Supertramp

SUPERTRAMP

Supertramp (1970)

Indelibly Stamped (1971)

Crime of the Century (1974)

Crisis? What Crisis? (1975)

Lady / You Started Laughing When I Held You in My Arms (1975)

Soap Box Opera (1975 / 1991)

Even in the Quietest Moments... (1977)

Breakfast in America (1979)

Paris (1980)

"...Famous Last Words..." (1982)

Classics Volume 9 (1986)

Free As a Bird (1987)

Live '88 (1988)

Supertrampia löytyi jo äitini nauhoittamilta kaseteilta, ja taisin tykätä kuulemastani jo silloin lapsena. 80-luvun lopulla varsinaisesti sytyin, kun kuuntelin uudestaan niitä kasetteja jotka äiti oli vuosia aiemmin tuonut muassaan synnyinkodistani Kasavuorentielle muuttaessaan yhteen isäpuoleni luo, ja niitä kasetteja jotka hän oli nauhoittanut sen jälkeen. Ainakin Lady ja The Logical Song löytyivät, ja radiosta nauhoitin joskus 1984-1989 Oh Darling -biisin kun asuin isäni luona.

1990-luvun alussa toimi paikallisradioasema Radio Syke. Se lähetti öisin tauotonta musiikkia tuntitolkulla, koko yön ajan. Valvoin aina silloin tällöin tätä juontamatonta levypotpuria kuunnellen. Aika paljon kuuli vanhaa amerikkalaista viihdettä ja laulujazzia, mutta myös poppia. Silloin tällöin saattoi kuulla Supertrampia, ja se oli herkkua. Tunnistin kyllä Supertrampin biisit kun ne soivat, vaikka kuulin ne ensi kertaa.

Kesäkuussa 1992, muutama päivä isäni syöpäkuoleman jälkeen, otin askeleen kohti itsenäisyyttä alkamalla pyöriä silloin tällöin kaupungilla, joskus levyjäkin ostellen. En osaa sanoa, saiko juuri isän poismeno minut sillä tavalla sisuuntumaan, mutta hieno askel kuitenkin. Mielessäni pyöri jo silloin ajatus, että Supertrampia olisi kiva löytää.

CLASSICS VOLUME 9

12.12.1992 kirjoitin päiväkirjaani seuraavan merkinnän... Oli lauantai. Äiti ja isäpuoli olivat lähteneet viikonlopuksi jonnekin, sisarpuoleni eli isäpuolen nuorempi tytär Jonnakin Hyvinkäälle biologisen äitinsä luo, ja minä jäin yksin kotiin Nikke-kissamme kanssa. Minulla oli suunnitelmia mielessäni, ja niistä kerroin päiväkirjassani seuraavasti:

"Suunnitelmat siis toteutukseen. Yhdeltätoista lähdin kotoa rautatieasemalle ja junalla Helsinkiin. Kävin Anttilassa, Citysokoksessa ja Stockmannilla, ostossaaliikseni tuli kaksi CD-levyä ja yhtä monta Lucky Luke -albumia. Levyt olivat oikeita aarteita: [Enoni] Matti Partio oli, silloin kun kävin ala-astetta enkä vielä osannut nauhoittaa, nauhoittanut minulle ABC-yhtyeen levyn "The Lexicon of Love" kasetille. Nyt tilalla on kaikenlaista muuta musiikkia, mutta nyt löysin sen levyn. Toinen levy oli Supertrampin 9. kokoomalevy. Jippii!

Sitten matkustin Itäkeskukseen, jossa harhailin tuloksetta etsien yhä Frejlle [isäpuolelleni] joululahjaa.

