisestä singlestä, on vähän särmikkäämpi tanssittava kappale. Sen b-puolta - nimeltään B Side - en ole kuullut.

1978

 

OFF 1-A Subs: Gimme Your Heart
OFF 1-B Subs: Party Clothes

1 Off Records oli Stiffin halpissinkkusarja, joka tarjosi bändeille tilaisuuden levyttää yksi single ja hyödyntää sen tarjoamat mahdollisuudet musiikkibisneksessä, samalla kun Stiff sai lisää näkyvyyttä. Bändit omistivat itse oikeudet omaan musiikkiinsa. Stiff halusi näillä singleillä paikata hiukan muita kustannuksia ja pitää hauskaa.

1977 Glasgow'ssa Subhumans -nimisenä perustettu punkbändi sai lyhennetyllä nimellä aikaiseksi tämän vahvan singlen ja hajosi sitten jäsenten ego-ongelmiin, juuri kun Stiff oli singlen hyvästä myynnistä innostuneena tarjonnut bändille pitempiaikaista kiinnitystä. Rumpali Ali Mackenzie lähti ensin. Yhden keikan ajan yritettiin korvaavalla rumpalilla, mutta Subs oli sen jälkeen historiaa. Mackenzie perusti kaksi omaa levymerkkiä, joista toinen, Cuba Libre, julkaisi rockabillyryhmä The Shakin' Pyramidsin ja new wave -bändi The Cuban Heelsin levyjä. Mackenzie myös soitti jälkimmäisessä yhtyeessä. Basisti Derek Forbesin bändikiinnityksiin lukeutuvat mm. Big Country, Simple Minds ja Propaganda.

Gimme Your Heart on heti mieleen iskostuva huudatus.

Matriisiviestit: "ALL THE WAY DOWN THE A74" ja "PARTICLES CHASPS?".

OFF 2-A Ernie Graham: Romeo And The Lonely Girl
OFF 2-B Ernie Graham: Only Time Will Tell

Belfastissa 14.6.1946 syntynyt Ernie Graham aloitti muusikon uransa Tony and The Telstars -nimisessä ryhmässä. Irlanti oli kuitenkin 1960-luvulla vaikea maa rock-yhtyeille, koska siellä vain show-bändit menestyivät - tarvittiin sellaisia yhtyeitä kuin Van Morrisonin johtama Them murtamaan jää. Muutamat Irlannista lähteneet muusikot, kuten Rod Demick, rohkaisivat Ernietä tekemään samoin, mutta matkasta Englantiin ei jäänyt käteen muuta kuin ystävyys kitaristi Henry McCulloughin kanssa.

Dublinissa Graham ja McCullough kokosivat yhtyeen nimeltä The People, jonka paria biisiä (Well... All Right, I'm With You) saattaa löytää joiltakin kokoelma-CD:iltä. Näissä merkeissä Graham tutustui Dave Robinsoniin. Tämä järjesti The Peoplelle pari keikkaa Lontoossa, joista UFO-klubin keikka jouduttiin pitämään aamuviideltä. Aamu-unisen yhtyeen raaka rock onnistui tavoittamaan yhden sattumoisin paikalla olleen huippumanagerin, Mike Jeffriesin. Hän oli Jimi Hendrixin manageri, ja hän kutsui The Peoplen USA:han tämän lämmittelijöiksi. Jeffriesin vaimo ehdotti bändille nimenvaihtoa Eire Apparentiksi. Bändi kierteli Amerikkaa, mutta Vancouverissa McCullough pidätettiin jostain syystä (viisumiongelmat olivat virallinen syy) ja hän joutui lähtemään yhtyeestä. Korvaava kitaristi Mick Cox ei pystynyt paikkaamaan McCulloughin jättämää aukkoa, mutta hänen kanssaan tehtiin kuitenkin Hendrixin tuottama single ja albumi. Levy ei menestynyt kaupallisesti, ja Eire Apparentin noste hiipui.

1971 Graham sai julki omaa nimeään kantavan soololevyn, joka myi heikosti mutta on vuosien varrella kerännyt ansaittua kulttisuosiota. Nykyisin usean sadan euron hinnoilla kauppaa tekevästä levystä tehtiin ensimmäiset CD-painokset 2002, ja vinyyliuusintapainos tuli 2014. Levyllä soitti taustalla useita omiakin onnistuneita ja kulttisuosiota nauttivia albumeja tehnyt Help Yourself, joka oli myös yksi Famepushers-promootiotoimiston suojateista yhdessä Grahamin ja Brinsley Schwarzin kanssa.

