Mike Oldfield

MIKE OLDFIELD

Discovery (1984)

Ensimmäinen Oldfield-levyni. Ostettu Leppävaaran Maxi-Marketista 10. joulukuuta 1992. Mietin jonkin vanhemman levyn, vaikka Tubular Bellsin ostamista, mutten uskaltanut heti kokeilla mitään niin vanhaa ja vaikeaa levyä. Päätin aloittaa turvallisemmalla ja helpommalla levyllä, jolla on vähintään yksi tuttu biisi. Discoverylla olivat mukana To France ja Tricks of the Light, joten uskalsin ostaa sen.

Kirjoitin päiväkirjaani: "Luppotunneilla [minulla oli siihen aikaan torstaisin luppotunteja kesken koulupäivän] pyöräilin Leppävaaran Maxiin. Lunta ei ole tällä hetkellä ja pyörä on korjattu, joten otin pyörän. Ostin kaksi CD-levyä, äidille joululahjaksi Sergio Dalman uusimman levyn (äidille ilouutinen, meille muille kauhistus - ainakin minulle), ja minulle Mike Oldfieldin "Discoveryn". Minä olin kirjoittanut paperille 12 artistia, joilta haluaisin itselleni enemmän musiikkia, mutta Maxista ei löytynyt Americaa, Emmet Housea [varmaan M & H Band, jonka Popcorn-versioinnin Tapani Ripatti oli soittanut Ocsidissa], Def Leppardia, Supertrampia, Propagandaa, Barry Manilowta, Moody Bluesia, Love and Moneyta, Al Stewartia, Gerry Raffertya eikä Heikki Laurilaa. Yksi Howard Jonesin levy löytyi, mutta siinä ei ollut ainuttakaan tuttua kappaletta. Mike Oldfieldilta sentään löytyi levyjä, ja jouduin tekemään valinnan "Discoveryn" ja "Tubular Bells ykkösen" välillä. Jokin kuitenkin sanoo minulle että valintani oli väärä. Olen kuullut "Tubular Bellsin" joskus pienenä, mutta en muista siitä enää yhtään mitään".

Lainaan itseäni (13.8.2017): "Mike Oldfield alkoi kiinnostaa useasta pienestä syystä. Luulen, että Hindrénien Sam-pojalla oli "Tubular Bells" kasetille nauhoitettuna, ja että kuulin siitä osan pikkupoikana. En ollut asiasta varma enää 90-luvun alussa enkä ole vieläkään. "Moonlight Shadow" ja "To France" saivat minut ihmettelemään, miten Oldfield voi kuulostaa ihan naiselta. En ymmärtänyt vuonna 1984 vierailevien vokalistien konseptia. Nuo molemmat kappaleethan lauloi Maggie Reilly. Tubular Bellsistä luin vielä, että se olisi rikkonut päällekkäisäänitysten ennätyksen aikoinaan. Hesarissa arvosteltiin jokin Oldfieldin levy - olisiko ollut Amarok - ja varsin negatiivissävytteisessä arvostelussa sanottiin, että miehen vaikutus on ollut marginaalinen. Löysin kirjastossa englanninkielisiä musiikkikirjoja tutkiessani lisääkin haukkuvia kommentteja hänen levyistään. Pidin kaikista Oldfieldin kappaleista jotka olin siihen mennessä kuullut, mutta minua kiinnosti tietää, mikseivät kriitikot kehu hänen levyjään".

Niinpä kuulostelin tarkkaan virheitä kuunnellessani Discoverya, selvittääkseni miksi se on huono levy. Poison Arrowsin yksi koukku muistutti Moonlight Shadowista, ei hyvä tuollainen itsensä kopiointi. Onko Crystal Gazing vähän hölmö kappale? Jääkö nimikappaleen sanoitus hämäräksi? Saved By the Bellissä Barry Palmer rupeaa heti kahden minuutin jälkeen venyttämään nuotteja liian pitkiksi, noita rivien loppuvenytyksiä olisi pitänyt pätkiä miksausvaiheessa.