Kotona söin päivällisen, annoin Nikelle illallisen ja keskityin sitten kuuntelemaan Supertrampia. Ja se oli mainio levy! 11 hyvää kappaletta neljästätoista, ja yksi välillä hyvä, välillä mitäänsanomaton. Kuunneltuani peräperää laulut "Goodbye Stranger" ja "The Logical Song" olin vähällä itkeä, mutta "Take the Long Way Home"n aikana se todella tapahtui. Toisen kerran itkin "Hide in Your Shell"in vuoksi, ja vielä kerran "It's Raining Again"in aikana. [Goodbye Stranger] on muuten vanha tuttu eräästä äitini vanhasta kasetista. Minä se tosin olen nauhoittanut muuta päälle, enkä ole kuullut laulua useaan vuoteen. Hitusen typistettynäkin se on kaunis kuunnella.

Nikke nukkui sylissäni koko levyn ajan, joten minulla oli todella herkkiä hetkiä sen parissa."

Levykaupassa oli muitakin Supertrampin levyjä, mutten uskaltanut heti aloittaa Breakfast in Americalla, vaan valitsin kokoelman.

Muistaakseni Nikke naukui syliini silloin kun istuin olohuoneen nojatuolissa stereolaitteiston vieressä levyä kuunnellen. Huomasi kai että vuodatin kyyneleitä, ja halusi lohduttaa. Ei kissa tajunnut, että liikutuksestakin voi itkeä. Siitä hetkestä alkaen Supertramp on ollut lempibändini. Jos bändi tekee niin ihanaa musiikkia, että se saa itkemään, niin kyllä se ykkössijan ansaitsee.

BREAKFAST IN AMERICA

Rupesin keräämään Supertrampin levyjä. 25.3.1993 ostin Stockmannilta Breakfast in American ja America-yhtyeen kokoelman History - America's Greatest Hits. Seuraavana päivänä kirjoitin päiväkirjaani:

"Kuuntelin kotona CD:ni läpi. Siis ne kaksi uusinta. Supertrampin "Breakfast in America" oli loistokamaa (olikohan se tuo "Child of Vision" joka kuului Richard Lesterin "Finders Keepers" -elokuvan soundtrackiin?) [olihan se - lisäksi leffassa soi Take the Long Way Home], American "History" ehkäpä vielä parempi. Sitä jäin ihmettelemään, että miten brittiyhtye voi jäljitellä USA-soundia noin harhaanjohtavan täydellisesti?"

Seuraavana vuonna, kun olin kerännyt melkein kaikki Supertrampin levyt ja kuunnellut muutaman lisää, päätin arvostella levyt biisi biisiltä. 21.8.1994 kirjoitin päiväkirjaani arvioni Breakfast in American biiseistä:

Gone Hollywood - Hollywoodia kritisoidaan koko Supertrampin huippuunsa jalostuneen tyylin voimalla. Mahtipontta riittää.
The Logical Song - tunnetuin ja rakastetuin laulu. Minullekin yksi ensimmäistä Supertramp-kokemuksista. Vaikea sitä on mitenkään kommentoida puoleen tai toiseen...
Goodbye Stranger - henkilökohtainen Supertramp-suosikkini. Herättää nostalgisia tunteita.
Breakfast in America - lyhyehkö pirteä ralli. Hauskat sanat.
Oh Darling - naivi rakkaudentunnustus. Kerrassaan hellyttävä laulu.
Take the Long Way Home - sammuva näyttelijätähti on aiheena tässä surumielisessä ja kauniissa kappaleessa.
Lord Is It Mine - välillä vähän rauhallisempaakin.
Just Another Nervous Wreck - velkojat hengittävät niskaan, ulosottomiehet vievät kaiken, elämä on yhtä kaaosta ja vaimo vain ihailee uutta mekkoaan. Supertrampin kappaleista paistavaa elämänkokemusta voi vain ihailla.
Casual Conversations - täytebiisittömän levyn ehkä lähimpänä keskinkertaisuutta oleva rauhallinen laulu. Valmistaa kuulijan loppuhuipennusta varten...
Child of Vision - ...joka on pitkään instrumentaaliosuuteen päättyvä mahtipontinen eepos.