1972 Graham oli hetken mukana Help Yourselfissä sen jälkeen kun basisti Ken Whaley oli saanut potkut. Bändin kitaristi Richard Treece vaihtoi bassoon, ja Ernie sai pitää kitaransa. Mukaan yhtyeeseen liittyi myös toinen kitaristi Jonathan Glemser, joka kulki Ernien mukana. Graham ja Glemser soittivat ryhmän toisella albumilla Strange Affair, mutta erosivat ennen kuin albumi oli saatu valmiiksi. Ernie kirjoitti paljonkin lauluja bändille, mutta koska vokalisti Malcolm Morley oli niin vahva biisinkirjoittaja, levylle päätyi vain yksi Grahamin sävellys, Movie Star. Graham oli mennyt vastikään naimisiin lujatahtoisen ja eksentrisen naisen kanssa, joka epäili muuta yhtyettä juonittelusta Ernietä vastaan, ja halusi, että Erniestä tehtäisiin bändin johtohahmo. Tämä aiheutti ikäviä fiiliksiä Help Yourselfin riveissä, ja se saattoi olla syynä Grahamin ja Glemserin lähtöön. Entinen roudari Paul Burton saatiin uudeksi basistiksi ja Treece vaihtoi takaisin kitaraan, ja näin Strange Affair äänitettiin valmiiksi.

1973-1976 Graham oli Clancyssa, joka sai aikaiseksi kaksi kohtalaista poprock-LP:tä, Seriously Speaking ja Every Day. Ryhmän muutkin jäsenet lauloivat ja kirjoittivat biisejä, joten Graham ei saanut siinäkään paljon omaa ääntään kuuluviin.

Stiffin one-off -sarjan single oli a-puolen osalta Thin Lizzyä Jailbreak-albumilta. Biisi oli Dave Robinsonin ehdottama - irlantilaisena hän tunsi Phil Lynottin hyvin, ja oli sitä mieltä ettei Thin Lizzy kyennyt tuon kappaleen täyttä potentiaalia hyödyntämään. B-puoli on Grahamin oma kappale. Singlellä soittivat Robinsonin manageroiman Graham Parker & The Rumour -yhtyeen basisti Andrew Bodnar ja rumpali Steve Goulding, joille Robinsonin piti aina keksiä tekemistä sillä välin kun Parker oli kirjoittamassa biisejä tai tekemässä jotain muuta omaa juttua.

Graham oli tuohon aikaan kova juomaan, ja hän oli studiossa jopa niin tuiterissa, ettei pysynyt tuolilla. Laulu saatiin kuitenkin äänitettyä. Dave Robinson tyypilliseen tapaansa halusi hiukan nopeuttaa nauhaa, joten levyllä kuultava lopputulos ei ole autenttinen.

Graham ei saanut enempää levyjä julki. Hän yritti 80-luvun alussa vielä omaa bändiä, mutta tästä ei tullut mitään. Leipä tuli myöhempinä vuosina vartijan hommista rautateillä. Ennen kuin sairaus huhtikuussa 2001 vei Ernien hengen, hän oli opiskellut kahden vuoden ajan asianajajaksi.

Castle Musicin 2007 julkaisemalla kokoelmalla Goodbye Nashville Hello Camden Town - A Pub Rock Anthology on kaksi Grahamin muualla julkaisematonta biisiä, Sweet Inspiration ja Baby You're All I Need. En tiedä milloin nämä on äänitetty.

Matriisiviestit: "THIS IS THAT EXTRA YARD" a-puolella ja "THE STRONGS ARE SONG ENOUGH" b-puolella Discogsin mukaan. Omassa kappaleessani on a-puolelle kuitenkin kaiverrettu "HOUSEWIVES UNITE". B-puolen kaiverrus on sama.

OFF 3-A The Members: Solitary Confinement
OFF 3-B The Members: Rat Up a Drainpipe

Nicky Tesco (laulu), Adrian Lillywhite (rumpali, tuottaja Steve Lillywhiten veli), Jean-Marie "JC" Carroll (komppikitaristi), Chris Payne (basso). The Members pystyi hyödyntämään halpasinglesarjassa julkaistun sinkun tarjoamat mahdollisuudet hyvin: kolme albumia ja läjä erinomaisia singlejä, useimmat Virginille. Tekivät comebackin 2007 ja ovat jatkaneet näihin päiviin asti. Membersit tavoittivat ne nuoret, jotka kävivät niin tiukkoja kouluja, etteivät voineet värjätä hiuksiaan punk-tyylin mukaisesti eivätkä käyttäneet nahkatakkeja. Heitä yhdisti rakkaus reggae-musiikkiin, jonka he menestyksellisesti sulauttivat omaan musiikkiinsa, ja he osasivat tehdä tarttuvia biisejä.

Ennen tätä Stiff-singleä bändi oli jo päässyt punk-kokoelmalle Streets kappaleella Fear on the Streets. Samalla nelikko laajeni viisimiehiseksi, kun soolokitaristi Nigel Bennett saatiin mukaan. Koska Stiff prässäsi vain 7000 kappaletta Solitary Confinement -singleä, levy ei herättänyt vielä kovin laajaa huomiota, ja jäsenet säilyttivät päivätyönsä vielä joitakin kuukausia. Virginille tehty kakkossingle The Sound of the Suburbs nousi listoilla sijalle 12, ja se merkitsi menestystä.

Matriisiviesti a-puolella: "PHONE 3881255 TUESDAY EVENINGS ONLY". Uskalsikohan joku soittaa?