Lopulta kirjoitin päiväkirjaani vain: ""Discovery" oli hyvä levy. Kaksi tuttua kappaletta, kolme jotka nauhoitin ja loput kolmekin olivat keskinkertaisuuden yläpuolella".



Siinä ne Hesarin Oldfield-arvostelut (Markku Fagerlund ja Jukka Hauru) joihin kiinnitin huomiota - tai ainakin Heaven's Open -kritiikkiin:

Tubular Bells (1973)

Tubular Bellsin sain äidiltäni joululahjaksi kun olin 18-vuotias. Päiväkirjaani kirjoitin 24.12.1992: "Positiivisin ja suurin yllätys oli kuitenkin äidin ansiota. Hän muisti - toisin kuin minä - minun kertoneen useita vuosia sitten, että pidän Mike Oldfieldin musiikista. Ajatella, että sinä jouluna, jolloin sitä eniten haluan mutta vähän odotan, minä saan juuri sen mitä haluan. "Tubular Bells ykkösen" minulletuomisen takana ovat taatusti jotkut korkeammat voimat".

25.12.1992 kirjoitin päiväkirjaani vielä: ""Tubular Bells"? Ykkösosa on hyvä, mutta kakkonen oli alussa mitäänsanomatonta taustamusaa, lopussa ärsyttävää ja tyylitajun puutetta osoittavaa meteliä. Paha sanoa, mutta levy jäi kyllä jälkeen "Discoverystä" ja kaikista muista yksittäisistä singleistä, jotka olen Oldfieldin tuotannosta kuullut. Sinänsä ihan mukavaa taustamusiikkia, jota ei tarvitse sen kummemmin kuunnella. Riittää että se soi, ja aina välillä voi höristää korviaan ja sanoa: "Ohoh, tuleepas sieltä mielenkiintoista saundia!"".

Pöh. Ajan kuluessa mielipiteeni pehmeni tuosta ja muuttui positiivisemmaksi. Taisi vain olla liian haastavaa musiikkia 18-vuotiaan kerralla sulatettavaksi.

"Tubular Bells" oli pitkään kännykkäni soittoäänenä, vaan kun 11. helmikuuta 2011 ostin tämän yhä palvelevan Nokiansimpukan mallia 3710, piti vaihtaa soittoääni. Senhän kerroin vuodatussivullani heti tuoreeltaan. 3710:aan ei saanut Tubular Bellsiä ostettua. No, olisihan sen saanut kännykkään siirretyksi samalla tavalla kuin siirsin tämän nykyisen soittoääneni, Manfred Mannin version The Who'n My Generationista.

Tubular Bellshän tunnetaan myös Manaaja-tunnarina, mutta minulle se on vain ja ainoastaan Tubular Bells eikä mikään Manaaja-tunnari.



Crises (1983)

Tämä on minun omistamani versio, mutta minä kyllä ostin sen 25. helmikuuta 1993 Leppävaaran Maxi-Marketista, joten levy ei voi olla vuodelta 2000. Discogsissa on väärä julkaisuvuosi.

Crises oli toinen itse ostamani Oldfield-levy, ja kolmas miehen levyistä jonka sain haltuuni. Kuuntelin sen 26. päivänä ja kirjoitin näin:

""Crises"-levy oli hyvä, vaikka sen jättämä olo oli hiukan tyhjä. Kun nimimelodiasta oli selvitty, levy suorastaan hurahti loppuunsa. En tiedä, vastasiko levy 105 markan hintaansa, mutta asiaa olisi auttanut, jos "Crises"-kappale sittenkin olisi ollut viimeisenä. Onneksi en ole kovin hyvä arvioimaan, onko jokin tavara hintansa väärti. Levyn parhaimmistoa olivat erikoinen "In High Places" ja iloinen "Taurus 3". Lopetuskappale "Shadow on the Wall" oli heviksi aika mietoa musaa, "Discovery"-levyn nimilaulussa oli enemmän hevimäisyyttä. Mutta sellaisesta musiikistahan en pidä..."