Mestariteos: Goodbye Stranger



Goodbye Stranger on suosikkibiisini Supertrampilta. Täydellinen. Kitarasoolo lopussa vetää vertoja Eaglesien Hotel Californian vastaavalle.

Yksi outo syy, miksi rupesin keräämään Supertrampia oli, että isäni kuoleman jälkeen olin saanut haltuuni isäni kokonaan tai osittain nauhoittamat kasetit ja muutaman äitini nauhoittamankin kasetin, joihin isäni ei ollut nauhoittanut mitään muuta päälle. Yhdellä kasetilla oli sekä isän vuona 1986 että äidin vuonna 1980 nauhoittamaa tavaraa. Äidin nauhoittamien biisien joukossa oli yksi kappale, joka kuulosti Supertrampilta mutta oli jäänyt tunnistamattomaksi. Halusin kuulla kaikki Supertrampin levyt saadakseni sen tunnistetuksi. No, lopulta se kappale osoittautui Jon and Vangeliksen I Hear You Now -hitiksi. Höhöö.

SUPERTRAMP, EVEN IN THE QUIETEST MOMENTS

9.7.1993 täytin 19 vuotta. Juhlistin sitä näin:

"Heti aamulla lähdin (taas) Helsinkiin. Tosin vierailusta tuli hyvin lyhytaikainen, sillä kävin vain Kaivopihan Fazer Musicissa hankkimassa itselleni synttärilahjat: Supertrampin esikoislevy vuodelta 1970 sekä "Even in the Quietest Moments" vuodelta 1977.

Kaupassa käytyäni ja kotiin palattuani istahdin sohvalle ja ryhdyin kuuntelemaan. "Even in the Quietest Moments" laahasi, siinä ei ollut mitään melodiaa joka jäisi mieleen, kahta jo ennestään tuttua raitaa lukuunottamatta. Myös "Supertramp" oli tyhjä, tarkoitukseton ja yhdentekevä (mutta niinhän kaikki vuonna 1970 levytetty musiikki on?). Supertrampin persoonallinen tyyli oli silti, eri kokoonpanollakin, esillä selvästi. Silti levy kelpaa kyllä parhaiten keräilykappaleeksi, sillä kuunnellessa musa suhahtaa pään läpi."

16.8.1994 kirjoitin arvioni esikoislevyn kappaleista:

Supertramp:

It's a Long Road - levyn pirtein kappale. Mutta ei paras. Yleensä en jazzmeiningistä pidä, mutta saattaahan se tässä olla jokin suola.
Aubade (And I Am Not Like Other Birds of Prey) - eikös se "aubade" tarkoittanut sanallista tai musiikillista aamuherätystä ranskaksi? Vienosti korvaan henkäisevä melodinen laulu olisi ollut omiaan levyn aloitusraitana. Se olisi tehnyt säväyksen.
Words Unspoken - kestää kuunnella.
Maybe I'm a Beggar - ei kestä. Masentava vollotus on levyn toiseksi kamalin raita.
Home Again - Olisi saanut olla reilusti pitempi kuin vain reilun minuutin. Se olisi voinut syödä tilaa eräältä toiselta ylipitkältä kappaleelta. Nautittavan kaunis silti.
Nothing to Show - nimen hokeminen vain jää mieleen.
Shadow Song - tätä on kuunneltava erillään levyn muista kappaleista, jotta siitä rupeaisi pitämään. Levyn toiseksi paras raita on kaunis ja miellyttävä ballaadi, jonka rauhallinen bongotausta on melkeinpä piste iin päälle.
Try Again - Yäk. 12-minuuttisena niin pitkä ettei sitä loppuun asti kestä tarkkaavaisena kuunnella. Aivan kamalaa vaikerointia.
Surely - levyn paras laulu, hienosti lopussa. Lauluosuudessa on hyvä melodia, instrumentaalinen loppuosa on ehkä kauneinta mitä Supertramp on koskaan levyttänyt. Tähän ei kyllästy ei sitten millään.