 

 

OFF 4-A The Realists: I've Got a Heart
OFF 4-B The Realists: Living in the City

Kaakkois-Lontoon Deptford-skeneen yhdessä Squeezen, The Fabulous Poodlesin, Dire Straitsin ja Alternative TV:n kanssa kuulunut powerpop-porukka The Realists ei pärjännyt. I've Got a Heart on hyvä a-puoli joka kannattaa ottaa kuunteluun, mutta Living in the City on mitätön kappale. 1981 saivat vielä aikaiseksi singlen "Wonderland / This Could Be Love" omalle Eccentric-merkilleen, ja siinä se.

Matriisiviestit: "DED TO LOUIS WASHKANSKY" ja "NOTHING MUCH WAS ADDED".

 

19??

 

 

PALACE 1-A Steve Strange Project: In the Year 2525

Midge Ure (Slik, Rich Kids, Ultravox ja sooloura), Rusty Egan (Skids, Rich Kids, Visage) ja Steve Strange (Visage) upottivat itsensä syvälle futurismiin ja syntetisaattorien maailmaan ja tekivät demoäänitteenä kunnolla efektoidun version Zager & Evansin hitistä. Paksua nieltäväksi. Stiffin piti julkaista single. EMI kustansi äänitykset, mutta he eivät pitäneet versiosta. Niinpä singlestä ei ole olemassa kuin koelevyt, eikä sitä voi julkaista virallisesti, koska oikeudet ovat EMI:n hallussa. Pari bootlegiä on olemassa. B-puoli on nimeltään Strange Connexions. Vihkoon raapustamani tiedon mukaan äänitysvuosi on 1982.

 

1982

 

 

RAW 1-A The Chaps: Rawhide
RAW 1-B The Chaps: Rawhide (Version)

Epäkorrektius huipussaan. Rawhidesta ja Ghost Riders in the Sky'sta väännetään kunnon överiksi vedetyt parodiaversiot paksulla skottiaksentilla laulaen. B-puolella normaalienglannilla laulettu versio. Kenen hermot kestävät tätä? Kukin koettakoon.

Kaksi kuvasingleä on olemassa - toisessa on kuva-aiheena tuo yllä näkyvä työ, toisessa on valokuva lehmänläjästä. Levymerkki Cowpat Records oli Stiffin kanssa mukana tätä julkaisemassa. Sillä merkillä ei mitään muuta tullut.

 

1981

 

 

SAVE 1-A The Save The Children Fund Choir: Little Star
SAVE 1-B The Save The Children Fund Choir: A Map of Africa

Afrikan nälkäänäkevien lasten auttamiseksi tehty hyväntekeväisyyssingle, alkuunpanijana lasten avustusjärjestö Save the Children. Laulupuolen hoiti 1958 perustettu Finchley Children's Music Group, 4-18-vuotiaille tarkoitettu lapsi/nuorisokuoro. Biisien tekijöinä Ian Martin, joka myöhemmin toimi The Group -nimisessä new wave -bändissä, sekä Paul Fishman, syntsapop-yhtyeestä Re-Flex (hitti The Politics of Dancing).

Tämä on kaunista taidetta, urut ja perkussiot tahdittavat kuorolaulua. Little Star on taas yksi kappale, jonka tahtikulkua jään turhaan etsiskelemään. En tiedä missä kohdassa se ensimmäinen tahti milloinkin on ja mikä on tahtilaji. B-puolen instrumentaali kulkee selkeästi.

 

1982

 

 

SOL 1-A The Children of 7: Solidarity
SOL 1-B The Children of 7: Solid Dub

Tässä on The Membersin jäseniä esiintymässä salanimillä sopimusteknisten syiden takia, bändi kun oli kiinnittynyt Martin Rushentin perustamalle Genetic Records -levymerkille. Memberseistä Chris Payne (laulu), JC Carroll (kitara & taustalaulu), Adrian Lillywhite (rummut) ja Simon Lloyd (puhaltimet), lisäksi Lillywhiten vaimo Beverley (piano) ja Guy Pratt (basso ja taustalaulu). Carroll tuotti levyn itse 150 punnalla ja lisensoi sen Stiff Recordsin Paul Conroylle. Julkaistiin myös maksikoossa.

1977

SRS 510.039-A Jill Read: Maybe
SRS 510.039-B Jill Read: Wang Dang Doodle

The Chantelsin itkulevytys Maybe vuodelta 1957 ja Willie Dixonin kynäilemä raju menopala Wang Dang Doodle. Asialla nainen, jota on väitetty Dave Edmundsiksi, joka nopeutti omaa lauluraitaansa naisen kuuloiseksi. Tämä urbaanilegenda on sittemmin kumottu. 

Cardiffissa, Walesissa asunut Gillian Reed käytti taiteilijanimeä Tawny Reed. Tällä nimellä hän kiersi Etelä-Walesia taustayhtyeensä The Flower Pot Men kanssa ollessaan vasta 17-vuotias. Tunnettu levytuottaja Tony Hatch huomasi Reedin kyvyt ja vei hänet levytysstudioon. 1965-1966 syntyi Pye Recordsille kaksi singleä, joista ensimmäinen oli Norman Whitfieldin ja William Stevensonin Needle in a Haystack, The Velvelettesin pikkuhitti vuodelta 1964. R&B-listan 31., pop-listan 45. Reediä pidettiin jopa seuraavana Luluna tai Cilla Blackina. Toinen cover-valinta oli Robert Parkerin You Can't Take It Away, jonka ensimmäisenä lauloi Fred Hughes vuonna 1965. Vaikka singlet julkaistiin myös USA:ssa, kumpikaan ei noussut listoille, ja Pye Records purki levytyssopimuksen.

