Squeeze - Stackridge - Stalker

SQUEEZE

Packet of Three (1977)

Squeeze (1978)

Cool For Cats (1979)

Squeezen vuoden 1981 hitti Tempted on ollut minulle henkisesti vaikea tapaus. Minulla on näes ollut vaikeuksia ymmärtää, miten niin hajuton, mauton ja tavanomainen poppikappale on voinut olla hitti (Steely Danin Rikki Don't Lose That Number oli toinen tällainen tapaus). Nyttemmin jo vähän ymmärrän biisin ansiot (Steely Danin biisin myös).

Kirjastoista löytyi 90-luvun loppupuolella muutama Squeezen varhainen kappale sekalaisilta kokoelmilta sekä Cool For Cats -CD ja yksi Best of. Kopioin talteen eri esittäjiä -kokoelmien yksittäiset Squeezen esitykset ja koko Cool For Catsin.

Packet of Three -EP löytyi Hippie Shake Recordsista kun keräilin new wave- ja punk-sinkkuja Helsingin divareista 2001 tai 2002. Esikois-LP:n poimin mukaani Fleminginkadulle vasta perustetusta Panic Room -divarista joskus 2013. Sain lopulta tarpeekseni siitä, että Cool For Cats on vain CD-R-kopiona eikä oikeaa levyä löydy mistään, niinpä korjasin ongelman elokuussa 2017 Amazonin avulla.

STACKRIDGE

Stackridge (1971)

Friendliness (1972)

The Man in the Bowler Hat (1974)

Extravaganza (1974)

Mr. Mick (1976)

Do the Stanley (1976)

The Korgis -diggailuni ajoi minut viimein tämän bändin tuotannon pariin. James Warren ja Andy Davis soittivat ja lauloivat tässä bändissä ennen Korgis-aikaansa. Niin kova oli luottamukseni, että haalin Helsingin divareista mitä löytyi ilman että olin kuullut Stackridgelta ainuttakaan kappaletta etukäteen. Onneksi en pettynyt.

The Man in the Bowler Hat, Friendliness ja Extravaganza löytyivät ensin jostain. Myöhemmin Hippie Shake Recordsissa huomasin ensimmäisen albumin CD:nä, tosin sen ostamiseen eivät rahat heti riittäneetkään kun tuli kerättyä sen verran hintavia vinyylejä. Vasta vähän myöhemmin palasin liikkeeseen ostamaan sen Stackridge-CD:n - muistan, että silloin oli joku nuori tyttö myyjänä. Do the Stanley löytyi Music Hunterista yhtenä päivänä, ja Mr. Mick vihdoin viimein Black and Whitesta.

Ensilevyllä herkkubiisit ovat Grande Piano, Percy the Penguin, Dora the Female Explorer, Marzo Plod ja Slark. Friendliness on vielä parempi ja toinen suosikeistani, vain neljä raitaa ei puhuttele minua (There Is No Refuge, Father Frankenstein, Story of My Heart ja Teatime). Tarina norsusta nimeltä Syracuse on sydäntä kouraiseva.

The Man in the Bowler Hat on se toinen suosikkini. Tuottajana hääri itse Beatles-nimi George Martin. Albumi on täysipainoinen kokonaisuus - ainoa huono piirre on, että Andy Davisin lauluääni on kovin aneeminen. Siitä tulikin paha haitta sen jälkeen, kun toinen pääbiisinkirjoittaja ja päävokalisti James Warren lähti. Ilman Warrenia tehty Extravaganza on ikävä levy, josta puuttuu suuri osa entisestä huvista ja hulluttelusta. Onhan sitä jonkin verran tallella... Spin Round the Room, Benjamin's Giant Onion ja Stackridge-suosikkeihini kuuluva Happy in the Lord ovat kohokohtia ja vekkuleita hupailuraitoja. Muuten Extravaganza vetää mieleni kovin vakavaksi, ja minun on vaikea jaksaa Davisin ääntä isoina annoksina. Warrenin lisäksi Stackridgesta oli lähtenyt lätkimään myös viulisti Mike Evans, jolla ei ollutkaan bändissä paljon tekemistä ja tunsi itsensä aina ulkopuoliseksi.

Mr. Mickistä piti tulla teema-albumi vanhan miehen kaatopaikkaseikkailusta ja menneiden muistelusta, mutta levy-yhtiö tärveli levyn täysin. Lopputulos on niin sotkuinen, että se antaa vain kalpean aavistuksen siitä, mistä levyn oli tarkoitus kertoa. Puhumattakaan siitä, että tämäkin albumi on kovin melankolinen. Olen kuunnellut Spotifysta Mr. Mickin vuonna 2000 julkaistun version, jolla albumi kuullaan sellaisena kuin sen piti alunperin olla. Se kyllä toimiikin kokonaisuutena melkoisen paljon paremmin ja on selkeämpi. Melankolisuus vain haittaa edelleen minua, joka haluan Stackridgelta iloa ja viihdykettä.

STALKER

Ei kenenkään maalla (1985)

Kosketus / Haben sie (1985)

Lähtö / Kukkapaita ja puuhelmet (1987)

Kultahiekkaa (1990)

Nimimerkki Jack jakeli Stalkerin LP:itä ja singlejä Bleeding Ear -blogissaan vuonna 2008. Lämpenin Ei kenenkään maalla -esikoiselle hieman hitaasti - pitkään tuntui siltä, että biiseistä on vaikea muistaa mitään jälkeenpäin, mutta aina kun levyä kuuntelin, totesin itselleni: "Hei, tämähän kuulostaa mahtavan hienolta!". Nyttemmin rakastan Stalkerin ensimmäistä albumia varauksettomasti. Nämä vissiin olivat vähän kuin Suomen U2, ja komea kosketinsoitinvoittoinen soundi olisikin sopinut isommille stadioneille. Laulaja Ilkka Nordströmillä on kuuluva ja hyvä ääni.

Mietin, oliko Kosketus sittenkään paras valinta albumin sinkkulohkaisuksi. Onhan se hienonkuuloinen ja muutenkin ihan hyvä biisi, mutta onko se kovin tarttuva? Minusta Raiteilla 2 olisi sopinut parhaiten singleksi.

Miinusta antaisin korkeintaan siitä, että kappaleet etenevät liiaksi samassa temmossa.

Kultahiekkaa? Ei sitä tule kuunneltua. Jotenkin kylmäksi jättävää perusradiorokkia. Soitossa ja laulussa on yhä energiaa, mutta biiseistä puuttuu jotain.