Mestariteos: Surely

20.8.1994:

Even in the Quietest Moments:

Give a Little Bit - pahan tuulen ja masennuksen poistaja.
Lover Boy - Supertrampilla tosiaan oli soittotaitoa, se on sanottava. Tämä valtavasti musiikillisia yksityiskohtia ja vaikeita paikkoja (ei edes lopu siinä kohtaa missä luulisi) suhtautuu vieläpä oikeaoppisen kriittisesti gigolokuvatuksiin.
Even in the Quietest Moments - lauluksi kohtalainen, nimikappaleeksi vähän vaisu.
Downstream - kaunis ja yksinkertainen on aina parasta. Pelkkää pianosäestystä, ei rumpuja, mutta niin herkkää ja tunnelmallista.
Babaji - b-puolen aloittaa ei-niin-muistettava vaikerointi.
From Now On - työmiehen ongelmia, tappavaa rutiinia ja maanantaitunnelmia täydellisellä vakuuttavuudella selostava laulu. Lopussa lapsikuoroa [nuoria tai aikuisia he ovat] käytetään mieleenpainuvasti.
Fool's Overture - kymmenminuuttinen "Bohemian Rhapsody".

Mestariteos: Lover Boy

Olen sittemmin löytänyt nimikappaleen. Minusta se on hieno, kun se alkaa hyvin rauhallisesti pikku laulelmana, rakentaa jännitettä, sitten alkaa kasvaa ja yltää kunnon loppuhuipennukseen. Piti kuunnella biisi vinyyliltä ennen kuin se alkoi kolahtaa.

Babaji on aina vaan mitäänsanomaton kappale.

CRISIS? WHAT CRISIS?

29.7.1993:

Crisis? What Crisis? ostettu. Seuraavana päivänä kuuntelin ja kirjoitin:

""Crisis? What Crisis" ei siis tuonut markkinoille ainuttakaan myyntihittiä. Outoa, sillä selvästikin sellaiseksi tarkoitettu "Lady" olisi sisältänyt ainesta. Myös "Ain't Nobody But Me" on hyvä kappale, joka mielestäni paranee piirun verran joka kuuntelukerralla. Sitävastoin ne uudet tuttavuudet levyllä olivat vähän sitä sun tätä... Ekat kaksi laulua olivat ihan kelpo tavaraa, mutta sitten eksyttiin taas sille "Even in the..." -levyn jatkamalle linjalle. Vähän tylsää siis. Parempi levy silti kuin se äsken mainittu."

19.8.1994:

Easy Does It - alkaa nautittavasti viheltämisellä ja aaltojen iskeytymisellä rantaan [ei vaan autojen äänillä]. Osoittautuu mukavaksi pikku lauluksi kauniin kesäisellä melodialla. Ei mikään huomattava laulu, mikä vie siltä mestariteoksen arvonimen, mutta muuten ehkä levyn paras.
Sister Moonshine - kesäisyys jatkuu melankoliaa sopivasti soppaan lisäävällä ihanalla laululla. Vaikea olla pitämättä.
Ain't Nobody But Me - vielä näyttää hyvältä. Hiukan rujompi mutta yhtälailla naivi ralli.
A Soapbox Opera - Alussa taustalla erottuu mahtipontisia repliikkejä, ja sanoituskin on aiheen mukainen. Sääli vaan että laulu on yhtä tylsä kuin aihe.
Another Man's Woman - alakuloisuutta ja pelkistettyä rockia. Pirteämpi, muttei silti sytytä. Liian pitkä.
Lady - b-puoli alkaa tunteellisella intohimontunnustuksella, jossa Supertramp pistää kaiken peliin.
Poor Boy - letkeästi eteenpäin rullaava kevyt ralli. Ihan mukava, mutta ei sen enempää.
Just a Normal Day - hidas, tylsä, kalpea aavistus biisistä.
The Meaning - pirteämpi, mutta vielä vollottavampi.
Two of Us - hidas, tylsä, vollottava. Kertosäkeessä pari koukkua, mutta yhtä hyvin voisivat olla poissa.