Reed lauloi myöhemmin yhdessä cardiffilaisessa bändissä, jota johti Dave Edmundsin paras ystävä. Tätä kautta Edmunds pääsi kuulemaan Reediä ja pyysi hänet Rockfield-studiolle laulamaan parin tekemänsä taustan päälle. Edmunds ei lopulta halunnut tehdä lopputuloksen kanssa mitään, ja toivoi sen hautautuvan studion nauha-arkistoihin.

Reedin Maybe-versio lisättiin Daven tahtomatta kokoelmalevylle A Bunch of Stiff Records, missä kuullaan myös Edmundsin hurja näkemys Chuck Berryn Jo Jo Gunnesta. "Jill, if you're out there write to us for your royalties", pyysi Stiff levyn sisäpahvipussissa, ja kertoi samalla, että asialla olisi joku walesilainen laululintunen, ja että biisi äänitettiin Rockfield-studiossa 1969 Dave Edmundsin yksinään tekemälle ja tuottamalle taustalle. Tämä kaikki sai aikaan villin spekuloinnin siitä, kuka tuo salaperäinen Jill Read on. Bert Muirhead väittää kirjassaan Stiff - The Story of a Record Label, että Read olisi Edmunds itse, ja tämä on sittemmin hyväksytty totuutena. Gillian Reed kuoli 1980-luvun lopulla, joten hän ei ole enää keskuudessamme kertomassa asioiden todellista laitaa. Kiitokseni oikean tarinan kertomisesta kuuluu ruotsalaisbloggari Håkan Petterssonille. Edmunds kertoo jutun omin sanoin toisessa Petterssonin blogipostauksessa.

Tämä single julkaistiin vain Hollannissa, mutta otin sen mukaan Stiff-kansiooni siitä huolimatta. Ranskassakin Maybe tuli ulos singlenä, mutta sen b-puolelle laitettiin A Bunch of Stiff Records -kokoelman päättävä The Takeaways -biisi.

Edmunds levytti oman versionsa Maybesta 1972 Baby I Love You -singlen b-puolelle, mutta eri taustalla.

 

1980

SSH 1-A Janet Armstrong: Two Hearts in Pain
SSH 1-B Janet Armstrong: Exploitation

SSH oli Silent Records -levymerkin singlesarja. Stiff taisi vain levittää näitä singlejä.

Orpingtonista, Kentistä, kotoisin oleva Janet oli vielä koulutyttö tehdessään tämän singlen. A-puoli on ärsyttävän kimeästi laulettua reggaeta. Mies taustalaulajana ei paljon auta. B-puoli on parempi, Janet laulaa normaalilla äänellään. Biisi kuulostaa aika paljon Mo-Dettesilta. Hänen veljensä, uraansa aloitellut muusikko Kevin Armstrong kirjoitti kappaleet ja varmaan toimi taustavokalistinakin.

Janet lauloi kuusi vuotta myöhemmin David Bowien Absolute Beginners -biisillä.

 

1979

SSH 2-A Tex Rubinowitz: Hot Rod Man
SSH 2-B Tex Rubinowitz: Ain't It Wrong

Ehtaa rockabillyä Abilenesta, Texasista, kotoisin olleelta laulajalta. Tuli ulos samana vuonna myös genreen erikoistuneella Ripsaw Records -merkillä ollen sen menestynein julkaisu. The Hot Rod Mania on coveroitu ahkerasti, sitä soitetaan kuulemma yhä automessuilla ja radion oldies-ohjelmissa ympäri maailman.

Matriisiviestit: "SILENT BUT DEADLY" ja "JIMMY GEE".

1980

SSH 3-A Bubba Lou & The Highballs: Love All Over the Place
SSH 3-B Bubba Lou & The Highballs: Over You

Diskoa. Jenkkipainos julkaistiin Ambition Records -merkillä. Tästä on olemassa myöhemmin maaliskuussa 1981 julkaistuja Stiff-promoja levykoodilla BUY DJ 114.

SSH 4-A Motor Boys Motor: Drive Friendly
SSH 4-B Motor Boys Motor: Fast'n'Bulbous / Grow Fins

A-puolella mies huutaa hysteerisesti hyperventiloiden, että hänen autonsa on vaarallinen, se elää ja tappaa ihmisiä, ja hän haluaa varoittaa siitä kaikkia. B-puolella versioidaan Captain Beefheartia, originaali Grow Fins on albumilla The Spotlight Kid (1972). Motor Boys Motor teki 1982 nimikkoalbumin, jolla a-puoli on mukana.

Laulaja-rumpali-kitaristi Bill Carter ja huuliharpisti Chris Thompson soittivat myöhemmin The Screaming Blue Messiahsissa.

Matriisiviestit: "WE KILL..." ja "FOR THIS CUT".