Crises on selvästi aiempia levyjä kaupallisempi. Lyhyemmät kappaleet ovat kaikki radiosoittoa anelevia, mutta hienoja - ja ennen kaikkea keskenään täysin erilaisia. Tosin hevipala olisi tosiaan saanut olla hevimpi.

20-minuuttiselle nimisävelmälle on Oldfieldilla riittänyt ideoita tarkalleen puoleenväliin asti. Sen jälkeen nitkutellaan loppuun saakka tylsästi. Silti pidän siitäkin paljon, ne ideat jotka tästä löytyvät ovat hyviä ja riittävät kantamaan kokonaisuutta.



Hergest Ridge (1974)

Ostopäivä oli 3. toukokuuta 1993.

5.5.1993: ""Hergest Ridgen" kuuntelin tänään, "Incantationsia" en. Siinä vaiheessa oli näet jo keskipäivä, ja koska ei ikinä tiedä, montako tuntia tavallista aiemmin Jonna tulee koulusta kotiin, päätin olla kuuntelematta [minulla ei ollut omaa CD-soitinta tuolloin, vaan kuuntelin levyjä olohuoneessa äidin ja isäpuolen stereolaitteistolla, salaa kun olin yksin kotona].

"HR" oli... hmm, no suoraan sanoen se oli korville nautinnollisempi, mutta sisällöltään tyhjempi. "Tubular Bellsin" kaltaista meteliä ei juuri esiintynyt, mistä plussa, mutta samalla se oli myös yksitoikkoisempi sävellys. En osaa sanoa kuuntelisinko "Hergest Ridgeä" mieluummin kuin "Tubular Bellsiä", mutta paremmat arvosanat minä ainakin annan sille".



Incantations (1978)

Ostettu samana päivänä kuin Hergest Ridge, Stockmannilta 3.5.1993.

6.5.1993: ""Loitsuja" oli jo parempaa musiikkia, vaikka Oldfieldin tyyli onkin minulle jo niin tuttu ettei se mitään erityistä tarjonnut. Mutta hyvä levy".

Itse asiassa sietämättömän pitkä ja uuvuttava levy. Liikaa tuota Hiawatha-runoakin. Kohtuus olisi pidettävä kaikessa.



Ommadawn (1975)

Tämän ostopäivää en tiedä, mutta kyllä se joskus 1993 oli. Kun 1995 opiskelin Karjaalla Västra Nylands folkhögskolassa taidetta, soitin Ommadawnin kasetilta yhtenä päivänä kun istuimme kaikki opetussalissa piirtelemässä tai maalaamassa. Olin edellisenä päivänä omassa asuntolakämpässäni jättänyt albumin nauhoittumaan yhden kasetin ykköspuolelle sillä välin kun menin oppitunnille, ja vielä saman päivän iltana täytin kasetin sekalaisilla lyhyemmillä Oldfieldin instrumentaaleilla. Sitä kasettia oli sitten kivaa kuunnella seuraavana päivänä taiteentekemisen lomassa. Part Onen loppupuoli on parhaita Oldfield-hetkiä ikinä.