Mestariteos: Lady (valinta oli vaikea. Levyltä puuttuvat todella hyvät biisit.)

Crisis? What Crisis? oli vaikea levy minulle. Kesti aikansa ennen kuin lämpenin A Soapbox Operalle ja Another Man's Womanille. Nykyään nekin ovat minusta oikein hyviä. Sen sijaan Just a Normal Day on vieläkin epämieluisa. Ei se tunnu edes kunnon biisiltä. The Meaning ja Two of Us ovat muuten ihan hyviä, mutta liian alakuloisia. Painavat nekin albumin kokonaisfiilistä kovasti deppailun puolelle.

Poor Boy antoi minulle inspiraation musiikkivideoon, joka tapahtuisi kahvilassa sadepäivänä. Ehkä sitä ei kuitenkaan kannattaisi toteuttaa sellaisena kuin sen kuvittelen, voisi mennä tahattoman koomiseksi kohdassa, jossa falsettikööri laulaa.

INDELIBLY STAMPED

19.8.1993:

"Pelailin [Commodore 64:lla Kasavuorentiellä], kunnes vähän ennen kahtatoista lähdin kaupunkiin. Ostin CD:t "Indelibly Stamped" (Supertramp) ja "Five Miles Out" (Oldfield), poistuin samalla junalipulla Helsingistä ja jäin pois Leppävaarassa, jossa kulutin aikaa kirjastossa. Satoi jälleen hiukan reissun aikana, mutta haitaksi asti en kastunut."

Kuuntelin Indelibly Stampedin vasta neljä päivää myöhemmin. "Esikoisalbumiin verrattuna kaikin puolin kuunneltavampi, ja miellyttävä yllätys. Musiikki ei ollut tuskaisaa kuten "Supertrampissa", jonka "Try Again"- ja "Maybe I'm a Beggar" -raidat aiheuttavat karmintaa selkäpiissä. Kappaleissa oli variaatiota, ne olivat erilaisia jokainen. Mutta jos kappaleiden tyylissä ei ollut tasapaksuutta, niin laadussa oli. Jokainen "Indelibly Stampedin" laulu saa minulta joko 7 tai 7,5, lukuunottamatta yhtä 8-:n arvoista. Yksikään laulu ei noussut selvästi yli muiden - esikois-LP:n "Surely" hivelee ainoana raitana korvaa. "IS" jää siis keskiverroksi levyksi, jonka äänentoistokin hiukan rahisee - CD-miehet ovat mokanneet."

17.8.1994:

Your Poppa Don't Mind - Supertramp on levyllä kokeillut eri tyylejä, mutta koska ei ole ainakaan tuolloin hallinnut niitä kunnolla, muodostuu levystä vähän tasapaksu ja yllätyksetön. Tämä 50-lukulaishenkinen "chug along" -ralli toimii silti ihan kelvollisesti.
Travelled - Alku tuo mieleen America-yhtyeen musiikin, mutta loppu on pitkitetty ja laskee näin pisteitä. Olisi sopinut paremmin levyn loppuun.
Rosie Had Everything Planned - harvinaisuus siinä mielessä, että tämän laulun on kirjoittanut joku muu kuin Hodgson ja Davies. Nimittäin Hodgson ja Farrell. Kohtalainen kappale.
Remember - Kappalemerkinnän mukaan Supertramp sai hingun huutaa niin lujaa kuin kykeni ja teki tämän. Parodioi livetaltiointeja, kuulemma. Jos jokin on minusta pielessä niin tyyli, mutta enhän minä hevistäkään pidä...
Forever - loppua kohden kehittyvä voiballadi.
Potter - rujoa rokkia, ripauksella huumoria.
Coming Home to See You - poika ilmoittaa tulevansa pitkältä matkalta kotiin. Alussa hän kuulostaa känniseltä, mutta plussaa tuo junamainen loppuintro.
Times Have Changed - surumielinen seilorilaulu. "Captain, I am sorry, that the ship should go astray" kertoo aiheesta kaiken. Silti mukava laulu.
Friend in Need - aiheestaan (nuoren miehen frustraatio) poikkeavasti iloinen pianosäestetty ralli. Tarvittiin aikaa ennenkuin yksikin kappale nousi esille tältä levyltä.
Aries - improvisoitu yli 7-minuuttinen soitanta. Kelpo lopetus levylle.