SSH 5-A Lonesome Tone: Mum, Dad, Love, Hate & Elvis
SSH 5-B Lonesome Tone: Ghost Town

Tämänkin voi laittaa rockabilly-kategoriaan. A-puolen voi unohtaa, mutta b-puoli on nimensä mukaista aavemaista kuiskailua ja tunnelmointia ja selvästi kiinnostavampi. En ihmettele, ettei yhtye päässyt levyttämään enempää. Tästä on olemassa tammikuussa 1981 julkaistuja Stiff-promoja levykoodilla BUY DJ 111, mutta olematon radiosoitto ei rohkaissut Stiffiä prässäämään myyntikappaleita.

 

 

 

1980

BROKEN 1-A Dave Stewart: What Becomes of the Broken Hearted
BROKEN 1-B Dave Stewart: There Is No Reward

1981

BROKEN 2-A Dave Stewart & Barbara Gaskin: It's My Party *
BROKEN 2-B Dave Stewart & Barbara Gaskin: Waiting in the Wings

1982

BROKEN 3-A Dave Stewart: Johnny Rocco
BROKEN 3-B Dave Stewart: The Hamburger Song

1983

BROKEN 4-A Dave Stewart & Barbara Gaskin: Siamese Cat Song *
BROKEN 4-B Dave Stewart & Barbara Gaskin: The Emperor's New Guitar
BROKEN 5-A Dave Stewart & Barbara Gaskin: Busy Doing Nothing *
BROKEN 5-B Dave Stewart & Barbara Gaskin: The World Spins So Slow *
BROKEN 6-A Dave Stewart & Barbara Gaskin: Leipzig *
BROKEN 6-B Dave Stewart & Barbara Gaskin: Rich For a Day

1984

BROKEN 7-A Dave Stewart & Barbara Gaskin: I'm in a Different World *
BROKEN 7-B Dave Stewart & Barbara Gaskin: Henry & James *

1986

BROKEN 8-A Dave Stewart & Barbara Gaskin: The Locomotion
BROKEN 8-B Dave Stewart & Barbara Gaskin: Make Me Promises

Gaskin varttui Hatfieldissa, Hertfordshiressa. Muutettuaan Canterburyyn pyrkiäkseen Kent-yliopistoon, hänestä tuli Spirogyra-yhtyeen vokalisti. Kitaristi Steve Hillage tutustutti hänet sitten Dave Stewartiin, jolla oli vahva tausta progebändeissä kuten Uriel (Hillagen kanssa), josta kehittyi Egg, sekä Hatfield & The North ja National Health. 12 vuotta bändikiinnityksiä saivat Stewartin kaipaamaan uusia haasteita, joten hän ryhtyi itsenäiseksi muusikoksi.

What Becomes of the Brokenhearted oli Stewartille mieluisa Jimmy Ruffinin hitti, ja Gaskin sai hänet ottamaan yhteyttä Colin Blunstoneen. Hän toimi singlellä laulajana. Koska käytännössä jokainen levy-yhtiö antoi singlelle lemput (Rough Traden Geoff Travis tosin piti siitä), Stewart perusti oman levymerkin, nimeltä Broken Records. Rough Trade toimi What Becomes of the Brokenhearted -singlen levittäjänä. Myynti osoittautui yllättävän hyväksi, jopa paremmaksi kuin mihin Rough Traden resurssit riittivät. Toisaalta Stewart aisti henkilökunnassa penseyttä "liian kaupallista" singleä kohtaan. Lopulta singleä tarjottiin Stiffille, jonka uusintapainos nousi hittilistan sijalle 13.

Gaskinia ja Stewartia ei oltu edes kiinnitetty Stiffille, mutta jatkosingle It's My Party toi firmalle rahaa noustuaan yllättäen listaykköseksi. Kaksikko äänitti Lesley Goren vanhan hitin pilan päiten, yhdessä yössä. He saivat huomata, että historia toistaa itseään: Stiff oli ainoa levy-yhtiö, joka oli halukas julkaisemaan heidän uuden cover-singlensä. Sen suosio oli molemmille tahoille odottamaton. Vuonna 1963 alunperin levytetystä hitistä on tehty melkoisen pyörryttävä musiikillinen trippi, mistä jo tuo kansikuva varoittaa.

 

 

Samalla kaavalla jatkettiin: a-puolella cover, b-puolella Dave Stewartin oma kappale. Johnny Rocco oli Marty Wilden pikkuhitti vuodelta 1960. Sen jälkeen Stiff menetti hetkeksi Stewartin ja Gaskinin, ja uudeksi levittäjäksi tuli IDS eli Independent Distribution Services, joka hoiti vuoden 1983 singlet. I'm in a Different World ja The Locomotion ovat taas Stiffin levittämiä. Laitoin silti kaksikon kaikki Broken-merkin singlet Stiff-kansiooni.

Siamese Cat Song on se Disneyn piirrosklassikon Kaunottaren ja Kulkurin muistettava laulu, jonka tulkitsi kaksi siamilaiskissaa. Oikeasti ääniraidalla kuultiin Peggy Leen ääni. Leipzig on Thomas Dolbya vm. 1981, I'm in a Different World Holland-Dozier-Holland -tuotantoa alkujaan Four Topsin tulkitsemana, ja Locomotion on Locomotion.