Platinum (1979)

Ostopäivä oli 29.7.1993. Seuraavana päivänä kuuntelin ja kirjoitin päiväkirjaan: ""Platinumista" on paljonkin kerrottavaa. Neliosainen nimieepos oli sitten sitä diskoa, jota joku arvostelu "Incantationsista" jo löysi (minä en oikein). Varsinkin osat "Platinum" ja "Charleston" taisivat olla vain vitsejä, tosin omaperäisyydessään varsin viihdyttäviä (pos. tavalla) sellaisia. Hauskaa muzakkia, erilaista Oldfieldia, mutta ennen kaikkea menevää ja sujuvaa. Soittimet pysyivät 100-prosenttisesti rytmissä ja banaaleille riffivaihdoille saattoi tällä kertaa hymyillä. Sitävastoin "Woodhenge"... Oldfieldin äänimaailma on liian mahtipontinen luodakseen vakuuttavan hiljaisen paikan ilmapiirin. Myöskään banaali "Sally" ei vakuuttanut. Mutta sitten tuli "Punkadiddle"! Mikäli muistan lukemani oikein, on kyseessä parodia. Joo-o, kappale kuulosti kymmenvuotiaalta pikku-Metallicalta pelaamassa Pacmania. Hyvää biittiä!

"I Got Rhythm" oli soulmies Lester Youngin bravuuri (lähde: YLEn "Lady Day" -kuunnelmasarja), mutta tästä en kyllä sitä tunnistanut. Koko "Platinum"-levy vierähti eteenpäin yllättävän nopeasti, ja tämä hidas yritti luoda tarpeeksi lopetustunnelmaa. Ei aivan onnistunut".

Oldfieldin huumorilevy. Olen aina ihastellut Gong-rumpali Pierre Moerlenin tarkkaa työskentelyä tällä levyllä.

Sally oli alunperin aivan toinen biisi, mutta levy-yhtiö Virgin ei pitänyt siitä ollenkaan ja vaati Oldfieldia tekemään jonkin toisen kappaleen tilalle. Platinumista oli ehditty jo prässätä jonkin verran kappaleita, joissa on tämä alkuperäinen Sally. Oldfield teki sitten biisin nimeltä Into Wonderland, josta tuli uusi Sally, ja se löytyy sitten melkein kaikista Platinumeista. Eli ellei omalla levyllänne ole biisiä, joka alkaa "Sally, I'm just a gorilla...", niin teillä ei ole sitä alkuperäistä vinyylipainosta. Olen kuullut YouTubesta tuon originaali-Sallyn, ja se on kauhea, aivan järkyttävän huono. Ei ihme, ettei Virgin pitänyt siitä.




Five Miles Out (1982)

19.8.1993 ostettu. Vähän viivästyi sen kuunteleminen, vasta 24. päivänä pääsin perehtymään siihen. Mutta sanottavaa riitti:

""Five Miles Out" oli huonompaa tavaraa kuin mitä hieno vihkonen lupaili. "Taurus 2" oli odotetusti erilainen kuin kolmososa, mutta että näin erilainen! Eepos ei ollut kovin mielenkiintoinen - siinä ei ollut mitään soundia josta varsinaisesti nauttia, eikä mitään mikä jäisi mieleen. Keskivertoa siis. "Family Man" oli ennestään minulle tuttu kappale, ja ihmettelen minkä takia vain Hall & Oatesin versiota kuullaan radiossa? Se on minusta sovitukseltaan aika mauton. Oldfieldin näkemys on minusta nautittavampi - ainakaan minä en ole löytänyt siitä mitään vikaa. Sitten vielä yksi eepos - puhh! "Orabidoo" oli aluksi rentouttava, mutta sitten tuli se koneääni, paha tyylirikko. Reillyn laulua olisi ollut parempi ripotella myös keskelle kappaletta eikä vain loppupuolelle. "Mount Teidi" ei onneksi pettänyt, ja se nosti odotuksiani nimikappaletta kohtaan. Loistava sanoitus sai minut odottelemaan jotain tosi mahtavaa, mutta kuinkas kävikään... "Five Miles Out" on uhh... hirveä! Se robottiääni oli lisäpilaajana. Hevirokkia tavoitteleva sovitus, Oldfieldin ja Reillyn huutaminen sekä karmiva lopputulos... ääh, en pysty kuvailemaan. Lävitse paistava kunnianhimo ja ammattitaito nostavat arvosanani kuuteen (kilttiä minulta), mutta sanoitusta tulee kyllä sääli, kun teos on pilattu tällä tavalla".