Mestariteos: Friend in Need

Englannintaitoni tuolloiset rajat tulivat vastaan. Kansilipukkeessa lukee Rememberin kohdalla "deliberately mock live performance", eli kyseessä on feikkilive-esitys, ei mikään livetaltiointien parodia.

Travelled tuo tosiaan mieleen American, varsinkin kohdasta 1:44, jossa stemmalaulu alkaa.

FREE AS A BIRD

24.8.1993:

Lainasin Leppävaaran kirjastosta Free As a Birdin CD:nä. Seuraavana päivänä kirjoitin: ""Free As a Bird" sisältää äänekästä diskorokkia. Sanoitukset kuultuani totesin, että Supertramp se vaan jaksaa laulaa menetetystä rakkaudesta katkeralla tavallaan. Levy oli aika hengästyttävä, ja ne kappaleille niin kovin yhteiset sanoitukset... No, levy oli kuunneltavaa tavaraa."

23.8.1994:

It's Alright - hetkinen - määritelmä "moderni discofunk saksofonilla" osunee lähimmäs. Levyn musiikki on nopeahkoa, kevyttä ja ilmavaa tämän aloitusbiisin ollessa ainakin se nopein.
Not the Moment - levyn paras melodiansa ansiosta. "It's Alright" kertoi rakastumisen huumasta, tämä avioliitto-ongelmista...
I'm Beggin' You - ...ja tämä eron jälkeisistä tunnelmista. Mainio trilogia, eikö?

Mestariteos: Not the Moment

Nuo kolme kappaletta olivat siis ainoat jotka kelpasivat minulle tuolloin. Ostin vihdoin levyn jostain divarista 90-luvun loppupuolella, ja olen oppinut pitämään siitä vähän enemmän. Ei se alunperinkään minusta huono levy ollut, mutta Supertrampin diskografiassa se tuntui niin vahvasti keskinkertaiselta kolmen tähden levyltä. Niin kevyeltä ja ylikaupalliselta. Nyt pidän sitä jo hyvänä 3,5 tähden levynä. On se kuitenkin parempi kuin muut keskinkertaisina pitämäni levyt.

BROTHER WHERE YOU BOUND (1985)

15.9.1993

Opiskelin jo Porvoossa tässä vaiheessa, mutta välillä vietin viikonlopun kotona. Lainasin Brother Where You Boundin Leppävaaran kirjastosta. Se oli ensimmäinen Roger Hodgsonin lähdön jälkeen tehty Supertramp-levy. Rick Davies vastasi yksin lähes kaikista biiseistä tästä eteenpäin. Kommenttini Brother Where You Boundista oli "tyyyyllsä ja masentava".

23.8.1994

Cannonball - kamalan, bluesiakin bluesimman levyn ainut hyvä raita on funkya. Hyvä, mutta Supertrampin kappaleeksi aika poikkeava.

Mestariteos: arvatkaa

FAMOUS LAST WORDS

21.1.1994

Perjantaipäivä, matkustin bussilla Helsinkiin viettääkseni viikonlopun Kauniaisissa. Ensin kävin kuitenkin ostoksilla - ostin mm. Supertrampin Famous Last Wordsin. Sunnuntaina kirjoitin: "Supertrampin "Famous Last Words" oli melkein yhtä hyvä kuin "Breakfast in America". Minkä "Famous" hävisi "Breakfastille" mieleenpainuvuudessa, se voitti lähes kokonaan takaisin iloisuudessa ja rentoudessa. Tosin "BIA":ssa ei ollut yhtään heikkoa kappaletta, "FLW":ssä oli ne kaksi viimeistä."