Dave Robinson hoputti kaksikkoa puskemaan singlejä julki nopeammin, jotta tulisi hittejä ja Stiffille rahaa. Stewart ja Gaskin halusivat kuitenkin perfektionismissaan kypsytellä ideoita rauhassa ja työskennellä verkkaisesti, ja taiteelliselta kannalta se oli varmasti oikea ratkaisu.

Kaksikko työsti albumia nimeltä Disappear vuonna 1982. Johnny Rocco -singlen piti olla esimakua siitä, mutta albumi jäi julkaisematta koska sille ei löytynyt kiinnostunutta julkaisijaa. Toisaalta Robinson ei halunnut albumeja vaan hittisinkkuja.

Albumi Up From the Dark tuli viimein 1986, ja se sisälsi seitsemän singleraitaa. Merkkasin ne tuohon ylemmäs tähdillä. Up From the Darkista tuli sekoitus Disappearille tarkoitettua materiaalia ja aiempia singlejä. Kokoelma As Far As Dreams Can Go (1988) tarjosi loput Disappear-albumin kappaleet.

Mielestäni fantastisin Stewartin ja Gaskinin covereista on Busy Doing Nothing. Löysin tuon heidän versionsa vuosia sitten, ja se teki vaikutuksen maagisella tunnelmallaan. Kappaleen sovitus kuvaa kokonaista päivää aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen. Alussa mies haukottelee, aurinko nousee, kukko kiekuu ja herätyskello soi, sitten hyräillään iloisesti ja Gaskin aloittaa laulamisen:

We're busy doing nothing
Working the whole day through
Trying to find lots of things not to do
We're busy going nowhere
Isn't it just a crime
We'd like to be unhappy, but
We never do have the time

I have to watch the river
To see that it doesn't stop
And stick around the rosebuds
So they'll know when to pop
Better keep the crickets cheerful
They're really a solemn bunch
Hustle, bustle
And only an hour for lunch

Sovitus on rikas, se luo oman sadunkaltaisen maailmansa kaikenlaisilla efekteillä, jotka on sijoitettu tarkkaan harkittuihin paikkoihin. Olen aina miettinyt, että Gaskinin ja Stewartin versiolle voisi tehdä huikean videon, tietokoneanimaatiolla tai vaikka piirtämällä. Parhaat tekijät asialle.

Kohdassa 3:40 alkaa minuutin mittainen jakso, jossa laulu loppuu, musiikki vaimenee hitaasti, luonto tuntuu painuvan hiljakseen yöpuulle.

Sitten katsoin viime vuonna 1949 tehdyn musikaalielokuvan A Connecticut Yankee in King Arthur's Court, jonka yhdessä kohtauksessa Bing Crosby, William Bendix ja Sir Cedric Hardwicke rallattelevat tätä laulua metsässä. Tieto siitä, että Busy Doing Nothing ei olekaan Stewartin ja Gaskinin oma biisi vaan cover, johon tarvitsi luoda vain uusi sovitus, riisui hiukan magiikkaa pois. Mutta Dave Stewart on silti nero. Kaikki nämä kahdeksan singleä kelpaavat todisteiksi siitä.

Hiteillä ei paljoa juhlittu It's My Partyn jälkeen. Busy Doing Nothing ylsi sijalle 49, The Locomotion sijalle 70. Niin, ja I'm in a Different World on toinen kappale tässä satsissa, joka hurmasi minut jo ensikuulemalla vuosia sitten. Muihin covereihin olen syttynyt hitaammin.

The Locomotionille tehty video on melkoinen soppa. Mustavalkoista mykän kauden filmiä ja tuoreempaa kuvamateriaalia sekaisin ja päällekkäin, sotkettuna laulelevasta Gaskinista otettuun materiaaliin. I'm in a Different Worldin videolla bändi soittelee maauimalassa. It's My Partyn videolla nähdään kendo-miekkailua, juhlavieraiden joukossa on mallinukkeja sekä cameoesiintymisen suorittava Thomas Dolby.

What Becomes of the Broken Heartedin videolla Stewart soittaa Lontoon Odeon-teatterin omistamia art deco -tyylisiä Compton-urkuja (googlatkaa "1937 Compton cinema organ"), jotka voi nostaa alhaalta hissimekanismilla ylös lavalle ja takaisin alas. Videon alussa nähtävä siivooja näyttää Jona Lewielta, mutta onkohan?

 

1981

STIN 1-A John Otway & Wild Willy Barrett: Headbutts
STIN 1-B John Otway & Wild Willy Barrett: Headbutts (Live)

Stiff ei suostunut julkaisemaan tätä sinkkua, niinpä Otway ja Barrett varastivat Stiffin logon ja levyetiketin ja loivat oman Stiff Indie -merkin, jonka ainoaksi julkaisuksi tämä jäi. Jonkinlaisena perusteluna Otway selitti, että koska Amerikassa Epic ei suostunut julkaisemaan monia Stiffin singlejä, kehitettiin Stiff America -levymerkki, joten me teemme saman tempun.