Joo, en vieläkään pysty nauttimaan albumista kokonaisuutena enkä varsinkaan nimikappaleesta. Sanoitus on todella hieno, mutta nimikappale olisi pitänyt säveltää ja sovittaa uudestaan. En löydä levystä paljoa muuta kehuttavaa kuin Family Man ja kansikuva... ja Mount Teidikin on OK.




QE2 (1980)

"Titanic would have been a better title", lyttäsi joku aikalaisarvostelija. Voi Mike-parkaa, kun ei tykätä.

QE2 ei ollut helppo löytää, vasta 30. joulukuuta 1993 sain oman kappaleeni jostain Stockalta tai mistä lie kaupungin marketin musiikkiliikkeestä. Viimeisiä puuttuvia lenkkejä Oldfield-kokoelmassani. Seuraavana päivänä kirjoitin päiväkirjaani: "Vietin puolet viime yöstä kuuntelemalla CD-levyjäni. "QE2" oli kelvollinen, aika tasapaksu mutta sen kaksi cover-versiota (joista ABBAlta lainattu "Arrival" oli täysyllätys) piristivät kokonaisuutta. Myös nimiraita sisälsi joitakin hienoja koukkuja".

Nykyään QE2 on minulle sellainen "onpahan vaan" -Oldfield-levy. Wonderful Land on hieno The Shadows -cover. Se oli jo ennestään tuttu ennen koko albumin kuulemista, sillä olin nauhoittanut sen radion toivekonsertista - varmaankin 1992 joulukuun alussa, sillä samalle kasetille päätyi myöhemmin 10. joulukuuta ostamani Discoveryn pisin kappale The Lake.



Mike Oldfield's Single / Froggy Went A-Courting (1974)

Don Alfonso / In Dulci Jubilo (1975)

Portsmouth / Speak (Tho' You Only Say Farewell) (1976)

William Tell Overture / Argiers (1976)

Cuckoo Song / Pipe Tune (1977)

Take 4 EP (1978)

Five Miles Out / Live Punkadiddle (1982)

To France / In the Pool (1984)

Pictures in the Dark / Legend (1985)

The Complete Mike Oldfield (1985)

Rautatieasemaa vastapäätä, Kaivokadun toiselta puolelta City-Käytävän levykaupasta ostettu mahtava kokoelma. Tätä kuuntelin Karjaalla opiskellessani paljon, joten 1995 tai 1996 se on kai sitten hankittu. Tällä on paljon albumeilla julkaisemattomia sinkkubiisejä, siinä syy ostoon.



Islands (1987)

Tällä levyllä on totisesti tarinansa.

Ostin alunperin mustavalkokantisen CD:n. Kuunnellessani sitä äidin ja isäpuolen stereolaitteistolla jouduin pettymään. En siksi, että levy olisi ollut huono, ei todellakaan. Petyin siksi, että levy ei soinut kunnolla. Jo pitkän The Wind Chimes -eepoksen lopussa alkoi kuulua lievää, tasaista raksutusta. Raksutus yltyi mitä pidemmälle levy eteni. Viimeisenä kappaleena soineesta, Bonnie Tylerin tulkitsemasta Islands-biisistä ei kuulunut käytännössä mitään, kun kovaääninen raksutus peitti kaiken alleen. Ajattelin, että CD:ssä oli jokin vika, huonosti prässätty tai jotain.

Säilytin CD:n silti. Maaliskuussa 1995 sain oman pienen, kannettavan CD-soittimen, joka minulla on yhä tallella. Se soitti Islandsia ilman mukinoita. Mitään raksutusta ei kuulunut, levy soi loppuun saakka puhtaasti.