22.8.1994

Crazy - liika sanamäärä ei pahemmin haittaa hyvää ja menevää laulua.
Put On Your Old Brown Shoes - svengiä ja iloisuutta, hyvää mieltä... Supertramp olisi saanut tehdä näitä lisääkin.
It's Raining Again - video olisi kiva nähdä, tämä ihana ja unohtumaton laulu ainakin ansaitsisi tosi hienon visuaalisen taustan.
Bonnie - rakkaudentunnustukset ovat Supertrampin erikoisalaa. Tässä tunteellisessa laulussa on vieläpä unohdettu naivius ja pitäydytty pelkkään vakuuttavuuteen. Roger Hodgson [se on kyllä Rick Davies - mitähän oikein ajattelin...] laulaa rakkaudestaan kuvitteelliseen filmitähteen niin aidontuntuisesti, että kuulijalla herää aito myötätunto.
Know Who You Are - alakuloinen matalan profiilin balladi. Onneksi ei liian masentava.
My Kind of Lady - tuhti annos Oh Darling -tyyppistä falsettia ja rakkauslaulua, mutta pirteämmällä ja reippaammalla säestyksellä. Hyvää menoa. Ei voi olla pitämättä.
C'est le bon - värssyt (kuulostivat muuten pahuksen tutuilta kun ensi kertaa kuuntelin) rakentavat jännitettä ja saavat odottamaan kertosäkeiltä paljon. Eivät ihan tosin täytä lupauksia. Silti hellyttävän kaunis ja rauhallinen itsetilitystä sisältävä laulu.
Waiting So Long - levyn kaksi viimeistä raitaa huonontavat masentavuudellaan suotta levyn jälkimakua- 6½ minuutin kestollaan ne ovat myös ne pisimmät. Sääli.
Don't Leave Me Now - don't leave me now, Roger Hodgson... mutta niin vaan lähti tämän jälkeen. Mitä mahtaa mies nykyisin puuhailla?

Mestariteos: Bonnie

YouTubesta olen nähnyt It's Raining Again -kappaleen videon, ja My Kind of Lady ja Cannonball löytyivät myös. Supertramp ei kovin mielellään tehnyt musiikkivideoita ja vielä vähemmän mieluusti he esiintyivät itse niissä. Niin, ja It's Raining Again -biisissä käytettiin sitä lapsikuoroa.

CRIME OF THE CENTURY

Crime of the Centuryn ostamista en merkinnyt päiväkirjaani, enkä myöskään kommentoinut sitä sanallakaan ennen kuin vasta 18.8.1994, jolloin arvostelin levyn kappaleet yksitellen:

Crime of the Century:

School - virittää heti oikeaan tunnelmaan. Muuta ansiota tällä biisillä ei sanomastaan huolimatta ole. No, pianosoolo on kiva.
Bloody Well Right - piristää levyn alakuloista yleisilmettä.
Hide in Your Shell - Supertrampin tyylin tyhjentävä selostus.
Asylum - lopussa tosi hurjaksi äityvä tarina miehestä, jota kaikki pitävät hulluna, mutta joka itse kieltää moiset väitteet. Lopussa jo ylitulkintaa, mutta silti kestää montakin kuuntelukertaa.
Dreamer - toinen piristys, ja vähintään yhtä rakastettu.
Rudy - vähän Asylum-tyylinen kertomus pojasta yksin suuressa maailmassa. Matkustaa junalla, mikä tuo kappaleeseen muistettavan rautatieasemakuulutuksen.
If Everyone Was Listening - onko laulun näytelmäaihe vertauskuvallinen? Jos on, niin hienoa. Muuten tylsä laulu.
Crime of the Century - vain alussa lauletaan, loput kappaleesta valtaa pitkä jousi & piano -osuus, joka päättää levyn mieleenpainuvasti.