Otway esitti Headbuttsia keikoilla visuaalisena aktina, jossa avustaja Wild Willy Barrett sysäsi aina oikeilla hetkillä Otwayn päätä päin mikrofonia niin, että kuului tömähdysefekti. Levyllä tämä ei toimi. A-puoli on aivan kuunneltava, kiitos sähköisen sovituksen ja Barrettin muun avustamisen, mutta b-puolen liveä kuunnellessa ei tajua mitään hauskaa, mille olisi tarkoitus nauraa, ja kuulija raapii vain päätään hämmentyneenä tai onnettomasta standup-komiikasta ärsyyntyneenä.

 

1978

 

 

UPP 1-A Legend: My Typewriter
UPP 1-B Mickey Jupp: Nature's Radio

Stiff julkaisi Lontoon Southendissä syntyneeltä Mickey Juppilta muutakin kuin Juppanese-albumin. He käänsivät katseensa taaksepäin, aikaan, jolloin mies soitti Legend-nimisessä bluesfolkrock-yhtyeessä, ja julkaisivat kokoelman Mickey Jupp's Legend (GET 2, 1978). Kaksi biisiä ensialbumilta Legend (1969), seitsemän kakkoslevyltä Legend / The Red Boot Album (1971) ja neljä Moonshinelta (1971). Lisäksi singlebiisit Georgia George (1969) ja Don't You Never (1971) sekä 1977 syntynyt Nature's Radio. Tämä 1000 kappaleen promosingle toimi maistiaisina. Tätä ei kenties myyty missään levykaupassa, vaikka Stiffin tuntien, mistäs sen tietää... My Typewriter alkaa hyytävästi, kuin jostain synkästä, aavemaisesta linnasta myrskyisenä yönä. Itse laulu on sentään reipas ja hauska renkutus.

Juppin Legendin aikaisista lauluista Cross Country ja Cheque Book ovat päätyneet useankin yhtyeen versioimiksi. Ensinmainitun teki esimerkiksi Kursaal Flyers, jälkimmäisen Dr. Feelgood, jonka kitaralegenda Wilko Johnson kehui Juppia parhaaksi kuulemakseen valkoiseksi laulajaksi ja erinomaiseksi lauluntekijäksi. Feelgoodit ottivatkin Legendin musiikista paljon oppia. Samat biisit päätyivät Suomessa lahjakkaan teini-rhythm'n'blues -yhtye Spidersin sekä Eero ja Jussi Raittisen käsittelyyn. Raittisten Hämeentie 38 -albumilla on useampikin Juppin kappale.

Juppilla oli uransa alkuvaiheissa tiiviitä yhteyksiä Gary Brookerin, Robin Trowerin, B.J. Wilsonin ja Chris Coppingin kanssa. Kaikki Southendin kasvatteja, jotka soittivat The Paramounts -nimisessä yhtyeessä. Jupp taas yritteli sellaisessa bändissä kuin Black Diamonds. Trower sitten suositteli häntä liittymään yhteen vastaperustettuun yhtyeeseen, jolle Brooker antoi nimen Orioles. Kun Brooker perusti Procol Harumin vuonna 1967, kokeilivat Jupp ja Trower The Jam -nimisen bändin kanssa, mutta kun Trowerkin liittyi Procol Harumiin, Jupp jäi yksin.

Keikkojen vähyydestä ja yleisön kiinnostuksen puutteesta kärsinyt Legend hajosi 1972 tehtyään jäähyväissinglen "Don't You Never". Tämän jälkeen Jupp, joka ei osannut eikä viitsinyt pitää meteliä itsestään, vietti hiljaiseloa keskittyen soitinmyyjän työhönsä, jättäen soittamisen harrastukseksi.

1977 Procol Harumin Keith Reid ryhtyi Juppin manageriksi, bändin tuore kosketinsoittaja Pete Solley tuotti Juppin soolosinglen "Nature's Radio / Down At the Doctors", joka julkaistiin Arista-merkillä. Singlen heikko myynti sai Stiffin porukan suhteidensa avulla hankkimaan Vertigo/Phonogramilta ja Bell/Aristalta oikeudet Legendin levytyksiin ja Nature's Radio -singleen, ja tyrkkäsivät kokoelman markkinoille, jotta vaatimaton Jupp saisi vihdoin ansaitsemaansa nostetta uralleen.

1985

VAIN 1-A Makin' Time: Here Is My Number
VAIN 1-B Makin' Time: Nothing Else
VAIN 1-C Makin' Time: I Get a Love From You
VAIN 2-A Makin' Time: Feels Like It's Love
VAIN 2-B Makin' Time: Honey
VAIN 2-C Makin' Time: Boom Boom

VAIN oli Countdown-levymerkin singlesarja. Stiff toimi lisenssifirmana.

Wolverhamptonin lähellä Willenhallissa, West Midlandsissa perustettu mod-bändi Makin' Time avasi komeasti. Here Is My Number on vauhdikas ja mukaansatempaava poppikappale, joka kuulostaa The Style Councilin ja Katrina and the Wavesin risteytykseltä. Feels Like It's Love on ihan vahva ja mukava sinkkubiisi sekin, ja sen b-puolella on selvää The Zombies -pastissia yritetty. I Get a Love From You ja John Lee Hookerin Boom Boom ovat 12-tuumaisilla bonuskappaleina. Here Is My Number, Feels Like It's Love ja Honey ovat mukana bändin albumilla Rhythm and Soul.

