Halfbreed

HALFBREED

Halfbreed (1975)

Hmm, en muista mitä oikein googlasin, mutta osuin yhdelle nettisivustolle, jolla joku engelsmanni arvosteli sekalaisia vähän tunnettuja pop- ja rock-vinyyliälppäreitä joita hän oli kerännyt vuosien mittaan. Yksi arvostelluista levyistä oli tämä brittibändi Halfbreedin ainokainen albumi, ja mies vuodatti sille melkoisen määrän kehuja. Tuo positiivinen kritiikki, joka ulottui myös erikoisiin, muotoon leikattuihin levysoitinkansiin, sai minut kiinnostumaan levystä. Sitten huomasin, että olihan Halfbreed arvosteltu Soundissakin, numerossa 7/1976, ja myönteinen arvio sieltäkin löytyi. Päätin hommata levyn itselleni MusicStackin kautta. Suht' hyväkuntoinen yksilö maksoi 30 dollaria yhdessä jenkkiputiikissa.

Halfbreed soitti tuhtia R&B- ja soul-vaikutteista, usein lievästi funkya rokkia, johon urut ja muut koskettimet antavat väriä. Musiikin silmiinpistävin piirre, ja se juttu joka saattaa monille olla ratkaiseva koetinkivi, on vokalisti Mick Whitakerin ääni. Miesparka kuulostaa siltä kuin äänensä viinalla pilannut renttu sammaltaisi parin promillen humalassa. Ymmärrän hyvin niitä, joiden mielestä Whitakerin ääni pilaa koko levyn eikä lopputulosta pysty kuuntelemaan. Minulle tämä ei ole liikaa, vaan minua jotenkin päinvastoin huvittaa Whitakerin mokellus. Ainakin on persoonallisuutta, ja mies osasi laulaa ihan oikeasti - sen kyllä kuulee.

Bändin muusikot ovat erinomaisia, samoin biisit, joista vastaavat lähinnä Whitaker ja kitaristi Tom Farrier. Soitto potkii kuin muuli etenkin Billy Deanissa ja Americassa, ja Buttermilkissa ollaan vastaavasti iloisen rentoja ja railakkaita.

Hyvin erikoinen ratkaisu on tehty kappaleessa Miss Anne, joka kuulostaa siltä kuin bändi soittaisi viereisessä huoneessa ja musiikki kuuluisi vain heikosti seinän läpi... kunnes tullaan viimeiselle minuutille... siihen asti vaimeana soinut musiikki päättyy hetkeksi, sitten ilman ennakkovaroitusta se jatkuu kovalla volyymilla ja päättyy todella funkysti. Erikoista, etteivät äänittäneet koko biisiä tuolla tavalla. Surumielisessä Gamblin' Manissa ilmeisesti Farrier siirtyy mikin varteen, hänen äänensä on pehmeämpi, melodisempi.

LP päättyy melkoiseen kliimaksiin So Long -biisissä. Musiikki taukoaa lähes kokonaan juuri ennen loppua, vain urut jäävät soimaan hiljaa. Sitten rummut palaavat, paukuttelu yltyy lievästi... lopuksi koko bändi soittaa viimeiset tahdit aivan täydellä volyymilla kitaran ulistessa hienoa sooloa, ja biisi lopetetaan kuin seinään. Kun kuuntelin levyä ensimmäisen kerran, jäin äimistyneenä tuijottamaan levyä tuon loppukliimaksin jälkeen, ja toivoin saavani kuulla vielä lisää... mutta ei, Halfbreed ei koskaan levyttänyt mitään muuta. Kaikki jäi tähän yhteen älppäriin.

Olen kertonut aiemmin (joulukuun ensimmäisenä 2016) nimimerkki Chuntaon mainiosta raremp3-blogista. Heti ensitöikseni lähetin Chuntaolle mp3:t Halfbreedin levystä, koska halusin esitellä maailmalle tämän löytämäni upean levyaarteen, ja hän postasi levyn blogiinsa aivan innoissaan. Jatkoin avustustyötä Doc Kirby & Co:n, Yaquin ja Shortwavebandin levyillä, ja Chuntaosta tuli kamuni RateYourMusicissa ennen kuin viimein häipyi siitä saitista.

Olen RYMissä huomannut, ettei Halfbreedin ainoa albumi ole saanut hirveän innostunutta vastaanottoa. Ei kai bändin musiikki sitten läheskään kaikkiin kolahda. Ei voi mitään. Minä kuitenkin RAKASTAN tätä LP:tä, pidän sitä mestariteoksena, ja minusta on melkoinen sääli ettei porukalta tullut enempää levyjä.

Whitakerin nimi oli kirjoitettu kahdella t:llä Halfbreedin levyn kansissa, mutta minä kirjoitan sen yhdellä t:llä, koska sillä kirjoitusasulla olen onnistunut löytämään tietoa Halfbreedista ja sen laulajasta. Tässä yksi informatiivinen sivu. Eli Mick perusti ensimmäisen bändinsä, nimeltään Blues and Beyond, vuonna 1963. Sitä seurasi iso liuta paikallisia pikkubändejä: Consolidated Sounds, The Habit, Lemonade Pie, Sliced Fingers, kunnes hän perusti Halfbreedin kitaristi Tom Farrierin kanssa. Tekivät levyn, sen jälkeen kiertueen Leo Sayerin kanssa, minkä jälkeen manageri häipyi bändin rahakassa mukanaan. Mick lohduttautui hukuttamalla itsensä työhön. Väittää tehneensä jopa 1300 studiosessiota, enimmäkseen omaksi huvikseen, mutta myös sekalaisten muiden artistien, kuten Tom Jonesin, Lindisfarnen Alan Hullin sekä Tina Turnerin kanssa.

Whitaker väittää levyttäneensä jopa 10 albumia, muttei ole kuulemma saanut pennin latia yhdestäkään. Discogs ei tunne kuitenkaan muita Mick Whitaker -nimellä tehtyjä levytyksiä kuin 1978 julkaistun singlen When a Man Loves a Woman / Pretty Girls sekä LP:n Stand By Me vuodelta 1982. Jostain Halfbreedin jälkeisestä levytyksestä muistan kuulleeni pätkän netissä, Mickin ääni oli siinä melkoisen paljon tavanmukaisempi, siloitellumpi.