Mestariteos: Asylum

Olen toki sittemmin tajunnut School-biisin hienoudet.

PARIS

Livelevy löytyi myöhään, pitkän etsinnän jälkeen. En tainnut kirjoittaa päiväkirjaani senkään ostamisesta mitään, mutta minulla oli se 1995-1996 kun opiskelin Karjaalla. Itse asiassa epäilen, että levy löytyi Helsingin City-Käytävän levykaupasta jonain perjantaina syksyllä 1995 kun matkustin koulupäivän jälkeen Karjaalta stadiin ja palasin opinahjoon vielä samana iltana.

Paris oli ainoa Supertrampin levy joka minulla oli mukanani Karjaalla, mitä vähän harmittelin. Kaduin sitä, etten ollut ottanut mukaani kaikkia levyjä. Asuin kansanopiston piha-alueella rivitalon kaltaisessa rakennuksessa. Viereisessä kämpässä asui muuan nuori ruotsalainen kundi, joka poikkesi usein meillä. Hänkin tykkäsi Supertrampista, annoin hänelle Parisin lainaksi. Kyllä hänkin ihmetteli, miksei minulla ollut mukanani muita bändin levyjä.



En muista mistä sain haltuuni Free As a Birdin ja vuoden 1988 liven. Minulla on jonkinlainen muistikuva sen divarin interiööristä, josta Free As a Birdin ostin, mutta paikan nimeä en muista. Oli se joskus 90-luvun loppupuoliskolla kuitenkin.

Lady-sinkku piti saada harvinaisen b-puolen vuoksi. Se hoitui kotiin MusicStackin avulla heinäkuussa 2007.

Minulla on myös Martin Melhuishin kirja The Supertramp Book (Sound and Vision, 1986). Sain sen Akateemisesta kirjakaupasta joskus 90-luvun loppupuoliskolla. Se ei kuitenkaan ollut hyllyssä, vaan pyysin jotakuta virkailijaa tilaamaan sen ulkomailta. Onneksi se onnistui, ja kirja oli vielä saatavilla jostain.

Soap Box Opera -livebootlegin ostin jostain levydivarista Lönnrotinkadun tai Fredrikinkadun tienoilta 90-luvun loppupuolella. Kävin ko. divarissa pari kertaa, mutten muista sen nimeä enkä tarkkaa sijaintia. Levyn olemassaolo oli tietysti täysi yllätys, sehän on laiton julkaisu joten ei sitä missään tietoteoksessa mainita. Lisäksi minulla on CD-R-kopiot kolmesta muusta livebootlegista, mutta en minä jaksa kuunnella niitä. Minun on yleensäkin vaikea jaksaa Supertrampin liveäänitteitä, koska ne ovat niin yllätyksettömiä. Albumeilta tutut biisit veivataan samalla tavalla kuin alkuperäisillä studiolevyillä, jammailua ei paljon ole, ulkopuolista materiaalia ei juuri kuulla, albumien ulkopuolisia sinkkuraitoja ei Supertrampilla montaa ole, spiikit ovat vähäisiä. Supertramp ei harrastanut edes encoreja, koska konsertit oli suunniteltu niin tarkkaan jämpteiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät jättäneet tilaa ylimääräisille numeroille. Puhallinsoittaja John Helliwell hoiti yleensä lavaspiikit, ja ne ovat mainion vitsikkäitä. Niitä vain kuullaan liian vähän ja harvoin.

Supertramp-faniuteni on niin kova, että joskus viime vuosikymmenellä keräsin divareista kaikki levyt (paitsi Brother Where You Boundin) myös vinyylinä. Ne tuli myytyä Harrille muutama vuosi sitten kuitenkin.

En ole moneen vuoteen enää kuunnellut paljoa Supertrampia. Levyjä on tullut pyöriteltyä niin paljon, että osaan ne ulkoa.



Artikkeliskannaukset:

https://drive.google.com/open?id=101Pkyvygvngz_-hFKB6vLeS0Q0iV-UXr