1986

VAIN 3-A The Kick: I Can't Let Go
VAIN 3-B The Kick: Armchair Politician

Mod-bändi Itä-Lontoosta. Debyyttisingle Let's Get Back Together julkaistiin 1984. Se on löydettävissä myös ensimmäiseltä Shake Some Action -sarjan kokoelma-CD:ltä.

Kakkossingleksi valittu I Can't Let Go on alkujaan Evie Sandsin 1965 laulama kappale, listakakkonen The Holliesille vuonna 1966. Olin varma siitä, että minulla on tuosta biisistä jokin versio hallussani ennestään, kun kuulosti tutulta. Aivan, australialaisen Ronnie Burnsin tulkinta vuodelta 1967, joka kantaa nimeä Can't Let Go.

The Kick teki 1986 myös Scapegoat-nimisen singlen, ja siinä kaikki.

 

 

VAIN 4-A The Prisoners: Whenever I'm Gone
VAIN 4-B The Prisoners: Promised Land
VAIN 4-C The Prisoners: Gravedigger

1980 perustettu garage-mod-bändi Chathamista, Kentistä. The Prisoners pistää kunnolla rokiksi kolmen oman kappaleen voimin. Instrumentaali Gravedigger on maksisinglen ylimääräisenä. Nämä olivat jo neljän albumin veteraaneja (neljäs kiekko tehtiin The Milkshakes -yhtyeen kanssa puoliksi) siirtyessään Stiffille vuonna 1986. Firman talousvaikeudet varmaan johtivat kuitenkin siihen, että viides albumi In From the Cold julkaistiin Countdown-merkillä Stiffin toimiessa vain lisensöijänä ja copyright-haltijana. LP:tä myytiin vain kahden viikon ajan, minkä jälkeen se vedettiin myynnistä Stiffin konkurssin takia, eikä enempää prässätty. Tämä takaisku pakotti bändin hajoamaan.

 

 

VAIN 5-A Makin' Time: Pump It Up
VAIN 5-B Makin' Time: Walk a Thin Line
VAIN 5-C Makin' Time: Once Again
VAIN 5-D Makin' Time: Eating Up the Cold

Elvis Costello -cover, Booker T & The MG's -tyylinen urkuinstrumentaali, ja maksilla on vielä kaksi rokkaavaa biisiä. Oikein maukasta. Costello kirjoitti Pump It Upin sanat vuonna 1977 ollessaan vielä Stiffillä ja kierrellessään Britanniaa Wreckless Ericin, Nick Lowen, Ian Duryn ja Larry Wallisin kanssa samalla kiertueella, jolla äänitettiin Stiffs Live -levy. Yhden hektisen keikan jälkitunnelmissa uupuneena. Levylle Pump It Up päätyi kun hän oli Radarilla.

Countdown-merkki kohtasi tiensä pään 1986. Makin' Time sai sitten julki kakkosalbumin No Lumps of Fat Or Gristle Guaranteed omakustannemerkillä Ready to Eat Records. Yksikään näistä neljästä kappaleesta ei ole sillä mukana.

1980

Wilko BLO 1-A Wilko Johnson: Oh Lonesome Me
Wilko BLO 1-B Wilko Johnson: Beauty

Ei ole Wilko mikään kultakurkku, mutta ihan kelvosti hän vetää tämän vanhan Don Gibsonin kantristandardin. Tahti on jotain pseudo-reggaeta, mikä sopii hyvin. Singlen takakannessa mies luo katsojaa kohti sen kuuluisan tuijotuksensa, samalla tavalla kuin nainen etukannessa.

Beauty on Ian Duryn ja Russell Hardyn tekemä kappale, mikä vie mietteet Kilburn and the High Roadsiin. Tai sitten Duryn ja Blockheadsien Laughter-albumiin, Wilko kun soitti tuossa bändissä ja tuolla levyllä noihin aikoihin. Etiketitkin kopioivat BUY 27 -singleä eli Duryn What a Waste -seiskan etikettejä. Levymerkiksi on laitettu Blockhead, mutta Stiff-keräilijät pitävät tätä Stiff-singlenä.

 

1985

 

 

WINTER 1-A The Winterbabies: Bossa Nova Suicide
WINTER 1-B The Winterbabies: Tidal Wave

Taiteellista poppia, varsinkin Tidal Waven semi-eteerinen loppu jää kummittelemaan kuulijan päähän. Oikein taitavasti tehty single, tuottajana Jeff Wayne, joka teki sen äärikunnianhimoisen konseptilevyn H.G. Wellsin Maailmojen sodasta vuonna 1978. Naislaulaja Debbie King oli mukana myös Language-yhtyeessä, joka teki Stiffille We're Celebrating -singlen. Keith Bayley oli duon toinen osapuoli. The Winterbabies ei tehnyt muita levytyksiä.