Joskus vielä myöhemmin - jep, se oli syksyllä 1995, kun opiskelin Karjaalla - kävin Helsingissä levykaupassa ja huomasin Islandsista erilaisen CD-painoksen. Hienot värikannet, eri biisijärjestys ja mukana yksi bonusraita, When the Night's on Fire. Päässäni raksutti: hmm, olisiko käynyt niin, että kaikki kappaleet siitä alkuperäisestä mustavalkokantisesta Islands-CD:stä olisivat olleet viallisia, ja nyt on sitten julkaistu uusittu parempilaatuinen CD-painos, johon on tehty uudet kannet, lisätty yksi bonuskappale korvaamaan aiempi vahinko ja vaihdettu vielä biisijärjestystä jotta levy olisi mahdollisimman erilainen? Ostin sen värikantisen levyn.

Säästin mustavalkokantisesta CD:stä kansivihon ja sujautin sen värikantisen CD:n sisälle. Sitten heitin loput siitä epäkelvosta CD:stä roskiin, vaikka se nyt soikin moitteettomasti siinä kannettavassa soittimessani.

Vasta melko vähän aikaa sitten sain Discogsia tutkimalla selville, että nelivärikantinen Islands-CD on aivan yhtä vanha kuin mustavalkokantinen - siis vuodelta 1987. Värikantinen on vain eurooppalaispainos, ja se alunperin ostamani mustavalkokantinen on USA-painos.

Se jäi vielä mysteeriksi, miksi USA-CD ei soinut kunnolla vanhempieni CD-soittimessa. Oliko levyssä prässäysvika vai oliko syynä vanha, kulunut CD-soitin? Soittimella oli kyllä taipumusta nykiä soittaessaan joidenkin CD-levyjen avauskappaleita.

Itse levystä. The Wind Chimes on Oldfieldin komeimpia sävelteoksia etnovaikutteineen. Tyylikäs, ja vaikka tässäkin ideat hupenevat heti puolenvälin jälkeen, Oldfield vie teoksensa loppuun kiinnostavammin ja värikkäämmin kuin Crisesin kohdalla.

Bonnie Tylerin laulama nimikappale on komea. Norjalainen entinen lapsitähti oli yllättävä valinta vokalistiksi, mutta Anita Hegerland klaarasi osuutensa hyvin. The Time Has Come oli minulle tuttu ennestään, upea kappale. USA-versiossa Magic Touchin lauloi Max Bacon, eurooppalaisissa painoksissa kuultiin Jim Pricea. Siinä vielä yksi asia, jossa eri maiden versiot poikkeavat toisistaan. En menettänyt Baconin versiota heittäessäni USA-CD:n roskiin, nauhoitin sen kasetille, ja nyt minulla on CD-tasoinen kopio. Ja se USA-CD:n kansibooklet on yhä tallella myös.

When the Nights on Fire ei ole mitään spesiaalia, Hegerlandin laulama kappale on melkein kuin vaihtoehtoinen versio Islandsista ja melkoisen paljon tylsempi.

Ai jaa, Hegerland oli Oldfieldin tyttöystävä. No sehän selittää. Muistankin lukeneeni monta vuotta sitten jostain lehdestä pikkujutun, jossa kerrottiin, että Oldfieldilla on kovasti haku päällä vaaleiden skandinaavikaunotarten perään, heh heh. Oli näet pistänyt jonkin deitti-ilmoituksen jonnekin.

Dougie Gordon -parka. Oli hänellä kestämistä kun tuota Oldfield-haastattelua teki. Heti seuraavassa Soundin numerossa (2/79) juteltiin Pekka Pohjolan kanssa ja mainittiin tuo samainen haastattelu. Pohjola tarjosi oman näkemyksensä:

 




Artikkeliskannaukset:

https://drive.google.com/open?id=1AC7q4QMz3SycHGSmVyM5yqOon0wzoGJ4